Kun ystäväni Sven kommentoi tuskaani emergenssiajattelun poluille eksymisestä "Elämä on tarkennusta ja sivuhuomaustusta satunnaiseen marginaalimerkintään", olen kirjoittaa vastauksen, että eihän se nyt vain sitä ole. Mutta sitten saan itseni suitsittua, koska huomautus, jonka tekisin, olisi itsestäänselvyys, ja tyydyn rypistämään kulmiani ajatukselle elämästä marginalian tarkentamisena.
Ja kun tänään istun typerässä sohvassa - sohva on huonekaluista vihattavin ja kämpässä vain sen takia, että sen raahaaminen kellarikomeroon vuokraemäntäni neljän kuukauden poissaolon ajaksi olisi jokseenkin järjetön inhimilliset ruumiinvoimat huomioiden; tähän sohvaan ei sentään liity sohvapöytiä eikä televisioita eikä aikakauslehtihyllyä, siitä kiitos määrittelemättömille tahoille - ja saan luettua loppuun arvosteltavan filosofisen teoksen, lipsahdan silti taas kerran marginaliassa raivoamiselle. Pahinta kaikesta, raivoan itsekseni. Tekisi mieli viskoa tavaroita, mutta tyydyn vain kirjaamaan vihkooni ivallisia huomautuksia. (Referoin kirjan muistiin, tietysti. Akateeminen koulutus on tehnyt minusta perversiorobotin. Tosin minun referaattini on täynnä näitä: sic! ja näitä: OMA HUOMIO - blablabla)
Eniten raivostuttavat jälleen kerran ohimenevät huomautukset eläimistä ja siitä, kuinka vain ihmisen elämässä on merkitys isolla kirjaimella. (Ja kiusallanikaan en kirjoita sitä isolla, vähän sama kapina kuin jumalia kohtaan, joo.) Ikävystymisen filosofian kirjoittaja Lars Svendsen tuntuu ostavan ajatuksen merkitysten kielellisyydestä. Hän ei sano sitä suoraan, mutta siltä vähän vaikuttaa. No, ei se tietysti ihme olekaan, jos ajattelee sitä filosofiaa, mitä suurin osa filosofeista tutkii ja tekee. Sitä, joka ei ole Spinozan-Deweyn-Meadin-Berleantin-De Waalin-Damasion linjalla, kehollisen merkityksen linjalla, yhteyksien ja tilanteiden merkityksen linjalla.
Svendsen kirjoittaa: "Ikävystyminen dehumanisoi riistäessään ihmiselämältä merkityksen, joka ranteistaa sen elämänä. Voimme tuskin kuvitella eläimen maailmaa muuten kuin ihmisen elämän kaltaisena, vain köyhempänä, kuin maailmana jossa on vähemmän merkitystä."
Raivon aallon lähes kuulee. Se kohisee, vapisuttaa käsiä. Juoksen kirjahyllylle, avaan Deweyn, joka kuvittelee eläimen maailman muunakin kuin köyhempänä.
"Only when the past ceases to trouble and anticipations of the future are not perturbing is a being wholly united with his environment and therefore fully alive. Art celebrates with peculiar intensity the moments in which the past reënforceds the present and in which the future is a quickening of what is now. ... The activities of the fox, the dog, and the thrush may at least stand as reminders and symbols of that unity of experience which we so fractionize when work is labor, and thought withdraws us from the world. The live animal is fully present, all there, in all of its actions: in its wary glances, its sharp sniffings, its abrupt cocking of ears. ... Experience in the degree in which it is experience is heightened vitality. Instead of signifying being shut up within one's private feelings and sensations, it signifies active and alert commerce with the world, at its height it signifies complete interpenetration of self and the world of objects and events."
Svendsen kirjoittaa, että inhimillinen oleminen rakentuu maailmassaolemisena, mikä tarkoittaa vastakohtaisuutta ihmisen ja ympäröivän maailman välillä. Svendsen ei harkitse hetkeäkään, onko tuota vastakohtaisuutta vastaan esitettävissä esimerkkejä inhimillisen sfäärin sisältä tai voimmeko ponnistella kohti maailmassaolemista, jossa korostuisi erillisyyden ja vastakohtaisuuden sijaan kommunikaatio ja osallistuminen. Sen sijaan hän kirjoittaa, että "eläimeltä puuttuu 'jonakin kokemisen' rakenne. Se ei näe mitään 'jonakin' vaan se on välittömässä jatkumossa ympäristönsä kanssa".
