Luen Dhammapadaa odottaessani Kissaa yöpuulle

En tiedä, mikä minussa mättää, mutta selvästikin koen maailman jotenkin vinksallaisesti. Ennen pitkää steppitreeniä haen Akateemisen ennakkoalekirjat Stockalta. Kymmenen kirjaa täyttää repun ylenpalttisesti, reppu pyörän etukorin ylenpalttisesti. Kun pyöräilen treeneistä himaan, huomaan ajatusteni karkaavan askelten kertaamisesta kirjoihin. Kun viimein pääsen kotiin lehteilemään kirjoja, hämmennyn. Minusta valokuvakirja The Metamorphosis of Flowers hakkaa syvällisyydessään Dhammapadan.

Tällaista sattuu usein. Minusta steppi hakkaa syvällisyydessä suuren osan filosofiaa, koirien ulkoiluttaminen useimmat taidenäyttelyt, painajaisten näkeminen loogisuuten pyrkivän päättelyn. Ehkä niissä kiinnostava ja syvällinen aspekti on se, kuinka niitä ei ole vielä pyöritetty intellektuaalisesti tyhjiin, ja se, että niissä se, mitä kutsutaan älyksi, ei ole irrallaan hengittämisestä, hikoilemisesta, esteiden tuntemisesta koko kehossa, ei vain pään kivistyksessä sen kieltäytyessä taipumasta uuteen informaatioon.

Ei Dhammapada huono ole, ehei. Minun on pitänyt hankkia se jo pitkään. Buddhalaisuudessa on kovin viehättävää se ajatus, että mitä kauheuksia sitä onkaan tehnyt, niissä ei pidä jäädä vellomaan vaan koettaa toimia hyvin nyt.

Mutta silti kuvat kukista, niiden lyhyestä elämästä, siitä kuinka ne ponnistavat ensin suojalehdet tieltään auetakseen ja sitten houkuteltuaan pölyttäjät sulkevat ja lakastuttavat lehtensä ja antavat kukkapohjan paisua valtavaksi siementä kypsyttäväksi kasvikohduksi, ovat vieläkin rohkaisevampia ja lohdullisempia.

Ihmisen ja kasvien elämän vertaaminen on vanha, mutta nykyään aika aliarvostettu teema. Nykyäänhän puutarhanhoito ja kasviharrastus mielletään usein vähän heikkopäisten naisten hommaksi. 1700-luvulla sen sijaan puutarhataide oli yksi keskeisiä taidesuuntauksia. Tuolloin myös kirjeet kuuluivat kirjallisuuden taiteenlajiin. Jaa-a, 1700-luvussa on hyviäkin puolia. Mara Miller käy mainiossa estetiikan klassikossaan (no minä tietysti määritän sen klasariksi, sillä sen se todella ansaitsee) The Garden as an Art läpi puutarhan reseption vaiheita ja perustelee, millä tavoin puutarhaa voidaan pitää taiteena ja millaisen haasteen se antaa laajemmalle taiteen määrittelylle. Millerin tausta on wittgensteinilainen, joten mitään kovin helppoa luettavaa Miller ei ole. (Minusta Wigu on hankala ukkeli, varmaan siksi, etten ole ikinä jaksanut perehtyä Wiguun kunnolla. Wigu-fanittajia on niin paljon, että ällötys iski ennen kuin ehdin edes tutustua. Olen toki selaillut, mutta on aika vaikeaa kilvoitella ja keskustella ihmisten kanssa, jotka latelevat Wigua sivukaupalla ulkomuistista.)

Joka tapauksessa, anteeksi pitkällinen ajatuksenjuoksutus, Miller kertoo kirjassaan, että jokaisessa tutkitussa kulttuurissa on kasvin ja ihmisen elämän vertauksia. Oikeastaan vasta Millerin kirjan lukeminen kauan sitten, tutkiessani kesätöissä Helsingin paikallisagendan kansalaiskommenttien esteettisiä arvostelmia luonnosta, ravisteli minut hereille filosofian akateemisesta kuorsaamisesta. Ei ole pakko ottaa tämänhetkistä arvojärjestystä, taidekäsitystä, ihmiskäsitystä. Ne voi kyseenalaistaa, jopa ne fiksujen filosofien tekemät jutskat.

Miller kirjoitti puutarhasta älyllisesti. Puutarhasta!



Dhammapadassa minua ärsyttää se, että se on kuitenkin lopulta uskonnollinen teos, joka uskaltautuu suosittelemaan tiettyä elämäntyyliä. Omaisuuden hylkäämistä, kerjäämistä, aistinautintojen väheksyntää. (Tosin näyttää siltä, että seksi sallitaan, kunhan partneri on samalla moraalisella tasolla. Huh.)

Aikakaudella, jolloin hammaslääkäreiden tekniikka on uskomattomalla tasolla ja kipulääkkeitä niin fyysiseen ja psyykkiseen kipuun saa helposti, ei ole mielestäni syytä ajatella, että kaikki ruumiillinen olisi pahaa ja epäolennaista. Silloin, kun elää kulttuurissa, jossa särkevä hammas särkee, kunnes putoaa mätänä suusta pois, tai kiskaistaan tongeilla ilman mitään puudutuksia, motivaatio ruumiin epäaitouden, epätodellisuuden vakuutteluun on kyllä ymmärrettävissä. Jotenkinhan tottelematonta, kipuilevaa ja kiukuttelevaa kehoa on lähestyttävä. Jos et voi kivulle mitään, leimaa se epäolennaiseksi.

