Äidin kanssa puhelimessa

Äiti soittaa tanssitreenien ja Kissan vanhempien pihan lumenluonnin jälkeen. Huolestun, äiti kuulostaa itkettyneeltä. Ei, hänellä on vain flunssa, ei hätää.

"Aah", sanon informatiivisesti, helpottuneena. Perheen kesken ölähdykset ja huokaukset välittävät tunnelman tehokkaasti. Flunssa on jees, veemäinen, mutta tarkoittaa, ettei äiti ole pahoittanut mieltään jostain jonkun muun tekemästä. Olen äidin pieni pata, jolla on suuret korvat ja soukka suu, josta toisinaan kuplahtaa jokin hyväkin neuvo jostain teoreettisesta kirjasta. Äidin apukasvattaja, joka tarjoaa olkapäänsä lankaa pitkin siskon toilailtua tai maattua vain masentuneena kotona. Komppaava moralisti, joka tukee äidin intuitiivisia tuomioita äidin siskon toilailtua niin, että äitiä itkettää tämän ajattelemattomuus.

Äiti on jos ei Jumala, niin ainakin pyhimys. Pyhä äiti, pois nuolet maailman kolhut ja tyttäriesi huokaukset.

"Mulla on kolkytseitsemän ja viis kuumetta", selittää äiti.

"Lepää, äiti, lepää."

Äiti soittaa pyytääkseen anteeksi, että isäni, joka näki Kissan tämän syntymäpäivänä, ei muistanut onnitella. Ja kysyäkseen, ettei hänen Kissalle antama shampanjamiekkansa ole aiheuttanut perhekriisejä. Kissan äiti kun läksytti poikaansa syntsillämme kovasti siitä, että tämä avasi pullot niiden kaulat miekalla katkaisten.

"Minä seisoin siinä ihan niitten takana, ja ei se Kissan äiti tainnut tietää, keltä se miekka oli. En sanonut mitään, kuuntelin vain", naureskelee äiti käheästi.

Kissa rakastaa shampanjamiekkaansa. Minä olen onnellinen Kissan ollessa onnellinen.

Äidin palveluammatissa saama ihmissilmä hämmentää minut kerta toisensa jälkeen. En ole koskaan oppinut valehtelemaan, koska äiti näkee valehtelemisen heti ja sanoo: "Miksi sinä noin sanot, et sinä oikesti ole tuota mieltä." Tai: "Voi olla että haluaisit, että niin olisi, mutta tiedät kyllä itsekin, ettei se noin mennyt." Ilmankos sanon aina kaiken väärin, sillä tavoin kuin ajattelen, eikä niin kuin pitäisi sanoa, tahdikkaasti valkoisia valeita ilmoille kylväen.

Niin kuin eilen, polttareissa, joissa kaikki puhuivat koko ajan vain vauvoista ja odottamisesta ja lapsiperheellisyydestä, ja lopulta tunsin itseni idiootiksi tajutessani maininneeni abortin ainakin viisi kertaa, tilastollisena määreenä, eettisenä valintana, ja niin edelleen. Ihmisille, joille raskaus on luonnollinen asia. Naisten asia.

Yksi nainen, jolla on kaksi lasta, oli ilmeisimmin hankkiutunut koirastaan eroon. En edes kysynyt, miten, minne. Sanoin vain, että minä olisin kyllä valintatilanteessa lapset versus koira valinnut koiran. Lapsi voi teoriassa joskus oppia ymmärtämään, koira ei. Ja lapsi saa koiraa helpommin uuden kodin. Minut vaiennettiin niin murhaavalla tuijotuksella, etten uskaltanut enää sanoa sitä tärkeintä, sitä, että asiat pitää ajatella etukäteen. Kun päätin ottaa koiran edellisen kuoltua, mietin kaksi viikkoa, voinko olla täysin varma siitä, etten ala haluta lasta seuraavan viiden tai kymmenen vuoden aikana. Vasta kun olin täysin varma siitä, että sellaisesta voi olla varma, että sellaisen asian voi päättää, uskalsin antaa itselleni luvan auttaa koditonta koiraa tarjoamalla sille paikan laumastamme. Varmana siitä, etten sitten hylkää koiraa jonkin muun, tärkeämmän asian takia. Koiralle lauma on tärkeintä, mitä on. Kaikkia sattumia ei voi tietenkään estää. Voin jäädä auton alle ja halvaantua tai sen sellaista, mutta kaikki mahdolliset riskit on kartoitettava ensin. Minulle tuli keskustelusta paha mieli, itketti. Liian usein kuulee, kuinka vauvakuumeeseen hankitaan ensin koira, mutta parin vuoden kuluttua, kun kaveripiiriin tulee lisää vauvoja, todetaan, että biologinen kello tikittää ja sitten kun vauva syntyy, koiraa kaupataan eteenpäin muuttuneen elämäntilanteen takia.