Mikä on tämä ajatus, ettei eläin "näe jonakin"? Kyllähän se, että eläimen käytöstä on muutettavissa klassisen ehdollistuksen avulla tarkoittaa juuri sitä, että eläin oppii näkemään (sic) tilanteen X uudella tavalla. Toisin sanoen, se, että Pavlovin koira kuulee äänisignaalin ruoan merkkinä, on jonakin kokemista. Vai onko jollakulla parempi ehdotus siitä, miksi koira kuolaa?
Toisaalla Svendsen sanoo, ettei eläimellä ole ymmärrystä ja siten, ei merkitystä. Mutta kyllä eläin ymmärtää, vaikka se ei tulkitsekaan. (Täällä lisää tulkinnan ja ymmärryksen erosta.) Eläinten ymmärryksestä kirjoittaminen pitäisi kieltää niiltä ihmisiltä, jotka eivät ole viitsineet vaivautua tutustumaan asiaan ja kieltävät moisen mahdollisuuden jonkin hämärän dogmin tai tradition painolastin nojalla. Tai siis, kirjoittaahan toki saa, mutta että se menee niin helposti läpi painettuihin julkaisuihin... raivostuttavaa. Tämä on taas just tätä "nainen ei kykene abstraktiin ajatteluun" -kamaa. (Johon Svendsen ottaa pesäeron, oikein eksplisiittisesti. Herramunjee.)
No niin, koetan rauhoittua marginaalista. Raivostuttaa koko juttu. Merkityksen ja tajutun merkityksen tai kielellistetyn merkityksen sotkeminen iloisesti ja ohimennen saa aina esiin saman reaktion. Hitto soikoon. Kuinka moni kaduillakulkija kielellistää huolellisesti syyn sille, että valitsee tietyn reitin paikasta A paikkaan B? Ja kuitenkin, asiasta voi kehitellä muhkean riidan. Ei helvetti, tässä riistetään meidänkin merkityksiämme, ei vain muiden eläinten. Kohta sanotaan, että vain filosofeilla voi olla merkityksiä. Elitismi kiehuttaa minua.
No ei sentään. Svendsen paljastuu ihmisten osalta kunnon sedäksi kirjoittaessaan myöhemmin, ettei filosofien tehtävänä saisi olla kertoa toisille, että näiden elämä on oikeastaan merkityksetöntä, että heidän löytämänsä elämän tarkoitus pelkkää yritystä työntää ikävystymistä hieman kauemmas. Ja ettei sitten toisaalta filosofien tehtävänä saisi olla myöskään päinvastainen, kaiken raskasmielisyyden illusoriseksi tuomitseminen. Toisaalta, olisikin aika karmivaa, jos löytyisi filosofiasta väitellyt taho, joka olisi sitä mieltä, että on vain yhdenlainen tapa elää aidosti, ja että tuo tapa voidaan kaiken lisäksi määritellä, ja että olisi filosofien tehtävä julistaa, markkinoida ja tuotteistaa tuota tapaa kansalle.
Mutta en osaa antaa anteeksi tätä raivostuttavaa tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä suhteessa eläinten merkityksiin. Luulen ilkeästi ad hominemia käyttäen, että se liittyy jotenkin kulttuurimme yleiseen asenteeseen eläimiä kohtaan: jos sen ei ole väliä, että suljemme ne keskitysleirejä kovasti muistuttaviin tuotantolaitoksiin omantunnontuskitta, miksipä vaivata päätään silläkään, kokevatko eläimet jonkin jonakin, onko niiden elämässä merkityksiä. Vastaushan voisi pahimmillaan johtaa ikävään kysymykseen siitä, onko kenties jokin loisteliaan perinteemme mukavista saavutetuista eduista hankittu tavalla, jota ei mielellään ajattelisi. Kyllä, systemaattisesti hoidetut ja yleisesti ikävinä tosiasioina hyväksytyt keskitysleirit ovat keskellämme. Siitä on vaikeaa olla eri mieltä. Kahviplantaaseilla, monokulttuuriviljelmillä, metsänhakkuissa, sikaloissa, kanaloissa, navetoissa. (Tämä ei tarkoita, että pidän lihansyöjiä fanaattisina natseina sen enempää kuin itseänikään. He ovat hiljaisia hyväksyjiä ja voisin toki itsekin olla äänekkäämpi. Jos se ei vaivaa heitä, olkoon vaivaamatta. Minua kyllä vaivaa se, etten jaksa metelöidä aiheesta voimakkaammin. Uskon Platonin tavoin, että pahantekijä satuttaa eniten itseään - en ainakaan itse pidä siitä, että huomaan olevani moraalisesti korruptoitunut ja pahanenteisen veltto. En saa enää lihaa alas, ja jokainen käyttämäni paperiarkki arveluttaa. Ja tietokone: kaikki tämä muovi, öljystä. Sähkö, josta maksan, sentään on puhtaasti tuulisähköä. Tunnen silmitöntä epäuskoa Svendsenin kirjoittaessa, ettei meillä ole suurta historiaa, joka antaisi meille monumentaalisen merkityksen, johon voisi mukauttaa elämänsä. En taida kuulua Svendsenin sisäryhmään. Katsoisit ihmiskunnan ulkopuolellekin, ääliö. Siinä on suurta tarinaa kerrakseen, historiaa ja tulevaisuutta, joka pitäisi jotenkin saada sovitettua yhteen inhimillisten toiveidenkin kanssa.)
