Pitämisestä ja itsepäisyydestä

Minun piti kirjoittaa tänään monesta asiasta. Kertoa instant karmasta, joka iski kolme vuotta sitten Linnanjuhlien jälkihumussa, kun nimeni aloitettiin eräässä akkainlehdessä virheellisesti sanalla "reva", ja kuinka Ylioppilaslehti ei julkaissut Linnanjuhlien raporttini seksuaalisimpia osia (joissa analysoin eliitin tanssityyliä desmondmorrislaisittain "tanssi simuloi seksiä ja eipä näiden kanssa olisi lystiä petipuuhastaa" ja erään tulipunaisen satiinipuvun takamuksen päällä keikkunutta satiiniruusurykelmää "kukat ovat kasvien sukuelimiä, ja tämän puvun pyrstössä on kymmenittäin sukuelimiä teriöt avoimina" - tarkoista sanamuodoista takuuseen menemättä - sekin teksti katosi kovalevyn tuhoutuessa x läppäriä sitten) ja kuinka jälkeenpäin sukunimeni revuuttelun jälkeen olin ihan onnellinen siitä, ettei kukaan ollut saanut lukea niitä karmivia arvioita, joiden perusteella olisi voinut heti todeta sukunimeni väännöksen osuneen harvinaisen nappiin. Mutta koskapa instant karma erehtyisi? Karma on karma on karma.

Mutta enpä kirjoitakaan siitä, enkä myöskään siitä, kuinka paniikkia on kuulla imuutelleensa kielareita jälkeenpäin Suomen katsotuimmassa televisio-ohjelmassa. Minä! Kuusi vuotta parisuhteessa viettänyt vapauden yliairut! Miehen kanssa! Herramunjee! Tanssilattialla! Tai kuinka vähän vegaanisafkaa siellä oli tarjolla. Enköhän vaan viime vuonna käynyt traumani Veloenassa läpi silloinkin. Kertaus on opintojen äiti, mutta ei tämä niin oleellista ole!

Enkä kirjoita myöskään siitä, mistä minulle ehdotetaan toveri Timon taholta: kulttuurifilosofiasta, nyt Stanley Cavellista, isyydestä ja skeptisismistä ja siitä Cavellin argumentista, jonka mukaan romantismi ostaa oliot sinänsä takaisin animismin hyväksymällä. (Ja miksi skeptisismi on miehinen positio - Cavell letkauttaa kyllä tavalla, jolle ei voi kuin hihittää.) Oliot sinänsä, oujee. En kyllä usko ostaneeni olioita sinänsä, en halua niitä kiitos, vaikka animisti tietysti olenkin: lampun ja minun yhteys on todellisempi kuin lamppu tai minä, ja niin edelleen. Sielu, anima, on toimintaa, vaihtoa, yhteyttä. (Yhdyntää, kirjoittaa Dewey, mutta hänpä onkin niin kirjoittaessaan erään puolalaissyntyisen runottaren pyörityksessä suorastaan siinä määrin, että tuo puritaani tulee kirjoittaneeksi runoja itsekin, rytänneeksi ne häpeissään roskakoriin ja niin edelleen. Onneksi Deweylla on tarkka ja itsepäinen sihteeri KORJAUS: KIRJASTONHOITAJA - me kirjastoihmiset olemme sellaisia - joka oikoo runot ja tallettaa ne kenkälaatikkoon meidän silmillemme ja mielillemme. Suurin osa ansaitsee ryttäyksen, vaikka ne todistavatkin Deweyn ihmisyydestä. Minä puolestani olen tänään lukenut suomalaisuuden kunniaksi Saila Susiluotoa, josta tulee mieleen Gaston Bachelard. Se suomalaisuudesta.)

Olen kirjoittanut otsikkoon "itsepäisyydestä". Minun piti ilmeisesti kirjoittaa siitä. Piti!

Ehkä ajattelin kertoa, että meillä kotona ei ole koskaan juhlittu itsenäisyyttä, ainoastaan itsepäisyyttä. Äidille se on vuoden rankin päivä joka tuo kyllä bling blingiä joulunviettoon. Joka itsepäisyyspäivä äiti on aamukuudesta töissä laittamassa linnanjuhlijoita kuntoon: ampullia naamaan, sitten meikkivoidetta, huulipunaa, kynsilakkaa, rajauskynää, ripsaria, puuteria, poskipunaa ja niin edelleen. Kolme vuotta sitten, kun mekin menemme sinne Kissan kanssa, istun tuolissa kärsivällisesti ja odotan, mutta minulle ei jää aikaa erään kynsilakanlaiton kriisiytyessä, ja lopulta tarina kosmetologin lapsesta toteutuu: se astuu televisiokameroiden eteen ilman muuta meikkiä kuin itse nopsasti sutaistu ripsiväri ja rajauskynä. Tukka kyllä on hyvin, mutta ei äiti kampaaja olekaan.