Eivätkö ihmiset tajua, että jos haluaa vauvan, pitää tehdä vauva, ja jos tahtoo vauvan ja koiran, on järkevää kasvattaa vauva vähän isommaksi, ja ottaa sitten vasta koira, kun sille riittää aikaakin? Kaikki mulle nyt heti -asenne tuottaa lähinnä ikävyyksiä.

Äidin kanssa on ihanaa puhua. Me ymmärrämme toisiamme pienistäkin äännähdyksistä ja puhumme avoimesti kaikesta muusta paitsi seksistä. Seksuaaliterveydestä kylläkin, kuukautisistamme ja kierukoistamme, äidin vaihdevuosista, satunnaisista hiivatulehduksista, abortista, mutta emme varsinaisesta seksistä, ja siitä olen kovin kiitollinen. Oma äiti ja oma lapsi taitavat olla sellaista seksuaalisen koskemattomuuden maailmaa jota ei ole syytäkään tahrata yksityiskohdilla.

Puhumme siskosta ja tämän uudesta lookista, mustista hiuksista ja vaatteista. Ihmisistä synttäreillä, ihmisistä polttareissa.

"Se sinun ystäväsi kiroili täällä hoidossa", kertoo äiti. "Se vähän järkytti minua, hänhän on raskaana ja kaikki."

Me äidin kanssa elämme kauniiden, kimmeltävien, uneksuvien hyveiden maailmassa. Kiroilen paljon. Äiti ei. Jotenkin äiti ottaa kiroiluni sellaisenaan. Sellainen minä vain olen. Koetan rajoittaa kiroiluani, mutta jostain se aina pulppuaa läpi. Opin kiroilemaan aikuistuessani, lukiossa vasta. En halunnut kuulostaa liian sivistyneeltä. Nyt naurattaa koko pelko. Liian sivistyneeltä! Ei paljon pelkoa siitä...

Puhumme valinnoista, joita ihmiset tekevät. Äiti on ylpeä siitä, että minun kohdallani kasvatus vastuuseen on onnistunut. "Lapsen pitää itse saada valita pienestä pitäen asioita. Miten hän muuten osaisi valita niitä aikuisena", äiti innostuu jälleen kerran avautumaan. Olen lapsesta lähtien saanut melkein kaiken haluamani, kunhan olen osannut perustella sen vakuuttavasti. Tämä koskee toki vain niitä asioita, joita vanhemmat voivat lapselleen antaa. Ystävyys ikätoverien kanssa ei kuulu niihin. "Äiti, en minä osaa valita asioita", nauran äidille ajatellen, miten ääni siirtyy valoimpulssina heidän puhelimeensa. "Niin monet valitsevat yhden asian, ja painavat sitä eteenpäin kunnioitettavan tehokkaasti... uskaltavat valita kaikkea sellaista, mitä minä en uskaltaisi." Äiti selittää kuin vähän yksinkertaiselle: "Ei valinnan tarvitse tarkoittaa yhden asian valitsemista. Sinä olet ollut aina tuollainen." Kertoo, kuinka lapsena, ekaluokkalaisena, minulla oli maanantaista lauantaihin joka päivä eri harrastus. Ja sitten tahdoin sunnuntaille vielä jotain muuta, jotain uutta. Ja tappelimme pari viikkoa, ja itkin ja potkin ovia ja koetin perustella vakuuttavasti, että ilman juuri tuota sunnuntaiharrastuksen taitoa elämäni olisi tylsää. "Mulla ei ole mitään harrastuksia, ei tarpeeksi", oli ilmoittanut täysin vakavana. Sitä harrastusta en koskaan saanut. "Minä sanoin sinulle silloin, se on ainoita kertoja kun olen käskenyt sinua, että yhden päivän viikossa pitää olla lepopäivä. Päivä, jolloin saat vain olla yksin, itsellesi, piirrellä, kirjoittaa päiväkirjaasi, askarrella, tanssia ja laulaa, yksin. Sinä tarvitset sen ajan itsellesi. Et voi antaa muiden tekemisten, muiden suunnittelemien harrastusten viedä kaikkea aikaasi. Sinulla pitää olla aikaa miettiä, kuka olet, mitä haluat, mitä haluat kestää, mitä haluat jaksaa."