En osaa selittää raivoani millään muulla kuin sillä, että olen itse saanut taistella kehollisten merkitysten puolesta henkeä vetämään kerkeämättä siitä hetkestä lähtien, kun uskalsin ottaa ne puheeksi filosofiseurueessa. Tältä osin puhun eri kieltä kuin suurin osa filosofeista ja jopa suurin osa ihmisistä. Olen koettanut oppia eläimiltä kaiken opittavissa olevan aina tuntemieni lajien ja yksilöiden vilkaisun tavasta ja kohtaamisilosta saakka ja ehkä jopa onnistunut joiltain osin - esimerkiksi toveri Timon mielestä olen ihmistä enemmän koira, minkä hän projektistani tietoisena ymmärrettävästi esitti ja minkä ymmärrettävästi myös kuulen silkkana ja erittäin mieluisana kohteliaisuutena. (Muuten kyllä kehottaisin varomaan tuota kohteliaisuutta - suurin osa ihmisistä saattaa suhtautua siihen toisin.) Vain eläin voi kokea pyhän, ja vain hyväksyessään eläimyytensä, hyväksyessään merkityksen, joka on immanentti tilanteessa ja sulkee sisäänsä tunteena, ihminen voi oppia ymmärtämään, että elämä on muutakin kuin marginaliaa. Se on tanssia, esineiden vetoa, yhteyttä, kommunikaatiota, uppoamista.
Eikä se ole ainut olemisen tapa. Ei. Enkä halua markkinoida enkä julistaa, enkä ainakaan tuotteistaa sitä. Voin kertoa siitä, mutta siitä kertovat monet muutkin. Enimmäkseen nuo muut eivät kyllä ole filosofeja, ja siinä on se harmi, että kukaan ei oikein jaksa puhua kanssani tästä teemasta. Ne, joilla on käsitteelliset edellytykset, ovat sitä mieltä, että puhun paskaa ja tavoittelen mahdotonta, ja ne joista väliaikainen päämäärä on järkeenkäypä, tuskin ovat vielä oppineet puhumaan.
No, onneksi on sentään setä Dewey, jonka mielestä elämä on yhdyntää ympäristön kanssa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos en olisi löytänyt Deweyn Art as Experiencea. Olisin varmaan jatkanut tieteenfilosofiaa ja tuhrannut elämäni hemmetti soikoon sen emergenssin marginalian tarkentamiseen näkemättä unia asiasta, jolle uhraan aikani. Tai havaitsemiseen jonakin, sekin ajalta-ennen-Deweya teemoja.
Lopetus ei voisi olla muuta kuin Rilkeä, kahdeksas Duinon elegioista. Kokonaan, en jaksa kirjoittaa sitä tähän. (Niille, jotka eivät ymmärrä ja tulkitse saksaksi, suosittelen suomennoksen hankkimista.)
Tai ehkä sittenkin Deweya: "Philosophy is said to begin in wonder and end in understanding. Art departs from what is understood and ends in wonder."
On muutakin kuin marginalian tarkentamista: ihmetys.
Stille Nächte
11 tuntia sitten
13 kommenttia:
Paljon sanoja, joita en ymmärrä. Joskus vuonna 1998 näin ensimäisen kerran tekstin seassa merkinnän: sic!. Nykyään sellaiseen törmää useamminkin. En ole koskaan jaksanut selvittää mitä se tarkoittaa. Onko se lyhennös vai onko se sana?
