Märät lapaset

Märin lapasin pyöräilemistä en suosittele kellekään. Sormet jäätyvät ja posketkin. Lapaset ovat kylläiset suolaliuoksesta eivätkä enää ime sitä lainkaan, levittävätpä sitä vain poskille tasaisemmaksi kerrokseksi. En osaa lopettaa itkemistä.

Aloitan itkemisen kello kolmelta aamuyöllä. Herään painajaiseen ja siihen, että tyyny on märkä. Turistan nenää ja koetan rauhoittua. Keitän kamomillateet ja kauraleseomenamehupuurot, mutta kyyneleitä vain valuu. Kuuntelen jopa Koiton laulun kappaleen "Leijuu valkeaa lunta", jonka venäläisnationalistinen loppu yleensä viimeistään saa hihittämään. Ei. Jossain vaiheessa nukahdan itkettyäni parin ceedeellisen verran siitä syystä, että tiuskin Kissalle edellisenä päivänä aivan turhaan enkä kehtaa soittaa keskellä yötä pyytääkseni anteeksi.

Aamulla lähetän ensimmäiseksi anteeksipyyntötekstarin. Itkien, tietysti. En pysty soittamaan, koska ulvon kaoottisesti löytämättä syitä. Tavarataloon astuessani saan koottua itseni. Sokoksen kassalla seisoo tanssituttu, joka kysyy, mitä tanssilleni kuuluu. Nieleksin ja kerron jalkapohjani pettämisestä keväällä mutta että kohta pääsen taas, että jalka kuntoutuu vähitellen kyllä entiselleen. "Ihan hirveää!" hän huudahtaa. En sano, että olen myös työtön ja että olen juuri saanut kunnon pohjakosketuksen rakkauselämässäkin. Kun pääsen pyörälle, hana avautuu.

Pyyhin itkua lapasiin ja välillä niistän ranneosaan. Itken Käpylään asti, koiria ulkoiluttaessa, Lohta silittäessä, viedessä Kelaan lokakuun palkkatodistukset ja pyöräillessäni takaisin. Keramiikkatunnille en tohdi mennä - kastelisin vain teekannuni pahanpäiväisesti. Tämä itku on jotain erilaista. Tämä ei vapauta, koska en löydä siitä ulos. Se tukkii hengityksen ja nenän.

Se jäätää sormet. Laastari ison haavani päältä lähtee irti vetyttyään ja käsineen sisäpinta raapii haavan arkuutta.

Tanssinkin vähän, mutta kun kappale vaihtuu ja on parin sekunnin tauko, turskahdan taas. Ainoastaan kirjoittaminen auttaa, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa. Ja pian on jo juostava pikkujouluun, otettava lasi viiniä, salaattia lautaselle, hymyiltävä ja toivottava, että Kissa tulisi paikalle. Että voisi halata, ehkä itkeä pikkuisen lisää.

Tunnen itseni aivan pähkähulluksi. Ilmeisesti muut eivät silti ole sitä mieltä, koska ainakin Kelassa virkailija sanoo vain: "No sepä ikävää, annapa minä annan sinulle tästä tuon asumistukilomakkeen ja tähän voit kirjoittaa uuden pankkitilisi numeron." Turistan nenän vaaleanpunaiseen nenäliinaan ja kirjoitan pankkitilin numeron. Takaisin ojennettu lomake on aavistuksen kostea. Vaikka mitäpä ne eivät olisi Kelassa nähneet.

Mutta lomake ei ole yhtä märkä kuin lapaset.

Tavallaan olen aika tyytyväinen siihen, että itken tänään enkä tupaantulijaisissani. Eiköhän tässä ole itketty varastoon jo aika suuri allas, jossa on hyvä kellua selällään taivaita silmäillen. Kuinka tyypillistä. Itken päivän täysin tyrskynä ja seuraavana päivänä ihmettelen, mikä se tila oikein oli. Jokin aivosähkökemiallinen häiriö? Jokin hormonipiikki? Jokin trauma siitä, etten osaa elää kuten kuuluisi? Kuuluisi, joo joo.

Pitäisi ehkä hankkia kurarukkaset tällaisten päivien varalle. Toisaalta, jos näitä on pari-kolme vuodessa, kurarukkaset voisi ehkä lainatakin. Kahluusaappaita en sentään tarvitse. Mäeltähän vesi valuu alas. Kun onnistun pudottamaan tahinapurkin asfaltille ja se särkyy, en malta olla tunkematta lapasta tahinaan ja maistamaan sitä katkerana menetyksestä. Tietysti suuhun tulee lasia ja kyynelnestettä ja lapasennukkaa.

Mutta tahina on hyvää.