K-12

Alle kaksitoistavuotiaat, sulkekaa silmänne tai, loogisemmin ajatellen, vaihtakaa webisivua! Nyt aion käsitellä niitä juttuja, jotka olivat kivoja, kun oli alle kaksitoista. Tai no jaa, joitain noista taisin tehdä vielä neljätoistavuotiaanakin; olen varsin myöhään kypsynyt (kypsyvä?) ihminen.

Tämän kirjoituksen innoittaja on tätini, joka aina kerta toisensa jälkeen toistaa, etten ymmärrä äitiäni - hän nimittäin tietää, että oikeesti, sisimmässään, äiti on kuusivuotias pojannaskali. En ymmärrä, miksi tätini luulee, etten minä sitä tietäisi. Olen itsekin leikki-iässä, edelleen, ja kaltaistensa tunnistaminen on helppoa.



Nyt alkaa varsinainen osuus.

Kymmenen tapaa tehdä talkkari hulluksi

1) Lasketaan pulkalla tai liukurilla mäkeä pihan ruohokumpareelta silloin, kun lumi on juuri sulanut ja nurmikko ihanan liukas kuralälli. Siisteintä on, kun laskee snoukaten, eli jalkapohjat ovat ainoa ruumiinosa, joka koskettaa pulkkaa/liukuria.

2) Leikitään NASAn tutkimuslaboratoriota. Ränkytetään pyykkituvan ikkunaa ulkopuolelta niin kauan, että lopulta löysä säppi tipahtaa auki, ujuttaudutaan kellarikerrokseen pikkuikkunasta salaa. Hyvä ajankohta on silloin, kun on nähty talonmiehen painuvan imureineen rappuun. Silloin se ei työnsä pärinältä kuule mitään. Pyykkituvassa pesukoneeseen, anteeksi, aikakoneeseen, laitetaan se muovikassillinen hevoskastanjan piikkipalloja, anteeksi, krononautteja, koneeseen, käynnistetään kone. Vaihtoehtoja on monta: 30 vuotta, 40 vuotta, 60 vuotta, 90 vuotta eteenpäin ajassa. Valitaan mieleinen. Lähdetään livohkaan ovesta, kunhan ensin ikkuna suljetaan. Myöhemmin kuullaan kokeen epäonnistuneen. Krononautien raajat ovat riekaloituneet pahemman kerran ja aikakonekin mennyt krononauttimuhjusta tukkoon.

3) Kun talonmies pyytää vahtimaan hetken pikkulapsiaan hiekkalaatikolla, suostutaan ystävällisesti hymyillen. "Ettehän laske niitä karkuun", hän vielä teroittaa. "Ei ei, me katsotaan, ettei ne mee minnekään", vakuutetaan. Sitten siteerataan ulkomuistista Kuinkas sitten kävikään -kirjan kohtaa, jossa "imurinkita hirmuinen nielaisi muumipeikon sen ja maito mymmelikin pien sai letkuun mennä saman tien". Lasten kirkuessa kauhusta ja koettaessa pakoon kauhukabinetiksi muuttuneelta hiekkalaatikolta niitä pidellään kainaloista kiinni ja kirutaan niille vihaisesti: "Ette te saa mennä minnekään, teidän pitää olla täällä, etteks te kuullet mitä teidän isä sanoi!" Ja otetaan imurinkita uudestaan.

4) Sateen jälkeen tehdään lehmänlantaa märästä hiekasta, mudasta ja mullasta. Oikea sekoitussuhde takaa aidonnäköisen koostumuksen ja värin. Lanta annostellaan läjiksi jokaisen rappukäytävän oven eteen.

5) Talonmiehen saatua haravoitua lehdet kasoihin ryhdytään tilataiteilijoiksi: haltiakentillä nurmikon peittää lehtien kudos. Lehdet nostellaan kasoista takaisin nurmikolle ja levitetään sille mahdollisimman tasaisesti.

6) Soitetaan talonmiehelle pilareita. Vuoroin myydään Tietoset tietää kaiken -tietosanakirjaa, vuoroin SexSet -erotiikkapeliä. Talonmiehen karjuessa luuriin "Tiedän kyllä kuka siellä soittaa!" sanotaan ihastuneella äänellä: "Hyvänen aika, teilläpä on harvinainen selvänäkemisen taito!" ja lyödään luuri korvaan.

7) Pakkasella haetaan ulkoa jäätynyt koirankakka ja sujautetaan se salaa rapun patterin taakse jemmaan.