Toisaalta buddhan opetuksissa on myös paljon hyvää. Esimerkiksi toteamus, että kukaan ei voi omistaa omaisuuttaan tai lapsiaan, koska emmehän voi omistaa kehoammekaan, on viisas ja kannatettava. (Sillä eikö ole niin, että voitaisiin ajatella pikemminkin kehon omistavan minän - sehän katoaa kehonkin kadotessa, tai ainakaan muusta emme voi väittää tietävämme.) Hieno on myös lyyrinen "Ihminen, joka on aiemmin ollut välinpitämätön mutta ei ole enää, valaisee maailma kuin pilvien takaa esiin sukeltava kuu".

Mutta en voi tajuta, miten joku kehtaa väittää, että todellisuuksien todellisuudellisuuden välillä vallitsee hierarkia, että tämä, ikuinen todellisuus, on todellisempi kuin tämä, yksittäinen, valaistumaton. Voidaan kyllä sanoa, että useampia näkökulmia sisältävä todellisuusnäkymä on laajempi, mutta ei se siitä kyllä todellisempaa tee. Ei sivistyneisyys, eettinen valveutuneisuus ja valaistuneisuus tee kokemuksesta sen todellisempaa, vaikka se tekisikin siitä rikkaamman.

Minua vierastuttaa myös buddhalaisuuden ajatus mielentyyneydestä. Siinä on jotain Marcus Aureliuksesta muistuttavaa. Tyyni valaistunut ei koe voitonriemua ja kicksejä onnistumisen ja oivalluksen hetkenä eikä masennusta epäonnen kohdatessa. Puuh. Ymmärrän kyllä sen pointsin, ettei menneessä kannata ruveta vellomaan eikä liioitella epäonnistumisia tai liikaa masentua ulkoisista harmeista, mutta ajatus, ettei positiivisiakaan tunteita saisi kokea voimakkaasti, on mielestäni jo vähän liikaa. Ehkä ajatuksena on, että usein positiiviset tunteemme johtavat meitä harhaan hyvän elämän tavoittelussa? Jos saa kicksinsä siitä, että kiusaa toisia, ja kicksien saaminen on korkein hyvä elämässä, ei tietenkään ole mitään motivaatiota lakata kiusaamasta muita. Mutta onhan ihan eri asia kokea positiivinen fiilis altistaen sen kriittiselle arviolle kuin kokea positiivinen fiilis ja ottaa se lopullisena totuutena. En tahdo sanoa, että kriittinen arvio pyyhkisi positiivisen kokemuksen todellisuuden pois. Todellisuus ja oikeutus ovat eri asioita. Tiedän, että joskus maailmassa kun vielä söin lihaa, sain siitä ihan hyvät fiilarit. Jossain vaiheessa alkoi vain tuntua liian roisilta, että minun päätöksistäni johtuen tämä eläin on kasvanut paikoilleen kahlittuna, sisätiloissa, ilman mahdollisuuksia kokea elämän ihmeitä, niitä positiivisia fiilareita. Yhtenä päivänä lihasta nauttiminen oli jo mahdotonta. Nykyään ajatus on käynyt ällöttäväksi, ja voin (fyysisesti) pahoin nähdessäni ihmisten laittavan keittokinkkua leivälleen ja vievän sen suuhunsa. Keittokinkku on erityisesti niin lihan näköistä - vaaleanpunaista, hytisevää, alastonta. Minusta tuntuu, että minua syödään, tai äitiäni, tai miestäni, tai jotain eläimistä, jotka asuvat luonani. Muistikuvat liharuokanautinnoista ovat käyneet ohuiksi, läpikuultaviksi. Millaista se nautinto oli? Siitä on niin kauan. Muistan, että arvostin pihviruokaa kovasti. Se tuntuu galaksienkaukaiselta. Silloin ajattelin kai vain pelkkää makua?

Muistikuvat ovat epäluotettavia. Niihin ei kannata takertua. Ulkona on pimeää, kello käy. Jospa sulkisin silmäni hetkeksi...

Kissa tulee nukkumaan aamulla yhtätoista vaille kahdeksan. Herään Kissan pyjaman tonkimiseen Dhammapada sylissäni koirien ja Lohi-kissan lomassa. "Onko aamu vai yö, heräsitkö vai oletko tulossa nukkumaan?" tiedustelen ääni puuroisena. Koetan nukahtaa. Siitä ei tule enää mitään. Kiskon vaatteet niskaan ja pyydän koirat mukaani kävelylle metsään, jossa kaikki on silmien tasolle saakka sammalen peittämää ja oksat jakavat taivaan pieniksi kolmioiksi.

Ajattelen Descartesin näkemisen käsitettä. Tuota kummallista ei-optista näkemistä, oivaltamista, intuitiota, tunnetta, että kaikki loksahtaa kohdalleen, now I see it, indeed. Ajattelen, kuinka paljon meidän halukkuutemme mieltää ihminen juuri visuaaliseksi olennoksi liittyy siihen, että oivaltamista kutsutaan näkemiseksi. Hän katsoo, että ja niin edelleen. Koirat juoksevat hajujäljilleen. Metsä tuoksuu huumaavasti kallioille, mudalle, sammalelle, poikkaistuille puille. Kaikki, minkä vuosirenkaat voi laskea, on kerran katkaistu.