Tänään puut ovat tulleet tänne Käpylään puistattamaan jälkeläisiään. Äiti soittaa ensin, he ovat nähneet kämpän sotkun ulkoiluttaessaan koiria ollessani töissä. "Meistä tuntuu, että siellä pitäisi siivota." Vastustelen. "Äiti, tämä ei ole MINUN sotkuni. Tämä ei ole enää MINUN kotini. Tämä oli tässä kunnossa, kun tulin koiravahdiksi!" Äiti kuitenkin jaksaa nurista niin kauan, että lopulta huokaan: olkoon sitten niin, että äiti tulee kanssani siivoamaan Kissan sotkua.
Kun lakaisemme, imuroimme ja luuttuamme, äiti kertoo valistushenkisesti, etteivät miehet osaa itse pitää järjestystä. Äiti tuntuu unohtaneen, etten minäkään siinä niin hyvä ole. Tai no, äidin näkökulmasta varmasti olenkin mies, koska teen miesten juttuja, luen ja kirjoitan enkä lakkaa kynsiä. "Ja jos vaikka keksitte mennä Kissan kanssa takaisin yhteen, niin tämä voi olla hyvä neuvotteluase, että siivosit niin nätisti hänen matkaillessaan", hän kannustaa. Irvistelen seinälle selkä äitiin päin. Neuvotteluase! Ikään kuin joku mies minun kanssani nyt viihtyisi hypoteettisen siisteyteni takia... etenkään Kissa, joka on oppinut minulta epäsiisteyden yhdeksän vuoden tehokurssilla. Ja ikään kuin imaginaarinen siisteys olisi piirre, jota tahtoisin korostaa neuvottelutilanteissa. "Minä muuten siivoan ilmaiseksi ja mielelläni ja se on paras puoleni, ehdottomasti."

Pelkään myös siivoustalkoita poissaollessani. Viikon päästä on kerrottava, koska olen kutsunut heidät synttärikakulle kolkytekana syntymäpäivänäni. Loistavaa. Juhlin syntymäpäivää äidin, isän ja siskon kanssa ryystäen punssimaustettua rooibosta. Viime vuonna syntymäpäiväjuhlilla taisi olla viitisenkymmentä ihmistä. Ei se määrä, mutta se laatu. Anteeksi. Pidän vanhemmistani ja mustasiskostani, mutta pelkään, millaiseksi keskustelu riistäytyy.
Äiti: "Täällä näyttää ihan bordellilta! Eikö sinulla lapsiraukka ole keltaisia kankaita? Tästä asunnostahan saisi niin sievän ja tyttömäisen. Minä voisin lahjoittaa pari vanhaa verhoa. Vaikka sen missä on narsissin kuvia, muistatko? Ja mikä tämä on, talvitakkiko? Miksi olet ostanut PUNAISEN talvitakin? Eikö riitä, että asunto näyttää bordellilta, pitääkö päällystakinkin näyttää?"
Mustasisko ja punasisko pyörittävät silmiään ja kumpaakin kikatuttaa.
"Ja miksi sängyssäsi on siniset valoköynnökset? Eikö se ole jo vähän liian erikoista? No kyllä minä tiedän, että teistä kaikki mitä minä sanon on aina tyhmää", sanoo äiti eikä näytä edes lainkaan pahastuneelta. (Ei pidä unohtaa, että vanhempani haluaisivat, että kirjoittaisin lasten- tai nuortenkirjoja, tai yrittäisin toimittajaksi Lemmikki-lehteen. Heistä on yksinomaan epäillyttävää, että olen kiinnostunut aikuisten kirjoista. Tuntityö aikuisten tietokirjan parissa arveluttaa heitä - eihän minua voi kiinnostaa sellainen aihe.)
Sen jälkeen, synttärinä, on sitten yhdet pikkujoulut kyllä. Epäilen, että ajatus pikkujouluista on pelastusrenkaani. Tai ehkä äiti osaa olla hillitty. Ei, ei hän osaa. Jos hän ei sanokaan, hän kyllä katsoo, ja osaan lukea ilmeistä, mitä äiti sanoisi, jos sanoisi.