Aina kun näen tuollaisen, en voi ola kääntämättä sitä mielessäni tarkoittamaan sairasta (engl. sick). Eli kun lauseen perässä tai lomassa tulee suluissa sic!, niin ajattelen kirjoittajan pitävän kyseistä asiaa jotenkin sairaana.
Sulutettuna tuo sic viittaa siihen, että edellä ollut asia, sana, fraasi (riippuu tapauksesta) on jotenkin virheellinen. Esimerkiksi: Paras ystäväni on kuollut (sic) tai Tuholma (sic) on Ruotsin pääkaupunki.
Ei näitä sicejä kukaan omaan kirjoitukseensa tai ajatteluunsa kylvä, kai. Mutta kun siteeraa jotakuta toista tai referoi tätä, ja haluaa heti paikalla ilmaista, että tässä on jotakin mätää, voi sicin tempaista kätevästi sulutettuna tekstin lomaan. Itselle kirjoitettaessa sicittely ei ehkä ole kauhean järkevää, ellei ole yhtä huonomuistinen kuin kirjoittanut, joka referaateissaan sicittelee tulevalle minälleen, mutta etenkin kun siteeraa jollekulle muulle, on ehkä hyvä ilmaista, että vaikka siteeraakin jotakuta tai erittelee tämän ajatuksia, lapsien joukossa on myös pesuvettä.
Jaa, tuskinpa tuo on englannista, latinasta voisikin olla. Sic transit gloria mundi ja silleen.
Joku oppineempi henkilö rientänee pian paikalle selventämään asian, oletan. On vain odotettava rauhallisesti. (Sillä aikaa on mukavaa heilutella jalkoja, esimerkiksi.)
adv. Latin.
so; thus: usually written parenthetically to denote that a word, phrase, passage, etc., that may appear strange or incorrect has been written intentionally or has been quoted verbatim: He signed his name as e. e. cummings (sic).
Ja sitten sama suomeksi, by wikipedia....
Sic on latinankielinen sana, joka tarkoittaa "siten", "sillä tavalla" tai "juuri näin". Sic voidaan kirjoittaa suluissa (sic) tai hakasuluissa [sic] jonkin epätavallisen tai virheelliseltä näyttävän sanan tai ilmaisun perään, jolloin se tarkoittaa, että kyseessä ei ole virhe tai että virhe on tarkoituksenmukainen, eikä sitä tule korjata.
Jos lääkäri kirjoittaa lääkereseptin, jossa poiketaan lääkkeen normaalista annostelusta, kirjoittaa hän reseptiin "Sic!", jotta apteekki tietää, että annostus ei ole poikkeava virheen takia.
Juuri näin!
Jestas! Oppia ikä kaikki. Eli kun kirjoittaa referaattia, (sic) tarkoittaa siis sitä, että virhe ei ole oma, vaan että oikeestikin se sanoo tälleen. ("Quote is verbatim.")
Hihitin kyllä tuolle ilmaukselle "virhe on tarkoituksenmukainen". Tulee mieleen hulluus, jossa on metodi, näet.
Kiitos, Timo V! Joskus kyllä hirvittää kirjoittaa tänne mitään, kun lukijat ovat kymmenverroin tarkempia ja oppineempia, mutta toisaalta, tässähän sitä oppii.
Lukijat eivät ole oppineempia, ainoastaan nopeita Wikipedian käyttäjiä. Vielä kun aloitin opiskelun, uskottiin että sivistykseen tarvitsee hukata elämänsä philosophica- kirjastossa. Nyt asiat näyttävät aika erilaisilta, mikä on hyvä.
Mites se Merleau-Ponty?
Itsekin olen sitä mieltä että aistimellisuus on humanisteilta unohtunut. Hiljattain tajusin, että evoluutiopsykologia on ilmestynyt täyttämään aukkoa. Itse asiassa siitä on tullut aikamme psykokulttuuri, Freudin korvaaja kahvipöytäkeskusteluihin. (En tiedä mihin de Waal sijoittuu sillä saralla tai sijoittuuko ollenkaan?) Kukaan ei puhu enää neurooseista, vaan alfauroksista ja feromoneista. Äitinikin, maalaistalon emäntä, kertoi eilen, että selkäkivut alkoivat kun ihminen nousi aikanaan neljältä jalalta kahdelle :-)
En pysty ottamaan suuntausta (vielä[kään]) todesta. Sosiobiologian perintö kenties vaikuttaa siihen, että suuntaus houkuttelee fanaattisia "tutkijoita". On hyvä, että joku puhkaisee kuplaa.
