Kirjeystävät

Kun aloin blogata, en tiennyt vielä, miten tämä kirjoittaminen onnistuu. Tavallaan kuvittelin pitäväni päiväkirjaa, tavallaan kolumnia, toivoen kuitenkin pystyväni kirjoittamaan kirjeitä niille rakkaille ystävilleni, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Helsingissä. En kauheasti kuvitellut, että blogillani voisi olla todellisia lukijoita, sellaisiakin joita en ole koskaan tavannut enkä ehkä koskaan opi tuntemaan. Nämä ovat kirjeitä teille.

Kirjeitähän ei enää tule. Jouluksi tulee kortteja, jotka ovat ihania - useat ystävät ovat varta vasten etsineet minulle orava-aiheisia kuvia - ja sähköposteja tipahtelee silloin tällöin. Mutta kirjeitä: ei enää. Viime vuonna taisin itse kirjoittaa viitisen kirjettä. Sellaista oikeaa, käsinkirjoitettua kirjettä, jotka on kirjoitettu valkealle, ohuelle, rapisevalle lentopostipaperille ohuella mustalla tussilla, ja oheen piirretty kuvitusta teemoihin (kuvataidelukion käyneenä artsy-fartina tietysti tykkään kuvittaa teemani - nyt typerä Hello-palvelin, jolla blogiin voi lähettää kuvia, näyttää olevan kaaduksissa). Kuhunkin kirjeeseen kolme arkkia, täpötäydet kahdet puolet joka arkissa. En saanut yhtään vastausta. Kiitokset sähköpostitse - "On niin erityistä saada kirje, niitä ei enää saa."

Viisi kirjettä vuodessa on kovin vähän. Joskus teininä kirjoitin parhaimmillaan kaksi kirjettä päivässä. Plus päiväkirjaa, tietysti. Ja läksyt. Minulla oli kirjeystäviä kaikilta mantereilta lukuunottamatta, kansainvälisen kirjekerhon kautta. Gambialainen sotilas, ranskalainen posteljooni, australialainen mäkkärin vuoropäällikkö, jenkkiläläiset valokuvaaja ja fysiikan opiskelija, brasilialainen hevaripariskunta, saksalainen antropologian opiskelija, italialainen ortopedi, jordanlainen kampaaja, teologi Skotlannista, tsekkiläiset kuvataitelija ja minua pari vuotta nuoremmat kaksospojat. Blogistan ajaa nykyään vähän saman asian. Saa haistella tuulahduksia aivan toisenlaisista universumeista.

Rankin kirjeenvaihtokokemukseni oli lyhyt kirjeenvaihto suomalaisen taposta tuomitun vangin kanssa. Kirjeenvaihto alkoi lupaavasti vankimiehen pohdiskellessa tekoaan ja kertoessa, ettei voi ymmärtää, miksi meni tekemään sellaista. Tosin minua hieman vierastutti se, että hän lähetti tiedot siitä, millä Alibin sivulla siinä ja siinä numerossa hänen kuvansa saattoi bongata. En koskaan käynyt kirjastossa katsomassa Alibia. Minua taisi kiinnostaa enemmän tappajan pohdinta teostaan kuin itse ihminen. (Valitettavasti olen sillä tavoin kylmä ihminen.) En muista enää, mitä itse vangille kirjoitin. (Omia kirjoituksiaan harvoin muistaa, muiden kirjoitukset jäävät mieleen. Omat kirjoitukset ja niiden merkityssisällön ymmärtää vasta, kun niihin palaa ne jo unohdettuaan. Seisoo täysin vieraan maailman portailla, ja joutuu toteamaan, että minä olen ollut tuota, tuo on ollut minua, huomaa oman muutoksensa, joka hitaana ja hiipivänä jää muuten piiloon. Vasta silloin omasta kirjoituksesta ja sen hetkisestä maailmasta voi järkyttyä tai hurmaantua tai kumpaakin. Nyt se vain on.) Joka tapauksessa, vanki vastasi ja pyysi kuvaani. Marssin aseman valokuva-automaattiin ja otin sarjan kuvia, leikkasin askartelusaksilla yhden hymyilevistä tytönkuvista irti ja laitoin seuraavan kirjeen matkaan. Vastaus oli: "Näytät oikein mukavalta. Voitaisiin vaikka tavata, kun pääsen lomille. Panemista tulee täällä ikävä."