8) Kesällä, kun selviää, että päivittäisistä hevosleikeistä on kulunut nurmikolle kavioura, talonmies kylvää uraan nurmikonsiementä ja karjuu ikkunasta, että menkää saatanat tallomaan jonkun muun nurmikko. Odotetaan, että talonmies menee kauppaan. Sitten pidetään ratsastustunnit nurmikolla, sillä eihän maksaneille imaginaarisille asiakkaille voi sanoa, että luvatut tunnit viehättävässä kartanomiljöössä (kerrostalon pihalla) eivät toteudukaan. Talonmiehen saatua kiinni tästä puuhasta selitetään, että hiekkakenttä olisi nurmikenttää parempi, sillä siinä kaviouran voisi haravoida kätevästi pois. "Yritättekö te sanoa, että pihalla pitäisi olla nurmikon sijasta hiekka-aavikko?" parahtaa talonmies. Nyökkäämme vakavina ja selitämme, kuinka hiekka muutenkin on joustavampi pohjamateriaali.

9) Seuraavalla viikolla haemme hiekkalaatikosta hiekkaa ja hiekoitamme kaviouran. Koko nurmikkoon hiekkalaatikon hiekka ei riitä, mutta kaviouraan mainiosti.

10) Kun talonmies soittaa raivostuneena kaverin äidille ja käskee pitämään kakaransa kurissa, valitetaan, että se inhoaa meitä, on aina kyttäämässä, mitä me tehdään, koettaa aina sälyttää tylsät pikkukakaransa meidän niskoille ilman että kiitostakaan sanoo ja että koettaa nyt kostaa. "Onkohan se ihan noin?" kysyy kaverin äiti pilke silmäkulmassa, suupieli kareillen. Nyökyttelemme vakavina. Sitten kaverin äiti marssii talonmiehen pakeille kertomaan, kuinka lapsien pitää antaa olla luovia eikä heidän mielikuvitustaan sovi kahlehtia.



Tähän loppuu varsinainen osuus. Yllättävää kyllä, tämä sama äiti vetää herneet nenään, kun heidän kylpyhuoneremonttinsa jälkeen päätämme somistaa ikävän valkoista kylppäriä maalaamalla seinät peiteväreillä. Kaakeleihin väri ei tietenkään tartu, mutta kaakelien saumoista tulee ikuisesti riemunkirjavat. "Nyt tulee selkäsauna", huutaa kaverin äiti. "Ja sinä menet kotiin!"

Nyökkään, lampsin mäkeä ylös kotiimme Taivaanvuohentielle. Kotona äiti odottaa, suutahtaneena. "Tuo oli ihan yhtä älytön tempaus kuin maito-mehusota!" hän tiuskaisee. (Maito-mehusodassa sodimme olohuoneessamme ruiskien toistemme päälle maitoa ja mehua tölkeistä. Muuten jees, mutta sohvasta ei koskaan lähtenyt pilaantuneen maidon löyhkä ja se piti viedä kaatikselle. Maito-mehusota käytiin vain kerran, mutta muistissani siitä on varsin tuore kuva. Kivaa oli. Ketään ei sattunut ja kaaressa lentävät nesteet olivat visuaalisesti aika komeita.)

Äiti leppyy nopeasti. "Mä en tajua, miksi sä aina sen ja sen kanssa alat riehua. Sä olet kuitenkin kiltti pieni tyttö. Te olette kuin mitkäkin pojanviikarit yhdessä", äiti pohtii ääneen. En viitsi sanoa, että tokihan suuri osa tempauksista on minun aivoituksistani syntyneitä. Vähän loukkaa se, että äiti hahmottaa minut passiiviseksi kappaleeksi, joka vain tempautuu mukaan toimintaan. Kiltti, no joo, kotona ei yksinkertaisesti ole riehumisseuraa. Ja meidän taloyhtiö on niin pieni, että siellä ei talonmiestä olisi niin helppo eksyttää jäljiltä.

Sitten äiti alkaa äkkiä nauraa, vihaisuus on tiessään. "Mä muistan kuinka me otettiin yksien poikien mopot kun me oltiin viistoista, mun kaverin kanssa. Mä ajoin sen mopon suohon." Äiti nauraa niin kovasti, että meinaa tipahtaa tuolilta. Hinkuu, kyynelehtii, naama on ihan punainen. Omaakin vatsaa kouristaa. Suohon!

"Mikset sä ole ennen sanonut tota?" kyselen.

"Varmaan mä ajattelin, että sun pitää olla tarpeeksi iso, kun kuulet, ettet saa mitään tyhmiä ideoita siitä", vastaa äiti.



