Riitissä

Elokuvassa nojaudun vuorotellen hieman eteenpäin, vuorotellen painun tuolinselkämystä vasten. Välillä hätkähdän säikähdyksestä. Yksi kohdista on niin surullinen, että silmistäni alkaa valua hiljaisia, yksittäisiä kyyneliä. Ja vaikka koetan rauhoittua, kyyneleinen tila ei jätä minua rauhaan.

Koska tarina etenee, ideologiset ajatukset ehtivät vain häivähtää. Tuossa susiviha saa lisää tulta alleen, ja eikö totta että - jos kristillinen viitekehys otetaan lähtökohdaksi - Kristuksen pitäisi todellakin olla jotain muuta lajia kuin ihminen? Voisiko elokuvan toteuttaa niin, että eläimiä ei tarvitsisi animoida puhumaan ihmisten kieltä mutta että katsoja silti ymmärtäisi, että ne puhuvat omalla tavallaan? Ja miksi eläinten kävelemistäkin on animoitu - eikö pyhintä maailmassa ole juokseva poro, loikkaava susi, löntystävä leijona, vauhdilla eteenpäin mukeltava majava? Se liikkeen ilo, kauneus, jonka luolamaalauksia tehneet tunsivat paremmin kuin nykyiset animoijat, jotka riistävät sielun eläinten liikkeiltä. Ja mikseivät majavat huomauta lasten turkiksista? Miten lapsi kehtaa sanoa tekevänsä majavasta pian hatun? (Ehkä Disneylla koetetaan vapautua imagosta, että sen elokuvat puhuvista eläimistä aivopesevät yhä uusia kettutyttösukupolvia? "Majavasta voi tehdä hatun ja se on ihan okei. Eläimistäkin turkikset on jees.")

Kun seuralainen kuiskaa, että paha nainen näyttää Ilvekseltä, jähmetyn hetkeksi. Ei, ei, se ei ole mahdollista. Paras ystäväni on hyvä, ei paha. Hänen piirteensä voivat olla vain hyvyyttä. Katson tarkemmin, en löydä yhtymäkohtia. Kuiskaan takaisin: "Eikä näytä!"

Tarkimmin katson faunit ja kentaurit. Nyökkään, kyllä. Nämä osataan esittää. Se johtuu siitä, että monet meistä ovat fauneja ja kentaureja enemmän kuin ihmisiä. Jokainen kunnon animisti, jokainen kunnon panteisti, on ihmistä enemmän fauni tai kentauri, hyväksyy kehon pyhyyden, joka edelleen kielletään niin valta- kuin vastakulttuureissakin monimutkaisin riitein.

Äkkiä tajuan, etten osaa piirtää miehiä, vaan vain eläimiä, lapsia, naisia, fauneja, kentaureja ja kasveja. Piirtämilläni miehillä ei ole sielua. Heistä ei huou liikkeen ilo eikä liikutus. En tiedä, miksen näe miesten sielua, kun kuitenkin kuulen sen siitä, miten he puhuvat ja kirjoittavat ja kykenen suremaan heidän kanssaan. Ehkä he haluavat jotenkin piilotella sitä. Sielu kuulostaa niin dogmaattiselta. En nyt puhu mistään kristillisestä sielukäsityksestä, vaan jostain laajemmasta - elävyydestä ylipäänsä.

Ne miehet, jotka kuulemisen ja projisoinnin lisäksi myös näen sielullisina, ovatkin fauneja tai kentaureita miestä enemmän.

Totta kai tämä kaikki on metaforista - kokemus on läpikotaisin metaforista, tuskin ollenkaan toteavaa.

Tällaisia ajatuksia kimpoilee pimeässä, kun katselen silmät suurina Narnia-elokuvaa. En osaa häiriintyä kristillisestä kuvastosta (antiikin kuvasto on aina pelkästään positiivinen lisä) enkä siitä, että elokuvassa soditaan. Katson niiden taakse, ajatukseen, että voi olla objektiivinen hyvä ja objektiivinen paha. Maailma ilman tätä ajatusta tuntuisi kaoottiselta ja uhkaavalta.