Lienee turhaa mainita, etten ollut silloin vielä päässyt seksissä käytännön toimiin asti, saati sitten tappajien kanssa. Enkä ollut osannut ajatella seksuaalisuutta kirjeenvaihdon motivoijana, en kenenkään kohdalla. Harkitsin pari päivää, ja kirjoitin lyhyen vastauksen tyyliin "Tää kirjeenvaihto taitaa olla huono ajatus, meillä näyttää olevan niin erilaiset tavoitteet tän jutun suhteen." Vangin kirjeet taisin polttaa Lauttasaaren kallioilla. Tuotti jonkinlaista emotionaalista vapaudentunnetta nähdä sanojen käpristyvän ja tuhkaantuvan. Jälkeenpäin olen tietysti harmitellut typerää tuhkausseremoniaa. Miksi tuhkasin sen hölmön panokirjeen lisäksi myös moraaliset ja psykologiset introspektiiviset pohdinnat? Vangin jälkeen tapasin lähettää kirjekaverimiehille enää semmoisia kuvia, joissa en hymyile. Paitsi jordanialaiselle kampaajalle, joka oli niin neitihomo kuin mies voi ylipäänsä olla sellaisella ihanalla, yltiöpositiivisella tavalla.

Kirjeystävyys on kiinnostava ilmiö. Kirjeystäviltä saa niin uskomattoman paljon. Joskus joku piristää toista verbaalisesti tai sujauttaa kuoreen mukaan kuivatun kukan äitinsä puutarhasta, lähettää kuvan, miltä sienestys Tsekeissä näyttää, kertoo miltä tuntuu mummon kuollessa tai kuinka suku viettää pääsiäistä yhdessä. Maailmassa on miljardeja tapoja elää elämäänsä. Se, että pääsee kurkistamaan jonkun toisen elämään hänen hyväntahtoisuuttaan, on valtava rikkaus.

Siitä lähtien, kun aloin kirjoittaa kirjeitä - heti opittuani C-englantia koulussa - aloin myös ihmetellä, miksi ihmeessä ne ihmiset jaksavat lukea minun ajatuksiani maailmasta. Hemmetti vie, eiväthän ne edes tiedä, miten minä kävelen tai istuudun tuolille, ryystän yrttiteetä tai kerään kuusenkerkkiä keväisin. Onko se kaikki silkkaa eksotismia? Vai jonkin yhteisen pohjan etsimistä, tuttuutta ja tunnistamista, vai jotain näiden sekoitusta: tuttuja piirteitä vieraissa kehyksissä? Ystävien kirjeiden lukeminen on selkiö: heidäthän tuntee jo, heidän tekemisistään ja ajatuksistaan ei osaa kuitenkaan olla välittämättä ja heidät osaa kuvitella hiihtämässä, tanssiteoksen katsomossa, tuskailemassa tenttien kanssa. Mutta se, kuinka opimme välittämään pelkkien sanojen ja ehkä muutaman rakeisen mustavalkoisen kuvan kautta, on pieni ihme.

"Sinä voisit kirjoittaa maksustakin, tai laittaa sen ajan lehtijuttujen kirjoittamiseen, tehdä gradun valmiiksi ja alkaa tehdä väitöskirjaa", sanoo yksi ystäväni tästä blogista.

Hän ei tiedä, että olen vuosikaudet kirjoittanut kirjeitä eri puolille maailmaa, ihmisille, joista en edes tiedä, pidänkö heistä, jos heihin törmään. Seurannut, kuinka vähitellen kirjeystävyydet kuihtuvat elämäntilanteiden muuttuessa, ihmisten alkaessa seurustella, tai mennessä naimisiin, tai hankkiessa lapsen. Hankkiessa tietokoneen ja sähköpostiosoitteen. Minusta minun on kirjoitettava. Silloin kun olen itse ollut heikoimmissa kantimissa, toisten kirjoitetut sanat ovat olleet jonkinlainen turvaverkko, jossa edes hetken on voinut hengittää ja kerätä voimiaan jatkamiseen.