Sinne on vielä viikko. Työntelen lattialuuttua eestaas hajamielisenä. Kun olen luutunnut, äiti on tyytyväinen. "No nyt Kissan on mukava palata kotiin. On niin hyvä olla puhtaassa asunnossa." Nyökkään väsyneenä. Jotenkin päähäni ei mahdu, miksi äidistä on tärkeää, että oman asuntoni ylläpidon lisäksi käyn siivoamassa exänikin asuntoa. No, äidistä "feministi" viittaakin rumaan naiseen, joka on niin tyhmä, ettei älyä käyttää naisellisia avujaan (sisustussilmää? siivousliinaa?). Äiti pakottaa vaihtamaan lakanatkin. Tottelen mukisematta, olen liian väsynyt panemaan vastaan. Eteisestä löytyy vieras hopeinen hiuspanta. Lohi, muovifetisisti kun on, järsii sitä kissansuullaan. En jaksa ottaa pantaa pois Lohelta.
Kun vanhemmat menevät, käyn vielä uudelleen katsomassa jääkaappia, joka on ahdettu täyteen villirucolalaatikoita ja marinoitua tofua. Äidistä olen yhtä aikaa liian laiha ja liian lihava. En jaksa, lysähdän jääkaapin eteen ja itken muutaman minuutin. Lattia on puhdas, joten housunpolviin ei tartu leivänmuruja tai muuta lattiamöhnää. Kun Kissa palaa huomenna matkaltaan, en aio selittää mitään. Jos hän kysyy, miksi olen siivonnut - sen täytyy vaikuttaa jonkin vakavan mielen häiriötilan oireelta normaalikäytökseeni verrattuna - minun pitää vain hymyillä salaperäisesti ja sanoa touhukkaiden vieraiden ulkoavaruudesta käyneen patistamassa ja auttamassa.
Vaikka varmasti Kissa arvaa mistä on kyse: äiti haluaa minun vamppaavan Kissan takaisin. Syön kaksi pakettia tofua uunipellillä paistettuna silkkaa hermostustani. Huomenna vesijuoksen taas. Olen huolissani, koska maailmassa ei ole ihmistä, josta olisin yhtäaikaisesti Shelley, kuu ja Mae Westin olkapää. Sitten tajuan kuulostavani äidiltäni ja totean olevani perusteellisen puistelun tarpeessa.
Tämä on se puistelu. Puistattaa. Juurin äidillisyydet aivoistani ja muistutan itseäni siitä, mitä en tahdo olla.
3 kommenttia:
Oletko huomannut, että Veloenan voi lukea myös Love-ean? Ajattelin vain sitä sydänkaulaketjuasi.
Ei meistä kukaan mitään äideilleen voi.
m
Toivon sydämestäni, että olet väärässä arvioidessasi, ettei maailmassa ole ketään, joka näkisi sinussa Keatsin, kuun ja kumppanit. Omasta puolestani, siis lemmenluritusten tarjoilijana, voin sanoa, että tosipaikan tullen sellaisilla on ollut huolestuttavan vähän markkina-arvoa. Kukaties naiset haluavat kuulla itsestään romanttisia huomioita, mutta se ei merkitse, että he luottaisivat niiden tekijään. Ampuvat sanansaattajan ja skotaavat vierestä jonkun remonttireiskan. Toinen vaihtoehto tietysti on, etten ole käyttänyt juuri oikeita, taikatemppuun yltäviä sanoja...
Muuten olen sitä mieltä, että sekä Porter että West olivat sanankäyttäjiä terävimmästä päästä.
MARKKINA-ARVO on tässä blogissa kielletty sana.
Niin, Karri, tiedän kyllä tuon remonttireiskapuolen, koska olenhan minäkin suoltanut lurituksia ahkeran satakielen tavoin, ja eipä niihin ole juurikaan reagoitu (edes silloin, kun kohde on jo sitä mieltä, että olen Mae Westin olkapää). Alan yhä vahvemmin epäillä, että linnutkin laulavat OMAKSI ilokseen ja ITSEÄÄN vakuuttaakseen, omien oksitosiinipitoisuuksiensa tainnuttamina. Marina Tsvetajeva kuvaa osuvasti myös sitä, kuinka oksitosiinlaulut kuulostavat pöljältä kunnes ne voi kuvittaa itselleen tärkeällä naamalla. Miten totta. Ja kaikki maailman lauluthan kertovat juuri tunteesta tässä ja nyt ja kun tunteen kohde vaihtuu, naamakin. Ei sen väliä, kuka on kirjoittanut ja kelle.
Jaa-a. No niin, no niin. Ei hätiä mitiä. Tulinpa vaan määritelleeni oman olemiseni tärkeimmän puolen aika kyynisesti. Oksitosiinilaulaja. Aargh.
Joo mut Porter on kyllä hyvä koska ei usko ihmisen rationaalisuuteen pätkääkään. Se siitä tekee niin tarkkanäköisen juuri!
Lähetä kommentti