Välihuomautuksia

Kirjastossa on tänään niin hiljaista, että hirvittää. Haartmaninkadulla sentään näkyvät autot suihkivan ohi entiseen malliin. Ruotsinkielestä hirvistymättömille on täällä hauska artikkeli ruotsalaismiesten luksusautoista. Esimakua: "Det är en del av mansrollen i Sverige att ha en fin bil, även om det håller på att släppa lite bland de yngre. Medelålders män använder bilen för att förstärka sin manlighet. Ungdomar skaffar sig fina mobiltelefoner och datorer istället."

Mitähän tutkijat voisivat kertoa pyörästäni, jossa on sievät, vanhahtavat renkaat, kuminen roiskeläppä ja napadynamo? Ja seitsemän vaihdetta... Toki pyörällä ajamisesta kartsalla ei synny hiilidioksidipäästöjä autoilun tapaan ja 21 vuoden runkotakuukin antaa ymmärtää, että säännöllisellä huollolla ja ketjujen ja keskiön uusimisella pyörä kestää pitkään. Mutta on kyllä totta, että pyörän valinnassa imagotekijöillä on suuri merkitys. En halua, että minua pidettäisiin sporttisena. Hyi olkoon. Sehän on melkein tuulipuvun kuuloinen sana. Useimmiten pyöräilen näin talvella pitkässä villakangastakissa, neulebaskeri päässä, meikeissä.

Maalla ulkoilimme avohakkuualueen halki menevää tietä pitkin. Vastaan tuli maalaisia, jotka tietysti sanoivat päivää. Maalaisilla oli semmoiset kokotoppahaalarit ja karvareuhkat päässä, turkisrukkaset. Meillä, Kissan siskolla ja minulla, oli villakangastakit ja baskerit, farkut ja pitkävartiset saapikkaat, neulotut lapaset. Muuttuisikohan maalla, vertaispaineen puuttuessa, täysin estottomaksi pukeutujaksi? Kissan ollessa matkoilla saatan jättää hiustenpesun väliin viikoksikin, jos sattuu olemaan kesä eikä ole tanssitunteja. Laitan vain bandanan päähän ja pidän samaa minimekkoa ilman rintsikoita koko viikon, ja jalassa lätisevät terveyssandaalit. Pukeutumisella ei ole mitään väliä, minuthan näkevät enintään naapurit ja koirapuiston tyypit.

Hmm. Tämä ei taida olla ihan se reaktio, jota kesäleskeydellä noin ylipäänsä tarkoitetaan? Aihe on ajankohtainen, koska Kissa on viikonlopun poissa. Haa. Sottapyttyys kunniaan. (Kaisa Rastimo kirjoittaa muuten aiheesta sympaattisesti uusimmassa tai toisiksi uusimmassa Lapsen maailmassa, otsikolla Etätyöläisäiti. Etätyöläisäiti ei saata lastaan koulun pihalle saakka vaan jää autoon nököttämään, koska hällä ei ole huulipunaa kuten työpaikkalaisäideillä.)

Koetan valmistautua henkisesti ajatukseen, että meillä on ensi lauantaina hirveä tungos olohuoneessa ja jono vessaan. On Kissan ja minun yhteiset 30-vuotispäivät. Päädyimme yhteissyntsiin, kun meillä on kuitenkin ikäeroa vain kuukausi ja kolme päivää. Jonka perusteella voin halutessani vetää vanhemman, viisaamman osapuolen roolia. Vanhempi nainen kyllä tietää ja niin edelleen. Ihmiset ovat vastailleet kutsuun laiskasti. Koska parisataa kaveria on kutsuttu, eiköhän viitisenkymmentä lopulta jopa vääntäydykin mestoille. Se tarkoittaa, että perjantaina on kokattava ja siivottava, ja lauantaina kokattava lisää. Pitää olla ruokaa ja cavaa yli äyräiden.

(No, se ei ole ongelma. Kokkaan aina liikaa. Ruoka ei ole koskaan vielä loppunut bileistämme, eikä viina. Siitä pitävät baarikaapin pakkautuneet sedimentit huolen.)