Puut ja linnut

Herätys kello seitsemän tuntuu sadistiselta, kun on käynyt siinä kolmen aikaan unille Kissan innostuttua leikkimään deejiitä ja vieraiden jauhaessa kansantaloudesta sillä perusteellisuudella, jonka vain viina tuottaa. Shampanjaa ei raaskittu avata miekalla, Freixenetin cavapullo kylläkin. Kieltäydyin juomastaa cavaa blanc de noirsin jäljiltä. Blanc de noirs maistui niin elävästi karhunvatukoilta, etten tahtonut pilata sitä suutuntumaa.

Istumme koirien kanssa kuuskytviis aassa, ajamme Ruoholahden villoille saakka. Kävelemme siitä Nikon luokse, koirat tietävät jo olevansa menossa hoitoon. Ne kiskovat toisaalta innoissaan, mutta ovat selvästi hermostuneita ja vetäisevät ripulit vauhdikkaasti Hietsun torin kulmaan. Kaavin ripulia maatuvaan Hauska-koirankakkapussiin. Oksettaa silkasta väsymyksestä. Ja palelee. Minussa unettomuudet jäljet ovat liian selkeitä.

Saatuani koirat Nikon hoiviin kävelen edelleen, Eiran sairaalan dösikselle. Seison, odotan neljäätoista reittioppaaseen sokeasti luottaen. Koska en kanna kelloa, en tiedä, olenko onnistunut missaamaan jatkoyhteyteni työpaikalle. Viihdyttäydyn tuijottamalla puiston laidan puita ja miettimällä, kuinka ne näyttävät kaiken tämän harmauden keskellä polveilevilta, repeytyneiltä, haarautuvilta mustilta aukoilta, sumuisen antimaterian tiivistymiltä. Kun kentän poikki räpsyy pari lintua ja ajautuu puihin, suuremmat, haaraisemmat mustat aukot nielaisevat pienet, räpiköivät, ylivoimaisella imullaan.

Pysäkille tulee minkkiturkishuppuun, kettuturkkiin, pepitaruutuisiin hiihtohousuihin ja ruskeisiin kiiltonahkasaapikkaisiin pukeutunut keski-ikäinen. "Monelta sen pitäisi tulla?" hän kysyy. "Viittä yli", vastaan reittioppaan neuvot ulkoa opeteltuna. Ei, ei opeteltuna, opittuna. On asioita, joiden eteen ei ponnistella. "Linnutkin laulavat", lausuu rouva. "Niin, on niin lauha keli. Niillä riittää energiaa laulamiseen. Ja ne ovat puissa." Viittaan epämääräisesti puihin päin. Rouva siristää silmiään, koettaa nähdä linnut. Puut ovat nielaisseet ne. Mustista aukoista ei pitäisi äänenkään päästä ulos. Lintujen laulu kuuluu aivan selkeästi.

Pyörryttää. Olemmeko mekin jo siellä, puissa?

Katua pitkin kävelee mies, jolla on mustat suorat housut, musta villakangastakki, musta kaulaliina, musta lentolaukku. Miehen mustuus on mustempaa kuin puiden ja lintujen.

Harmaat aukot, sumun tiivistymät, ehdin ajatella dösän jyrätessä pysäkille ja pepitarouvan astuessa niiskauttaen sisään.

Koko matkan Haartmaninkadulle mietin, miten erilaisia ihmiset ovat. Lontoossa duunissa ollessani käytin valkoista tekoturkkia, ja pari kertaa eläinaktivistit hyppäsivät nielurisoihin kirkuen: "I can hear them screaming in their cages!", johon minä, väsyneenä, sairaana: "It's fake fur... I'm on your side in this issue." Ja siltikään, tavallaan se ei pidä paikkaansa. En osaa kirkua vieraille ihmisille, pepitarouvalle ja sen kavereille, että minua oksettavat heidän turkiksensa. Luonnontuote, pyh. Häkissä lähestulkoon viljelty eläin, turkin ympäristökuormitus moninkertainen tekoturkkiin verrattuna. Haukottelen, annan dösan kuljettaa katsettani pitkin Tölikaa.

Pepita jää kanssani pois samalla pysäkillä. Kirjasto on pimeä, hiljainen. Haukottelen, väsään itselleni reilun kaupan rooibosta kupposen.

Vielä ei ole hysterian aika.