Ehkäpä evoluutiopsykologia vain kaipaa fiksuja tutkijoita, Veloena ;-)
Hieman vähemmän tunnekuohua herättävästä asiasta: vihattavin huonekalu on kyllä kirjahylly, johon ei käytännössä voi laittaa yhtäkään kirjaa. Mummoilla saa sellainen olla lastenlasten kuvia varten, mutta muilla ei....
Minusta tuntuu, että eläimet nimenomaan näkevät jonakin. Muuta tukea tälle väitteelle ei minulla ole kuin ajatusleikki. Olen leikkinyt ajatuksella siitä, että entä jos eläimet eivät olekaan tyhmempiä kuin ihmiset. Ne vain rakastavat enemmän, eli siis näkevät asian isännän näkökulmasta, esimerkiksi. Tätä asiaa ei kuitenkaan voi pohtia, koska silloin olisi arvioitava teurastamot uudestaan.
Matti, voin sinulle kertoa jotakin salaista: olen elämässäni istunut Philosophicassa ehkä noin viisi tuntia. Se kertoo sivistyksestäni epäilemättä yhtä sun toista. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät osaa hyödyntää oikeutta lukea sängyssä makuultaan vaan istuvat mielummin tylsässä pölynhajuisessa kirjastossa.
Joakim, Mead ja Merleau-Ponty ovat ilmeisimmin erittäin lähellä toisiaan. Ideologisesti, siis :D
Yksi suurista projekteistani sitten-joskus olisi lukea Merleau-Pontyt. Sen yhden suomennetun pikkuisen olenkin lukenut. Se oli ihana.
Totta kai evoluutiopsyka (ja evolutionaarinen estetiikka) tarvitsisivat fiksuja tutkijoita. Jos olisin saanut gradustani paremman arvosanan, olisin ehkä loikannut sinne suuntaan. Mutta kenties kirjoittavana maallikkona saan sittenkin enemmän aikaan. Tutkijuus näyttää muumioivan ihmisten valtaosan enkä haluaisi itselleni sellaista osaa.
Kiinnostavaa ei musta siis ole sellainen pelkkä yhteiskunta- tai psykopuhe tai kaiken selittäminen millään alfaurosjärjestelmillä (hah) vaan näiden YHDISTELEMINEN ja sen tunnustaminen, että ihminen ei ole puhuva pää eikä autonominen mieli. Se proggis on toki jo vahvasti aluillaan, mutta edelleen kesken.
Ja iso osa keskustelijoista niin kierroksissa, että lusikkansa siihen soppaan työntäminen on vähän kuin päättäisi lingota itsensä.
Kirjahylly, jossa ei voi pitää kirjoja...? Liesi, johon ei ole johdettu sähköä voisi kanssa olla aika kamala, etenkin nälän yllättäessä.
Mitä teurastamoihin tulee, eivät ne käsittääkseni suinkaan ole tuotannon ongelmakohdista suurin eläinteollisuudessa. Sehän on vain lyhyt loppu.
Mitä on elämä?
Elämä on apinain kirjoittaman romaanin viimeinen piste. Ennen marginaalia.
Muuten olen sitä mieltä kirjasta ikävystymisen filosofia, että se oli hieman ikävystyttävä. Yritin lukea sitä jouluna mutta siitä ei tullut yhtään mitään, pinnallisena kokemuksena oli akateeminen kuivakkuus, mikä voi tosin olla erheellinen arvio, kun en saanut luettua yhtään kappaletta loppuun. Selailun voimaa.
Musta se on ihan hyvä kirja, JOSKIN tosiaan jollain tapaa raivostuttava. Ihan kelpo asioita, mutta johtopäätöksiin en tahdo tyytyä. On niin tylsää ja helppoa naukua, että kulutusyhteiskunta ei tarjoa merkityksiä.
Hitto soikoon, jos vaivautuu katsomaan kulutusyhteiskunnan ulkopuolelle tai SEN pinnan alle, kyllä sitä tuulimyllysarkaa löytyy ihan taatusti jokaisen Donna & Don Quijoten elämää täyttämään. (puhkuu, puhisee.)
"Ikävystyminen dehumanisoi riistäessään ihmiselämältä merkityksen, joka ranteistaa [sic] sen elämänä." Hieno sana, täytyy todeta.
Kuten myös tarkistussana athexo.
(Tuli epähuomiossa linkki, kun piti kursivoimani.)
Lähetä kommentti