sunnuntai 28. toukokuuta 2006

Saarilapset

Kesän alussa kioski avautuu, äkisti on vapautettu velvollisuuksista vain istua liikkumatta. Itkemättömyyteen ei tarvitse pinnistää. Maailma on avoin, aamulla polkee pyörää hiekkatietä pitkin, lujempaa lujempaa. Ryntää rappukäytävän tanssivaa pölyä ylemmäs, ohi rahapuun ikkunalla. Ring ring.

Meri on kylmä, suolainen. Rannalle matkaa tuskin lainkaan. Yksi kevättalvi siskon luokkatoverin isä hukkuu pilkkiretkelle. Eikä kesäisinkään ole kuuma, pihlaja kukkii juuri ja juuri juhannukseksi. Istumme vedessä rantatuoleissa villapoolot päällä, Itämeri nuoleksii pakaroita, mädäntyvä levä tuoksuu. Miten voi miten minusta tulisi kuumaa hohkavien peltojen metsien lapsi? Kesä on muurahaispesää, istumista polulla musta elävä kuhiseva polku reisien ylitse, selkä kuusen seinää vasten, auringonläikät kirjalla, läkähdyttävä meloninjano, meren verensuolainen heite hiuksissa.

Vain kolmea miestä olen suudellut kotisaarellani. Ensin kirjoitan yhtä, sitten korjaan kahta, sitten kolmea. Seilaamme ystävän kanssa kylmänsuolaista avomeren eteistä kumipatjalla, istumme hajareisin kellukkeella, aurinko painaltaa heijastukset mereen. Levitämme viherlevää kallioille, mutta koskaan kuivuneesta huovasta ei tule pehmeää, kietoutuvaa. Se hapertuu vaaleaksi, rasahtaa levynä poikki. Enkä saa ikinä sammaleesta paitaa enkä vapaana huojuvasta ruohosta hametta säärten pilkahdella rapisten.

Mutta olen niityllä, käyn korkeintaan ihmisten eteisissä ihmettelemässä kivikaupungin lämpöä. Täällä ei viima viheltele kulmia koirankorville, koirankorvia nurin, korvatulehdusta ja tippojen laittamista vastustelevan eläimen sisäavaruuksiin. Sydämeni on rannan, merenpainama sitkeä vihreys, suolaa sietävä kasvusto, rantakohokin aivorakkulat, simpukankuorten ohut valkea murske. Ei hyödyllinen mihinkään, mutta näkymä on avoin, hyvällä säällä Tallinnaan saakka.

En ymmärrä, mitä tarkoittaisi elää emootioitta. Sillä me pelkäämme ja rakastamme. Viivyttelemme kotiin menemistä, kerran olemme ulkona koko päivän kaatosateessa ja valumme onnea. Viihde ei ylety meihin saakka todella, koska silmissämme on aina meri ja mahdollisuus huuhtoutua ulapalle. Eikä ihminen ole saari vaan saaren, kulkee suolarasitteista rantaniittyä, ei pelkää punkkeja vaikka aihetta olisikin.

Vääntää punkit irti kynsin, palaa huokaavaan viileyteen kallioille, makaa katsoo tähtiä selkä viileään kasvaen, maailma pyörii, taivas kiertyy hitaana hyrränä. Kyllä hiekalle saattaa olla parempi rakentaa, kuinka kallioon kaivaisi perustan? Kun ei kiinnitä huomiotaan sukuelimiinsä alkaa kävellä tanssia juosta erotiikkaa, näkee hildegaardnäkyjä, on hyvä nauraa ja tuhlata säästöt kolakantarelleihin, ne laitetaan voipaperiseen tötteröön, muoviset pikkupussit tulevat vasta myöhemmin.

Viiden pennin vadelmaveneet, kymmenen kolakantarellit, kahdenkymmenenviiden merenneidot. Merenneitoon voi tukehtua. Nostamme toistemme hiuksiin rakkolevää, pistelemme pinnein kiinni, hihitämme. Tervakukan erottaa puna-ailakista kokeillen. Eikä kesä lopu, saaren ympäri voi kävellä, se on maailma maailmassa, mise en abyme, elämä elämässä.

"Sinä kuvittelet olevasi taas lapsi, kasvaisit aikuiseksi, tuo on jo sairasta", sanot.

