Kauniita asioita ja vähemmän kauniita asioita

Luen Virginie Despentesin Kauniita asioita loppuun iloisen tarmon vallassa. Eläköön, Virginie! Jo nimi on enteellinen: Virginie kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, ja kerrankin tavalla, joka saa heittämään ilosta lähes kuperkeikkaa. Tämä kuulostaa tutulta, ensimmäinen ulosmenokerta tälläytyneenä:

"Ihmiset tuijottavat häntä. Jotkut kääntyvät katsomaan. Jotkut tirkistelevät häikäilemättömästi kuin katsoisivat lähikuvaa, hänen sääriään, persettään, rintojaan, suutaan, jotkut hymyilevät hänelle tai yrittävät kiinnittää hänen huomiotaan pienillä äänillä. Hän haluaisi reväistä kaiken pois, ja muutkin ympäriltä, eikä hän voi muuta kuin kävellä eteenpäin hillityin askelin ja olla kuin ei huomaisi mitään. --- mies kutsuu häntä kiltin innostuneesti, kuin haluaisi leikkiä koiran kanssa. --- Hän on ilmiselvästi yleinen, lähestyttävä, juuri sellainen, että kaikkien tulisi jotenkin huolehtia hänestä. Pukeutunut niin. --- Katsoo itseään. Jotain kauhun ja huvittavan väliltä. Hän muistuttaa kaikkea muuta paitsi itseään. Hän ei olisi uskonut, että se on mahdollista, että voisi mennä tällaisena ulos ilman että kukaan ihmettelee: 'Hei, mitä tää pelleily on?' Minkä näköinen hän oikein on, koreine säärineen, kokonaan toiseksi muuttuneena. Eikä kukaan huomaa, ettei hän ole oikeasti lainkaan tällainen. Nyt hän ensimmäistä kertaa ymmärtää, ettei kukaan tyttö voi olla oikeasti tällainen."

Voi hyvä tavaton, niin kovasti kuin odotankin kesää tällä säällä - ulkona miinus viisitoista, sisällä plus kolmetoista ja puoli, oli pakko tänä aamuna avata patterit ensimmäistä kertaa tänä talvena, pian on niin lämmintä, että ne voi kiertää taas kiinni, mutta sisäilma on jo kuivaa, iho kutiaa ja hilseilee - niin tuota fiilistä, joka ikisen kesän kaimaa, en kaipaa. Joka alkukesä joutuu elämään uudestaan sen, mitä on kasvaa naiseksi toppatakkien ja villajumpperien sisältä. Kun on helle, ja menee ulos minimekossa ja sandaaleissa, miehet tuijottavat ja törkeät naksuttavat kieltäänkin. Okei, voihan niille näyttää kansainvälistä sormea, mutta on se silti niin tökeröä. Haluaisivatko ne, että me naiset verhoutuisimme kaapuihin? Mistä on kyse? Luulevatko, että ilahdumme, jos kysyvät hintaa? On se kumma, ettei ihan tavallinen tyttö voi kävellä hymyillen minimekossa ilman että kolmannes äijistä menee jotenkin ihan hunningolle ja loikkaa johtopäätökseen et tää tyttö on varmaan puutteessa, se kun hymyileekin.

No, tottapuhuen, alan olla jo sen verran kovaksikeitetty, etten ihan hirveästi hätkähdä. Olen tehnyt päätökseni pukeutumisestani kaksivuotiaasta saakka enkä aio antaa päätösvaltaa edelleenkään kellekään toiselle.

Toista oli silloin, kun kasvoi ensimmäistä kertaa naiseksi. Niitä vähemmän kauniita asioita. Pukeuduin ihan sievästi, vartaloa korostaen, siihen saakka, kun historianopettajani kerran sattui kysymään minulta tunnilla, mitä on korruptio. En tiennyt, tietenkään. Mitähän sillä tiedolla silloin, aikaa ennen omaa rahaa ja päätäntävaltaa lähes mistään, olisin tehnyt? "Oletpas sinä poliittisesti neitseellinen. Muusta en kyllä menisi takuuseen", sanoi opettaja sellaisella painotuksella, että kellekään ei jäänyt epäselväksi, mitä se muu tarkoitti. Ei siinä muuten mitään, mutta olin harjoittanut seksiä ensimmäisen kerran tasan viikkoa aiemmin ja typerryin aivan täysin. Näinkö helposti se näkyi läpi? Näkivätkö kaikki miehet sen yhdellä vilkaisuilla? Tai haistoivatko he sen päiväkausien jälkeenkin, tai jotain?