En muista tätä episodia. Tivaan, mitä siihen sitten sanoin. Äiti tuhisee kuumeisella äänellään: "Sinä olet aina ollut viisas lapsi. Tietenkin sinä ymmärsit. Tuntui vähän pahalta sanoa se sinulle, olisin toivonut sinun keksivän sen itse. Mutta sinä ymmärsit."

Nyökkään hitaasti tässä päässä yhteyttä. Todentotta, tuon olen ymmärtänyt.

Minä teen sitä nyt, parhaillaan, puhelumme loputtua. Teen sitä joka päivä. Sen takia, luulen, minusta ei ole tullut kunnollista, moitteetonta ja nuhteetonta ysistä viiteen -elämän eläjää. Olen oppinut kuuntelemaan hiljaisuutta, hiljaisuudesta nousevia asioita. Kysymään, haluanko oikeasti tuota, joka tyydyttää niin monet kykenemättä kuitenkaan täyttämään heitä varmuudella, ilolla ja lohdulla. Äitiäkään, joka on useasti sanonut, ettei ole edelleenkään varma, oliko lasten hankkiminen hyvä ajatus.

Siitä huolimatta, että äiti uskoo nähneensä enkelin minua odottaessaan.

Agnostikkona minun on vaikeaa uskoa enkeleihin. Mutta tiedän, että äiti on vakavissaan. Tiedän, että äiti toivoo minunkin näkevän vielä joskus enkelin. Joskus tuntuu, että koko kasvatukseni on ollut kaikessa vapaudessaan ja mutkattomuudessaan valmistelua enkeleiden, ei ihmisten, kohtaamiseen. Jollain tavoin, vaikka en uskokaan mihinkään elämää edeltävään ja sitä seuraavaan sielunvaellukseen tai taivaaseen tai todellisuutta määräävään ideoiden maailmaan, en kykene kiistämään äidin enkelikokemusta enkä sitä tunnetta, että elämä on muutakin kuin syömistä, juomista ja paskomista, kuten äiti agnostismia luonnehtii.

On aidosti hyviä asioita ja tekoja. Ei ikuisesti hyviä, mutta tietyssä tilanteessa, tietyssä kontekstissa, tietystä näkökulmasta hyviä ja oikeita. Tähän asiaan minulla on edelleen lapsenusko, joka saa minut hämmentymään tavatessani ihmisiä, joiden mielestä asioilla ei lopultakaan ole kauheasti väliä, ellei niistä kirjoiteta lehdissä koko ajan.

Joskus minusta tuntuu, että minäkin olen tavannut enkelin. Sen, joka tekee hyviä marinoituja papuja ja soittaa toisinaan kuumeen kourissa puhuakseen viisi minuuttia, ajautuen kanssani metafyysisiin mietteisiin. "Äiti, minä en osaa kuvitella, millainen se enkeli on voinut olla", sanoin äidille kerran. "Ei sinun tarvitsekaan osata", sanoi äiti. "Tunnistat sen kyllä sitten, kun se tulee luoksesi."

Kun suljen luurin, olen täynnä luottavaisuutta ja hyvää oloa. Tajuan hymyileväni levollisesti. Olo on kuin rentoutustunnin jäljiltä, feldenkraisin jäljiltä. Olen niin onnellinen, että tahtoisin soittaa äidille takaisin ja kuiskata luuriin: "Kiitos."