Lähtiessä avain kilahtaa karmiin

Ystävät lähtevät. Koska en ole kykenevä liikkumaan skannerin luokse, liikkuu skanneri luokseni. Se matkaa toveri Timon kaikennielevässä olkalaukussa. Hetken mielijohteesta olen soittanut myös Virginnylle, jonka tiedän olevan lähellä, ja kysynyt, haluaako hänkin keittoa. Mutta että jos haluaa, on otettava oma kattila mukaan. Minun luonani kaikki on pientä, myös kattila. Kahden ihmisen keitosta tulee siinä pieni, kolmen ihmisen keitosta suorastaan olematon. Niinpä Ginny saapuu valtavan kattilansa kanssa, ja Timon laukussa on paitsi skanneri, myös tietokone.

Aamulla olen ilahduttanut itseäni putoamalla tuolilta suorin jaloin seinän kautta lattiaan. Seinä on jyskäyttänyt keuhkoista ilmat, ja pudotessani olen ehtinyt ajatella oho, nyt sitä mennään kuin kaninkoloon, punaisessa kirjastoeteisessäni, joka on juuri Ihmemaan kaninkolon mukaan keksitty alunperinkin. Mutta tulee vain vaisu mustelma, ja nousen oudosti raajojani koetellen lattialta. Myöhemmin selviää, värittyykö toisen reiteni ulkosyrjä. En osaa levätä, lakanat on vaihdettava, inhoan pölyä nyt kun kurkkuni hiirenpesä kutisee.

Edellisenä yönä olen vienyt skypessä erään miehen yöunet mainitsemalla piirtäväni kuvituskuvaa kuumeessa. Mitä piirrät, hän on kysynyt. Kahta naista, olen vastannut, joista toinen kiristää toisen korsetinnauhoja, ja naisilla on myös hännät. Ja mies on vastannut oho tiikereitä, ja olen vastannut toinen on tiikeri, toinen ihan kissa. Ja sitten mies on kirjoittanut, että jaaha, hyvästit yöunille ja että sopisikohan hänelle korsetti.

Arvaat kyllä, mitä kaltaiseni empiristi empiiriseen kysymykseen vastaa.

Naisten yläpuolella leijuvat metalliatulat. Niillä nypitään karvat kulmakarvojen rajoilta, ylähuulesta, luomista. Kosmetologin tyttärenä olen tottunut siihen, että kotoisaan kotiin kuuluu laaja arsenaali erilaisia atuloita, joissa osissa on tahroja ripsien ja kulmien kestoväristä. Mutta minulla ei ole ainuitakaan. Sen sijaan minulla on epilaattori. Se on kiva, sanoo surrrr ja muistuttaa muutenkin mehiläistä. Epiloiminen tuottaa oudolla tavalla nautintoa. Voi kuvitella imuroivansa testosteronia itsestään. Ja triggeröivänsä kivun, ja sitä seuraavat kehon omat morfiinijohdannaiset.

Mutta epilaattori ei näytä niin hienolta kuin yksinkertaiset metalliatulat, joiden tarttumakohta on pykälletty. Siksi piirrän epilaattorin sijaan atulat, vaikkei minulla ole malliakaan. Ei ole tietysti naisiinkaan, mutta olen viettänyt tarpeeksi aikaa pukuhuoneissa, takahuoneissa ja saunoissa tietääkseni, minkä muotoisia naiset voivat olla. Vaikka piirroksen jokin kohta näyttäisi oudolta, sellainen nainen löytyisi riittävän sinnikkäästi etsien.

Vieraat ovat ihania, vaikka olen sen verran horjuvankipeä, että kokkaan soppaa ilman makutuntumaa. Heittelen kattilaan kaikkea sekaisin ja arvaan Georgiaa, ja vasta niistettyäni nenän kunnolla tyhjäksi sarvikuonohuuhtelun jälkeen maistan, että soppa on ehkä sittenkin Samarkandista: minttua, pippuria, jeeraa, koptilaista kuminaa, lipstikkaa, rosmariinia, neilikkaa, inkivääriä, valkosipulia, sipulia, tomaattia, paprikaa, chiliä, persiljaa, tuorekorianteria. Niin, ja kantarelleja ja hasselpähkinäjauhoa ja kokonainen sitruuna. Tungemme soppaa suuhun ja Viin tuomaa Avikaisen oliivibasilikaleipää myös, ja eteisessä tuoksuu kuuma kolli, jonka Vii niin ikään tuo.

Kuumia kolleja voi ostaa Avikaisen leipomosta. Tämä nauraa paljon ja on muutenkin syötävän suloinen poikkijuomuisine häntineen ja mahaa pitelevine käpälöineen.

Alan tointua aamusta, jolloin entiseni on täällä hetken aikaa ja sanon hänelle jotakin, jonka haluan itse sanoa, ettei hän kuule ensin toisaalta (juorut ovat nopeita herttaisissakin tapauksissa) miehestä, jolle kerron korsetinnauhakuvasta. Sanominen on yllättävän vaikeaa. En tiedä, kuinka aloittaisin ja kuinka lopettaisin. Puhun päälausein ja vähän kuin äidilleni. On omituista, kuinka vieraaksi ihminen käy ja kuinka nopeasti.

Hän haluaa, että soitan, jos minulle tulee paha olla. Mutta hän uskoo minun selviävän. Miehistä, joihin ystävystyn, hän ei ole niin varma. Jotenkin häntä pelottaa se, etten kerro valkoisia valeita. Hän tietää kyllä, että se johtuu siitä, etten oikein osaa. Kerran toisensa jälkeen hän jaksaa toistella, että olen vahva ja varma, ja että siksi saatan vahingoittaa muita, enkä ymmärrä, kenestä tai mistä hän puhuu. Hän ei näe, kuinka nukahdan sikiöasennossa, kädet itkuisella naamalla. Eikä hän lue Veloenaa, hän ei halua tuntea tällaista minua, vaan sen joka on vahva ja varma. En raatsi sanoa, etten ole ollut sellainen ikinä. Että se on hänen mielikuvansa, se vahva ja varma. Että hän itse antoi minulle aiheen uskoa johonkin illuusioon, joka kantoi minua, ja että vahva ja varma oli illuusio, en minä.

Kun pääsen pahimman itkun ylitse, tarkastelen häntä uteliaana. Onko hän unohtanut kerrat, jolloin itkin? Kuinka usein itkin? Itkun syyt? Näemmä. Hän haluaa säilyttää illuusionsa jostakin määrätietoisesta ja tyylikkäästä.

Olen helpottunut, ilta tulee. Paljon on jo järjestyksessä, voin suoda itselleni hieman unta jo.

Kaikkien vieraiden lähtiessä ovennupista riippuva, pellavanarun päässä heiluva kaksoisavain kilahtaa karmiin. Se on kaunis, merkityksellinen ääni. Kun itse menen, ei avain kilahda, sillä se on köytettynä kaulaani tai laukun sankaan. En mene ennen huomisaamua.