Lopputunnin istuin nieleksien huonosti piilotettua itkua, joka väpätti kurkunpään tienoilla, siihen asti, kunnes opettaja kysyi, tällä kertaa, miten selittäisin termin syrjintä. "Tehdään jostain toisen ihmisen ulkonäön tai ajattelun ominaisuudesta liian iso numero, päätellään siitä, että hän on ihmisenä jotenkin vähempiarvoinen tai epäkelpo johonkin tehtävään", vastasin, jotain sinnepäin. "Oliko se, mitä sanoin sinulle tunnin alussa syrjintää?" Voi luoja, ajattelin, tämä on todella taitava siirto. Kaikki vastuu pois sanotulta.

Ihme kyllä onnistuin ryhdistäytymään. "Ei, ei minusta. Se taisi olla opettajan rehellinen arvio." Opettaja näytti tyrmistyneeltä muttei jatkanut keskustelua sen pidempään. Purin huulta enkä ollut selvillä, olinko voittanut vai hävinnyt, oliko tuollaisessa verbaaliaggression mittelössä voittajia ollenkaan. Harmitti, etten uskaltanut sanoa luokkatoverien kuullen: "Ja sitä paitsi, oletta arviossanne aivan oikeassa. Olen päässyt viikko sitten neitsyydestäni, kolminkertainen eläköönhuuto sille." Kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt, että minun olisi pitänyt sanoa se, hittojako se olisi merkinnyt, repliikki sinne tänne, ei sitä kukaan olisi jälkeenpäin muistanut, tai jos olisi, olisi pitänyt sitä sikailuna, ei tosiasiaväitteenä ja sen hetkisen asennoitumiseni kuvauksena. (Sillä tietysti se, että oli ihan oikeesti aikuinen, oli iso ja ennen kaikkea helpottava juttu!)

Lienee turha sanoa, että historianopettajaan en enää koskaan onnistunut tykästymään. Hän toisteli vähän liian monta kertaa, monessa eri yhteydessä, kuinka hänestä aina kiinnostavimpia ovat naiset, jotka eivät paljasta kaikkea, vaan verhoavat itsensä huolella. Tietenkin valikoin juuri historiapäivinä lyhyimmät sortsit ja avokaulaisimmat puserot. Sen parempi, jos et pidä minusta, ajattelin, sen kun ajattelet, että olen jonkin sortin hutsu. Minä tiedän paremmin. Ja kun myöhemmin, keskustellessamme toisesta maailmansodasta tunnilla, piti kertoa, jos suku oli evakkoja, ja kerroin, että olen neljännesinkeriläinen, äidinäitini on inkeriläinen, opettaja säpsähti ja kysyi, mieltääkö tämä itsensä venäläiseksi vai suomalaiseksi. Tyhmä kysymys! Kukaan meidän sukumme inkeriläisistä ei miellä itseään kummaksikaan - suomalaisethan kohtelivat heitä venakkoina ja venäläisille he olivat tsuhnia, suomalaisia. Miksi siis koettaa änkeä jonnekin, minne ei ole tervetullut?

Koska koin itseni epätervetulleeksi nuorten sievien ja siveiden tyttöjen kategoriaan, aloin pukeutua oudosti tyyliin universumin esikaupungin ilotalo. Aina käsittämätön silmämeikki, kasa kiliseviä koruja. Esimerkki: A-linjainen poolokauluksinen trikoomekko, monivärikirjavat raidalliset sukkahousut, kilisevät nilkkarenkaat, neljä numeroa liian isot miestenkengät, vyötäröllä kolme erilaista vyötä. Toinen esimerkki: skottiruutukuviolliset sukkahousut, suomen armeihan maiharikengät, persikänvärillä solmuvärjätty, lakanasta tehty kietaisuhame hapsureunuksin, niin avokaulainen neonvihreä paita, että mustien rintsikoiden ylärajat näkyy. Kolmas esimerkki: Ei mitään harmaan avokaulaisen, vetoketjullisen villatakin alla, jalassa Salaisesta agentista ostetut valkoiset flanelliset kalsarit, puukengät. Tai kesäklasari: pitkä, ruskea itsekudottu villapaita, alla niin lyhykäiset sortsit, etteivät ne näy paidan alta vaan näyttää siltä, että painaa kadulla pelkkä paita ja motskarikengät päällä. (Ette muuten arvaa, kuinka moni mies on niin urpo, että nostaa liikennevaloissa seisoessa villapaidan helmaa takaapäin, ilmeisesti siveyspoliisimaisesti tarkistaakseen, onko siellä alla jotain vermettä. Teki tosissaan mieli kirjailla sortsien takamukseen joko "ÄHÄKUTTI" tai "EN OLE SELLAINEN KUIN LUULET".)

