Sinisessä hyasintissa, jonka ostin eilen ja jolle annoin tiran vettä ja paikan parveni ikkunalta, nukkuvan pääni luota, on puhjennut yksi nupuista. Yön aikana lehtiin piiloutunut nuppunyrkki on työntynyt esiin ja avannut yhden sinisistä lauluistaan.
Sillä kyllähän tuoksut ovat juuri lauluja. Puhdasta iloa. Herään ajatellen, että makaan talvipuutarhan keskellä valkoisessa ohuessa yöpaidassani, hiukset löysällä letillä ja itken onnesta. Mutta ei, olen parvella enkä itke. Hyasintin tuoksu ei silti ole unta. Se kehystää koko maailmanosan, jonka olen merkinnyt ripustamalla seinille kuvia, joita vieraat eivät näe.
He näkevät kuvat toisella tavalla. Mikä on oikeastaan sama asia kuin he eivät lainkaan näkisi. He eivät näe tätä. Heille kuvat ovat mysteeri.He eivät näe, näin he väittävät, samoja unia kuin minä, mutta voivat laulaa saman laulun ja haistaa saman ilon aamuissa. Jos en pystyisi jakamaan edes pientä osaa maailmastani, voisin aivan yhtä hyvin odottaa Kirran kulmalla ja raitiovaunun tullessa astella sen alle. Mutta ei. Voin sytyttää lämpökynttilät punaisiin lyhtyihini, kuunnella uudelleen lumihiutalelaulun ja ehkä kirjoittaa seitsemäntoista riviä maailmasta näkyväksi.
Tekstit
9 kommenttia:
Mistä olet tuon kuvan löytänyt, siinä on vahva tunnelma. Aavemainen. Pelottaa.
minuakin vähän pelottaa noiden tyttöjen tanssi, mutta kiitos kun muistutit hyasinteista!
Ah, en ole löytänyt, jos tarkkoja ollaan. Se on puoliksi löydetty ja puoliksi tehty. (Samaa voisi sanoa kai kaikista faktoista? Mutta tässä tekeminen on selkeää, ulkoista.) Kyseessä on kaksoisvalotus kahdesta nykyisen ikonostaasini kuvasta. Pikkutytöt ovat Innocence-elokuvan julisteesta, orgasmissaan leijuvan naisen kasvot yksityiskohta Gustaf Klimtin teoksesta Jungfrau. (Joka sekin on tietysti vain julisteena, en ole voittanut lotossa kun en lottoakaan.)
Ei kannata pelätä. Se on VAIN kuva, vaikka onkin kaksoiskuva.
Vai niin, enää ei ole muotia pelätä omaa huonetta haluavaa naista, nykyään pelätään pikkutyttöjä. Rohkeutta, toverit. Tai käyn vielä sietämättömäksi ja alan säikytellä teitä kirjoittamalla yhä enemmän lettinauhoista.
Jotain pahaenteistä aavistelevaa tuossa kuvassa on. Ehkä se johtuu aamuyöhön yhdistyvästä sinivihertävästä värimaailmasta tai sitten kontrastista. Kuinka huolettomina nuo pikkutytöt tuossa leikkivätkään. Miksi tarina, joka kuvan katsomisesta alkaa rakentua päässä, on juuri sellainen tarina, jossa noille tytöille käy huonosti? Ehkä sitä rakentavat ikävät asiayhteydet, joissa tyttöys on viime aikoina tullut esille. Ehkä viattomuuden ja halun indeksien esiintyminen samassa kuvassa saa nykykulttuurissamme marinoituneen mielen aavistelemaan pahaa?
Tytöt ovat sitkeitä otuksia. Meillä on terävät kulmahampaat, vaikka olisimmekin vegaaneja.
Jos tilastollisesti katsotaan eliniänodotetta, tytöille käy paremmin kuin pojille. Pojista meidän pitäisi olla huolissamme. Naisilla on vähemmän rahaa, mutta enemmän rakkautta kuin miehillä. Enemmän vapautta.
Toivottavasti kukaan feministi ei nyt ammu minua kuumaliimapistoolilla, kun sanon, että minä otan, kiitos vaan, mieluummin rakkautta ja vapautta kuin rahaa. Ja tytöt, me harjoittelemme leikkien. Emme sotaa, emme liikennettä tai logistiikkaa tai valtapeliä. Vaan eläimyyttä, juostessamme metsää ja taivasta.
Jalot villit kauhukakarat. Siihen nähden - ei Marimba, en huolisi turhaan. Viattomuus ja halu sopivat oikein hyvin yhteen. Itse asiassa, vain toisen esiintyminen jonkun psyykessä (tai jonkun kuvassa) olisi minusta äärimmäisen huolestuttavaa.
Mutta entä ne terävät kulmahampaat? Mitä tytöt niillä? :-)
No sen saat aivan itse kuvitella. Vampyyrielokuvien katsomisesta olisi kyllä tässä tehtävässä suurta apua.
Mutta kun tytöt tykkäävät valkosipulista...
Vampyyrit 2.0
Lähetä kommentti