Kuulen leppien lehdet ja pelon, että siili putoaa vallitukseen. Loikin kiveltä toiselle, argumentit saattavat olla livettäviä tai keikauttavia, railo on ylitettävä hallitusti. Juhannuksena tuli on kalliolla, kallioille ei saisi tehdä tulta, kuumuus on pureksinut siloa kymmenet vuodet liuskeille. Täällä olen kerännyt kukkaset ja ollut puhumatta ja näkemättä unia.

Sillä miten rajata meri? Miten ottaa se haltuun? Se on vihmassa raudanharmaa raivosta, palauttaa kirkkauden ja kontemploi taivasta. Unessa on vain tyhjä, värähtelevä selkä, ja kavioiden alle musertuneiden mesiangervonkukkien tuoksu.

Kuljemme polkua kaulankorkuisessa vadelmassa ja nokkosessa. Sininen kimmeltää, yöllä viriää punertavaksi, ajattelen Odysseusta, lasten pitäisi ajatella muuta. Lasten eivät ole nämä tunteet, puserrus rintakehässä ja tieto, että kaulaketjun on periydyttävä toisia teitä. Lasten ei olisi hyppääminen muuntajan katolta kalliolle, kenen kinttu katkeaa ensin. Kahden istumme auringossa, on tuulinen ja kylmä kesä kuten aina, hiekka puskee froteen lävitse, letitämme toisemme. Ja hymyilemme, sillä illan tullen meidän on erottava uneksimaan seuraavasta päivästä.

Ja kuvittelemme kaiken jatkuvan ikuisesti, mutta eräs talvi säpsähdän hereille, kaikesta on niin kauan. Ja koen saman kivun, kun seisomme kasvokkain ja tahtoisin sanoa, ettei minua tarvitsekaan tuntea, riittää että ymmärtää, miksi en palele ilkeässäkään viimassa, miksi pidän tuulena ujeltavista keskiaikaisista äänistä, miksi odotan kesässä kallioita, miksi kaikkien roolihahmojeni alla olen vain säikky eläin niityltäsi, eläin joka tuskin antaa koskettaa itseään muutoin kuin lumottuna.

Ja silloin olen sanomaisillani: lumoa! Anna lupa nousta kolisevilta istuimilta, käydä runkojen välistä, avautua horisonttiin saakka, hukkua kivien pyöreyteen. Avaa kioski, pakota ikkunan ääreen, liimaa kämmenet lasiin, pienet hintalaput lasitölkkeihin, kierrä mieleen voipaperitötteröhimo, väläyttele mansikkakaramellin pinnan karheutta, sullo laukkuun suuri pyyhe ja viidakonvihreät bikinit, kauhu siitä kun jollakin on kainalokarvat, inho ihmisten koskettaessa toisiaan, se sävähtää toisinaan lävitseni sopimattomissa paikoissa. Näytä mänty, jossa olen istunut satoja tunteja katsellen sinistä. Merirokot, siloneulat.

Odotahan vain, soitan sinulle aamulla ja otamme uimapatjan ja kellumme vaarallisessa hajareisin ja annamme auringon nauraa. Ja illalla sanomme kepeästi hei ja käännämme selän ja etenemme kaukaisuuksiin, ja meri meidän välillämme kuiskii meidän olevan saarien.

1 kommentti:

Hilla kirjoitti...

"Eikä ihminen ole saari vaan saaren", tuota ajatusta rakastan välittömästi.

Tunnistan monta elementtiä saarilapsuudesta, vaikka meidän sukumökkimme onkin järven saaressa. Sielläkin on silokalliot, jotka ovat liuskoittuneet juhannuskokon alla. Ja juhannusyön kukkaisuniin tuli aina kummitäti tai joku muu yhtä epäromanttinen hahmo. Kioski liittyy minunkin saarimuistoihini. Sinne mentiin veneellä ison selän yli, ja se oli suuri tapahtuma.

Ja saarimuistoihin kuuluu serkku, jonka kanssa laskettiin öitä siihen, että taas tavataan, ja erotessa laulettiin itkien että "aika on eron ja jäähyväisten, poissa on ystävä kallehin", ja tietysti kuvittelimme sen jatkuvan ikuisesti, lettipäisen ystävyyden. Mutta jotenkin siellä saaren kallioissa ja rantaveden mudanhajussa se kaikki onkin, ikuisesti tallessa.