Kaiken kohdatun urpouden jälkeen on ihme, että pidän miehistä niinkin kovasti. Kuudentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä en ollut kyllä siitä ihan varma, ja harmittelin kovasti, etten osaa ajatella naisista samalla tavoin kuin miehistä. Silloin tuntui, että olisi superkätevää olla lesbo. Nykyään arvelen, ettei se niin helppoa varmaankaan olisi, sekään. Helppoja ratkaisuja ei taida ollakaan.

Virginie lataa lujaa: "Varmaan kätevää olla tuollainen, kusipää niille, joiden on häntä siedettävä, mutta miellyttävää itselle. Ajatella vain omaa katsettaan muissa eikä koskaan toisin päin. --- Hän on sikainnostunut kyrvästään, toipuu tuskin koskaan siitä, että omistaa sellaisen ja se jäykistyy. Hänelle on helppo vakuuttaa, että se toimii hyvin ja saa Paulinen sisuskalut sekaisin. Sen hän melkein jo arvasikin. Mies uskoo, että jos Pauline pystyy tähän hänen kanssaan, hänen täytyy itsekin nauttia siitä. Hän varmaan uskoo, että prostituoidut ovat syntyneet otsassaan merkki, joka erottaa heidät muista naisista. Ajattelee, että jos Pauline ei dikkaisi, hänen aukkonsa pysyisi kiinni tai hänen reitensä olisi hitsattu yhteen. Mies uskoo takuulla kaikenlaista, sillä hän rakastaa naisia, näitä upeita, erilaisia eläimiä --- Hänen mielestään Pauline on estoton ja vapautunut, todella sellainen nainen, jollaisesta hän pitää. Jos mies tietäisi minkälaisen vaikutuksen hänen kalunnysänsä todellisuudessa tekee, hän ajattelisi varmasti, että Paulinella on joku ongelma. On selvää, että heistä kahdesta Pauline on se jolla on ongelma."

Virginie-täti on kieltämättä paha kynästään. Mutta en voi mitään sille, että tuo kuulostaa kovin tutulta, tosin siitä on jo aikaa, pitkänpitkä aika, kun olen ajatellut noita asioita, tuolla tavalla... Kauniita asioita on mainio kartoitus siitä, millaiselta seksuaalisuus tuntuu, kun ei ole vielä kahtakymmentä, vaikka päähenkilö onkin siinä kahdenkymmenenviiden ikäinen myöhäisteini.



Kun olimme kuudentoista, menimme Suomenlinnaan ja otimme valokuvia, joissa poseerasimme uimapuvuissa, kelloja ja tekoturkiksia kaulalla kuten naiset Voguessa ja Ellessä (kuva yllä). Vastapäätä kalliolla istui kaljaa kittaava haalariopiskelijoiden miesseurue, jonka jäsenet huusivat sulassa sovussa: "Huuuooorat!" Jäi paha mieli, pitkäksi aikaa. Me haluttiin vain olla kauniita, diivoja.

No jaa, tuskin hekään nyt kovin vanhoja, kypsiä ja siten viisastuneita olivat haalareistaan huolimatta. Sillä mikään ei ole tyhmempää kuin ruveta moralisoimaan teinien pukeutumista. He ovat siinä iässä, että heidän pitää kokeilla, venyttää rajoja. Minusta Virginie-täti osuu oikeaan arvellessaan, "ettei kukaan tyttö voi olla oikeasti tällainen". Kukaan ei tahdo, että heitä kohdellaan, kuin heillä ei olisi aivoja, ajatuksia, tunteita, oikeutta pukeutua hitto soikoon vaikka tuorekelmuun, jos he haluavat niin tehdä.