Vanhemmilla taitaa olla edelleen tallessa video imuuttelustamme tanssilattialla. En ole suostunut katsomaan sitä, vaikka sitä onkin mainostettu elämäni tähtihetkenä. En oikein ymmärrä, miksi tähtihetki koostuisi liian korkeissa koroissa pomppimisesta liian kirkkaasti valaistussa salissa, jossa kamerat räpsyvät koko ajan ja tungos pusertaa keuhkoja. Tai jatkoille vonkaamisesta "kun te ootte niin nuoria ja kauniita". Herramunjee.

Mieluummin, suoraan sanottuna, istun entisessä kodissani virttyneessä villapaidassa, kaivan etuhampaiden väliä oikean käden etusormen kynnellä ja mietin vittuileeko Kissa minulle kysyessään Lontoosta saakka, olenko löytänyt Rohanin naisesta enemmän itseäni katsoessani nyt kuumeessa Kaksi tornia videolta. "En ole", vastaan, "mutta Orlando Bloom on ihana". (Lisättäköön, että muissa kuin haltiavaatteissa ja -hiuksissa ei Orlandokaan minulle kelpaisi. Kranttu mikä kranttu.) Se talvi, kolme vuotta sitten, oli helvettiä. Meille oli juuri tullut koira, joka ei kestänyt koskettamista vaan oli täysi villieläin, ja sitten kaikki kukkuivat yhteen ääneen, että olen Tarun Sormusten Herrasta Eowyn, paitsi ulkonäöltä myös luonteeltani. (No kieltämättä, kyllähän tässä on jotain tunnistettavaa: "She has been raised to have the valor and fighting skills of a man, but is increasingly frustrated that she cannot use these qualities as she is continuously treated like a lady." )

Eivätkö ne lue kirjoja, ajattelin. Tai ajattele. Törkeyden huippu ovat eräät bileet, joissa minulle selitetään pitkällisesti, miksi Eowynin pitäisi saada ei Aragorn vaan tätä näyttelevä Viggo Mortensen - eläköön fiktiivisten olioiden ja näyttelijöiden suhteet! - ja lopuksi, kännissä kympillä, itkuisesti: "Olen niin pahoillani puolestasi!" Ikään kuin tarinan kehittyminen toisaalle minua jotenkin koskisi. En viitsi sanoa edes haistvittua moiseen. Tosi liikuttavaa. Muistaakseni totean, että Orlando Bloom ois kivempi kuin Viggo kun sillä on niin varma, nopea ja tarkka tapa liikkua ja katsoa. Vaikka oikeasti olisi pitänyt sanoa Legolas. En pidä siitä nimestä. Legot ovat niin tylsiä ja rumia, kulmikkaita.

Kas niin, nyt olen kerrannut traumani taas kerran julkisesti. Inhoan sitä, että minulle kerrotaan, ketä muistutan niin kovasti. Itse en koskaan sorru moiseen hirviömäisyyteen, vaikka kieltämättä näen pikaisesti, keitä tapaamani ihmiset muistuttavat. Jokaisellahan meistä on omat arkkityyppimme muistoista, joita kannattelemme selviytyäksemme tulevasta, kuten kunnon eläimen pitääkin. Tahdikkuus tukkii suuni siinä suhteessa. Kukaan ei halua taatusti kuulla muistuttavansa lapsuuden talli-ihmettä, ratsastavaa miestä, jota kutsuimme teinitytöntahdikkaasti Ruuna Munakuningattareksi tai sadististsta kouluterveydenhoitajaa, tai muuta sensellaista. Tai edes ihmistä, jota ihailin, mutta joka paljastui - kuten odottaa saattaa - täydelliseksi ääliöksi. (Ehkä täydellisyyttä tosiaan esiintyykin.)

Kappas, kulmikkuutta.

Hauskaa itsepäisyyspäivän loppua. Vielä puoli tuntia tätä iloa jäljellä. Malja traumoille. Karpalomehua, tietysti!