Kun aloimme Kissan kanssa seurustella - tunsimme jo toisemme toki ennestään opiskelun ja Dodon maailmasta - Kissa oli juuri lähdössä Madridiin vuodeksi vaihtoon. Minä jäin Helsinkiin aivan hajalla. Tiedättehän, millaista on, kun on juuri tajunnut rakastavansa jotain vanhaa, hyvää ystävää, jota ei ole ollenkaan ajatellut romanttiselta kantilta: äkkiä koko maailma on nyrjähtänyt sijoiltaan, ja on jäänyt yksin Helsingin pimentyvään syksyyn, tenttejä puskee päälle, toinen on paennut Etelä-Eurooppaan sanomatta kertaakaan, mitä koko jutusta edes ajattelee, eikä postikorttiakaan kuulu, ystävät ovat vähän ymmällään, kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa. Sitä vain kulkee ja haistelee lakanoita ja haistaa toisen hajun itsessään eikä pese tyynyliinaa kuukausiin. Kirjoittaa kirjeitä valmiiksi parin kappalein, niin että jos toinen lähettää osoitteensa, ne voi viedä postiin saman tien. Ja sitten tulee postikortti, toinenkin, matkalta, miten niiden tulemiseen lentopostitse voi muka mennä kuusi päivää, kuusi päivää Hampurista Helsinkiin, aivan typerää, ja korteissa lukee: "Kävin siellä, kävin täällä, voi hyvin, pidä huolta itsestäsi" ja itse miettii, että jos nyt minua on jymäytetty, en suostu kyllä edes käsittämään sitä, ja sitten tulee kolmas kortti, siinä on osoite, ja juoksee postilaatikolle kädessään pino kirjeitä, niihin kaikkiin kirjoitettuna tuo osoite, ja työntää ne laatikkoon, ja puree huulta ja ajattelee, että ehkä sitä tässä on kaikkien aikojen narri, kun kirjoittaa kirjeessä, että luulee, että rakastaa toista, sehän on puhdasta soopaa, voiko sellaista sanoa kirjeessä, kun toinen on kirjoittanut vain voi hyvin ja sen sellaista, ja sitten menee viikko eikä mitään kuulu, mutta lauantai-iltana soi puhelin ja ääni Madridista kiittää kirjeistä sanoo, että hänkin luulee, ei, hän tietää, että rakastaa. Se on paljon sanottu ihmisiltä jotka opiskelevat filosofiaa eli opettelevat korjaamaan tietää-sanat luulen-sanoiksi tai minulla on hypoteesi -lauselmaksi. Mutta tietenkään en usko, ennen kuin näen sen paperilla, luen tarinan siitä, miltä tuntui soittaa Helsinkiin Madridista, missä on lämmintä. Silloin minä uskon, että kuulin puhelimessa oikein. Helsingissä on kylmää. Lehdet peittävät Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan käytävät ja juostessani lehtien läpi ilosta sekaisin, pitkä satiinihame kahisten, lapsi huutaa puistossa: "Katso äiti, prinsessa!"

Läpivalvotun yön aamu herkiää silmittömäksi nauruksi.

Ystävät, joita eniten kaipaan, ovat myös kirjeystäviä. Sellaisia, jotka ovat menneet jonnekin muualle joksikin ajaksi, tai ovat jääneet Helsinkiin minun mennessäni Lontooseen, ja olen kirjoittanut heille. En ymmärrä, mistä se johtuu. Jotenkin ihmiset onnistuvat kirjoittaessaan koskettamaan toisiaan paremmin kuin puhuessa. Ehkä kasvotusten huomio kiinnittyy liikaa painonvaihdoksiin istuinluulta toiselle, huulen puremiseen, käsien liikkeisiin selittäessä? Omaan kömpelyyteen, tunteeseen, että puhuu liikaa ja on huono kuuntelemaan, houkuttamaan toisesta esiin kuultavaa? Kirjeillessä sellaiset epäolennaisuudet katoavat tyystin. Puhuessammehan harvoin todella kosketamme. Halaamme niin vähän, kävelemme niin harvoin käsikynkkää, puhumattakaan toisen mietteliään otsan silittämisestä. Pelkäämme ajatusta, että meitä aletaan pitää lääppijöinä.

Kirjeillessä ihmiset kertovat eri asioita kuin puhuessa. Mikä kirjoittamisessa on se tekijä, joka houkuttaa ihmisistä ulos merkityksellisiä, kauniita ja jännittäviä asioita? Tai kauheita asioita, sellaisia, joita lukiessaan mykistyy hetkeksi - lukemisen hiljaisuuden keskellä - ja ajattelee, hyvänen aika, tällaistako hänen mielessään liikkuukin... Miksi puhe typistyy aina sellaiseksi luetteloinniksi voinnista ja työtilanteesta? Eihän kukaan koskaan kirjoita siinä määrin työtilanteesta kuin puhuu, manaa pomoaan tai rekrytointifirmojen kaavamaisia otteita.

Kysymyksiä, kysymyksiä.

En tiedä, onko minulla edes hypoteesia noihin ylläoleviin kysymyksiin. Edes alustavaa hypoteesia. Mutta - suokaa anteeksi ilmaisun kornius - minulla on unelma. Että joka päivä saisin lukea jotain, joka saa minut hymyilemään, nauramaan, kauhistumaan ja tointumaan kauhistuksestani, tajuamaan jotain, alkamaan tajuta jotain näkökantaa edes kaukaisen teoreettisesta perspektiivistä, kenties ymmärtämäänkin jonkun ratkaisun, joka tietämättömyyteni verhon takaa näyttää täysin pähkähullulta ääneenlausutut tavoitteet huomioon ottaen...

Kuinka voisin vaatia tuollaista, unelmoida tuollaisesta, ellen itsekin osallistuisi sen mahdollisuuksien tuottamiseen? Samalla tavoin, kun kilistän kolikot kukkaronpohjalta Punaisen Ristin lippaaseen ja vingutan Visaa WSPA:n katastrofirahastossa, laitan sanoja ja kokemuksia jonoon, verkkoon, maailmalle.

Minulla ei ole niin paljon rahaa, että selviäisin niitä antamalla. Minun pitää jakaa jotain muuta. Sitä, mitä pois antamalla saan sen takaisin, selkeämpänä kuin koskaan ennen.