Vanhemmiten me tietysti käymme laiskoiksi ja harkitsemme tarkoin, mitä päälle, milloinkin, kenen kanssa. Minihame, sandaalit ja hiukset auki vain miehen kanssa liikkuessa, silloin ne huutavat korkeintaan takaa tulevasta autosta ohi vilahtaessaan: "Hyvä perse!" tai terassilta: "Heitä se pitkätukkahomo asemalle ja tuu tänne meidän kanssa, me tarjotaan kyl sulle!" Miehen kanssa sellaiselle on helpompi nauraa, koska ei tarvitse olla yksin huudon kohteena. Käsipuolessa on elävä todiste siitä, että on kunnon tyttö. (Mitä helvettiä, kunnon tyttö, mitä se nykyään edes tarkoittaa?)

Toivoisin, että huuteluun, viheltelyyn ja kielen naksutteluun liittyvä häpeäntunne katoaisi joskus. Eihän minulla ole mitään syytä hävetä. Mitä ihmeen kontrollia huutelijat oikein hakevat? Kuvittelevatko he kätilöivänsä provosoivasti pukeutuvien (???) kolmikymppisten naisten joukosta huudoillaan siistejä, kilttejä keski-ikäisiä "tyttöjä", vai maailman, jossa naiset peräti pysyvät aina neljän seinän sisällä, koettavatko he tapakasvattaa meitä siihen, että jumankekka, pitkiä hiuksia ei saa olla, eikä ainakaan saa hymyillä? (En nyt puhu tässä sen tyyppisistä kommenteista kuin "Onpa sulla ihana tukka" tai "Kiinnostaisko sua lähteä joskus tuopille" - se on aivan siivoa ja kilttiä ja ookoo, ainakin minusta, vaan nyt on puhe siitä, että vihellellään ja katsotaan oikeudeksi kommetoida tai käpälöidä toisen takapuolta ihan kadulla vastaantulemisen pohjalta.)

Päätän, että suosittelen Virginie-tädin kirjaa jokaiselle, joka tahtoo välttää pahimmat mokat teinityttöjen kanssa. Joo, siis ei vain miehille. Osa tuntemistani naisista on myös niin urpoja, että jaksaa jauhaa "Pukeutuu kuin huora" -juttuja teineistä ja katsoa näitä pahasti, silmät täynnä halveksuntaa. Antakaa, hyvät ihmiset, pissisten olla pissiksiä. Ei niillä ole sen helpompaa kuin meilläkään aikanaan teineinä. Todennäköisesti ne ovat keskimäärin ihan yhtä mukavia, lahjakkaita, huumorintajuisia ja siveitä kuin mekin. Ne eivät vain vielä oikein tiedä, kuinka sen ilmaista.

Ja itse asiassa, pissisten strategia miesmarkkinoille suuntaamisessa on loistokas, jos loogisesti ajatellaan: katsotaan, kuka mies kehtaa liikkua niiden kanssa vaivautumatta niitten pukeutumisesta, silti tajuten, että ne ovat fiksuja, lempeitä, mukavia, ja otetaan sitten sellainen mies. Mies, joka ei kauhistu siinäkään vaiheessa, kun ollaan kolmekymppisiä, ja täti ilmoittaa, että nyt aikoo pistää ranttaliksi ja päälle minihameen ja tanssia, kunnes tipahtaa. Mies, joka uskoo, että nainen, joka maalaa silmänsä, voi olla yksiavioinen. Ja ennen kaikkea, joka ei kysy joka vaiheessa: pärjäätkö sä, ymmärrätkö sä, osaatko sä, anna kun mä ajattelen tän sun puolesta. Älykkyysosamäärä ei ole hameen pituudesta kiinni, eikä päinvastoin.

Joo, toivottavasti en kuulosta vihaiselta. Oikeasti, minua huvittaa ihan tajuttomasti. Vielä. Kun tullaan alkukesään, voin kyllä olla taas aika hiilenä, kun urpoäijät alkavat huutelun. Mutta: En aio alistua, tänäkään kesänä. Hitto vie, minä kyllä pistän minihameen, milloin huvittaa... jurppii jo etukäteen, että tällaista asiaa tarvitsee edes kelata. Ja minä kun kuvittelin, että miehistäkin minihame on ihan kiva. Minun miehestäni on, ei ehkä pitäisi yleistää. Mutta kyllä on monimutkaista, tämä tuleminen ja oleminen. Miksi siihen pitää liittyä vähemmän kauniita asioita enemmän kuin niitä kauniita?