Kotiin pyöräillessäni luiskahdan eteenpäin ajatukseen, että ehkäpä onkin niin, että me ihmiset enimmäkseen olemme minotauroksia ja siten syntyperäisesti tai kulttuurimme omahyväisyyden sokaisemina pahan puolella, ja että vaikka kuinka urheita, moraalisia ja lojaaleja koetammekin olla, emme voi olla kovinkaan mittavasti hyvää edistämässä. En nimittäin osaa ajatella moraalia, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa, vain inhimillisen (tai semi-inhimillisen) sfäärin asioina. Kasvit, eläimet ja jopa kalliot ovat siinä osallisina. (Tämä kivikunnasta puhuminen on paras tapa leimaantua hörhöksi - mutta minusta kalliot ovat niin vanhoja muodostelmia, että niitä voisi jo sen vuoksi kunnioittaa hieman enemmän. Jotta oppisimme ymmärtämään historiaa ja ohikiitävyyttä, vaikka vain siksi.) Ehkäpä ponnisteluni toimia rohkeasti ja oikein eläinten ja kasvien ja kallioidenkin suhteen ovat toivotonta räpiköintiä, joka nähdään ihmisenemmistön silmissä pelkkänä petturuutena, lipsumisena sinne väärälle puolelle, jonne ei kuitenkaan voi päästä?

Mutta eihän niin voi tuntea. Ei se niin voi mennä. Metsä ei ole koskaan kieltäytynyt ottamasta minua sisäänsä. Muut eläimet (kuin ihminen) eivät ole koskaan tehneet minulle mitään pahaa. Eikä ehkä kukaan ihminenkään - paha on raskas syyte. Eivät minulle, mutta kylläkin monille muille eläimille. Niille, joiden joukkoon olen aina ollut tervetulleempi.

En ymmärrä ajatusta, jonka mukaan lehmien jumala näyttäisi lehmältä, koirien koiralta ja niin edelleen. Minun jumalani ei voisi koskaan näyttää ihmiseltä (eikä faunilta tai kentaurilta). Ja kun katselen Narnia-elokuvaa, en näe niinkään kristillistä elokuvaa vaan tarinan eläimestä, joka on tarpeeksi viisas, hyvä ja kaunis vakuuttaakseen muutkin lajit. Eläimestä, joka ei ajattele vain itseään, perhettään, omaa lajiaan, ja joka juuri siksi ei voi kuolla tullessaan tapetuksi. Kunpa olisi niin, että tarpeeksi suuret vääryydet kumoutuisivat omaan mahdottomuuteensa.

Niin ei taida olla. Mitä suurempi vääryys, sen vaikeampaa on palata lähtötilanteeseen. Murhattu mies ei virkoa, raiskattu nainen ei seuraavana päivänä iloitse seksielämästään, kiusattu lapsi ei kovin helposti saavuta itsetuntoa, mereen valunutta öljyä ei ehditä pesemään pois kaikkien vesilintujen höyhenistä, hakatun sademetsän alla ollut humus huuhtoutuu pois ja jäljelle jää erosioitunut, auringon kuivattama hedelmätön pohja.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että vääryyksistä olisi tehtävä mahdottomia muuten kuin apriorisesti. (Koska emme voi vaikuttaa aprioriseen ja vääryydet eivät selvästikään ole apriorisesti mahdottomia.) Se tarkoittaa sitä, että hommat jatkuvat.

Ei tässä ole aikaa pitkästyä. Olen ollut riitissä, jossa näytetään eläimen kuolema, ja kuten aina tässä riitissä, en osaa olla itkemättä. Ajattelen kanoja, jotka tapetaan lintuinfluenssan takia, rovioita, joilla poltetaan lehmiä ja lampaita hullun lehmän taudin myötä, sitä kuinka ketun suuhun tungetaan kapula, peräaukkoon toinen ja sitten johdetaan ketun läpi sähkövirta. Vaikka kuolema ei olekaan ongelma kuten kärsimys, se järkyttää. Se on siirtymä, jonkin itsenäisen, oman aikansa ja tilansa ympäristöstä kehittäneen elollisen muuttuminen palaamattomasti kasaksi ainetta. Se, että suuri osa meistä ei näe jonkun toisen tähän siirtymään pakottamisessa jonkin pyhän rikkomista, ei lakkaa ehkä ikinä hämmentämästä minua. Jako elolliseen ja elottomaan on kuitenkin hyvin vanha, ja vaikka jakoa saatetaankin ehkä teknologian kehittymisen myötä horjuttaa (Keinoelämä? Kokeva tietokone ei minusta vielä olisi elämää, ei ennen kuin rakastuisin siihen), ei se poista elävyyden hätkähdyttävyyttä kai mihinkään. Ja silti, kulttuurimme uhraa epäröimättä elämää kalpealle mielihyvällemme.

Ne toiset eläimet, ne jotka pakotetaan elottomaksi aineeksi, eivät saa kivipaatta halkeamaan. Tuskin edes liikauttavat sen sydäntä, joka työntää niiden lihaa suuhunsa. Lihaa, joka on maustettu ja muotoiltu siten, ettei se toisi mieleen kuolemaa ja kärsimystä.

Ei kuolema sinänsä, tai kärsimys, mutta se, miten innokkaasti niitä tuetaan. Sitä minä vain itken, kun eläin makaa kivipaadella ja kun fauni on kivettyneenä suuressa salissa.