Edelleen, toisinaan, kun istun bussissa ja luen jotain paksua, vakavahenkistä kirjaa, jossa ei ole edes kuvia, ampaisee äkkiä mieleeni, kuinka teimme nurmikolle hiekkaisen kaviouran, joka olisi haravoiden helppo pitää siistinä. Ja pienet vihreät krononautit matkalla kauas tulevaisuuteen. Into, jolla paneuduimme lehmänläjien täsmälleen oikeanlaiseen koostumukseen. Maallekin päästessä oli pakko stebata oikeaan lehmänläjään astuminen isoäidin kauhuksi. "Miks sie noin, hyvänen aika, mikä sinnuun tul, tahallasko sie?" huutaa isoäiti. "Tuotekehittelyä", vastaa lapsenlapsi kylmän asiallisesti ja riisuu läjäytyneen tennarin. Tältä sen siis pitää näyttää kenkään tarttuneena...

En tajua edelleenkään, kuinka jotkut ihmiset voivat pitää itseään vakavasti otettavina. Ovatko he menettäneet muistinsa vai eikö heitä tosiaankaan enää naurata se, kuinka paljon kivempaa on laskea kuramäkeä kuin lumimäkeä?

Helsinki/Pietari/Tallinna

Kirjatorin kahden euksun pöydässä, asematunnelissa, on kirja Inkerinmaasta ja inkeriläisyydestä. Minun on ihan pakko ostaa se. Sen verran rakas inkerinmummo minulle oli. On? Kyllä, on edelleen, kun tarkemmin mietin. Taas yksi kätevä identiteettipoikkeama, johon voi nojata, kun tuntuu, ettei ymmärrä elämää ympärillä täällä, Helsingissä.

Ensi kesänä Dodo järjestää Suomenlahti-pyöräilyn, Helsinki-Pietari-Tallinna (en ole järjestyksestä ihan varma, mutta näiden kolmen välillä kyllä), ja hiukan haluttaisi osallistua. Pietari ja Tallinna ovat näet mummon kaupunkeja: Pietarissa hän oli töissä lapsena, myi kadulla siskojensa kanssa heidän tilansa tuotteita ja metsästä kerättyjä sieniä, Tallinnasta taas oli mummon ensimmäinen rakas, jota mummo jäi kaipaamaan. R. joka soitti haitaria. Monien eteläinkeriläisten tavoin mummo identifioitui virolaisiin enemmän kuin suomalaisiin. Eihän hän suomalaisia tuntenutkaan, virolaisia kylläkin, tullessaan toisen maailmansodan myrskyissä Suomeen, jossa nai suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan, jottei joutuisi takaisin ryssiin. (Mummo käytti runsaasti sanaa ryssä joten menköön tässä tyylikeinona, vaikken itse siitä pidäkään.)

Taitaa olla niin, etten pääse pyöräilylle, sillä minun pitää treenata tanssia. Ja muutenkin: retkipyöräily ei ole yhtä kivaa kuin kaupunkipyöräily. Minulle pyörä ei ole kuntopyörän tai tanssitunnin vaan dösan korvike.

Mutta Pietari ja Tallinna: omituisen tutut kaupungit. Kun pääsin ensimmäistä kertaa Pietariin, olin kuudentoista. Ensimmäistä kertaa Tallinnaan mennessäni olin yhdeksäntoista. Kumpikin kaupunki avautui eteen, ympärille, kovin tuttuna. Ihmisten eleet ja hymyt olivat tuttuja lapsuuden kesistä: kas noin, noin ne pietarilaiset heilauttavat päätään taaksepäin nauraessaan, korvakorut helähtävät, ja ne kädet, miten ne käyvät niiden papattaessa asioitaan. Aivan kuin mummo. Ja tallinnalaiset: se tapa, millä he kantavat asujaan, on kovin tuttu.

Kun läksin Pietariin kuudentoista ikäisenä koulun kanssa, mummo itki ja raivosi. Myös äiti oli huolissaan ja vaisu, nostihan viikon matka ikävällä tavalla esiin itäisen yhteyden, josta äiti ei halua kuulla mainittavankaan. Äitiä on koulussa haukuttu ryssäksi niin paljon, että hän ei koskaan kerro kenellekään äitinsä olevan inkeriläinen ja jos minä kerron jollekulle, ja tämä kommentoi sitä äidille, äiti kiemurtelee häpeästä ja sättii minua jälkeenpäin. "Mitä se niillee kuuluu?"

Äidin vaisuus ja mummon raivo yllättivät luokkatoverit, joille kerroin reaktioista. Taidelukiota kun kävin, suurimman osan kavereista koti oli vasemmistolainen, suorastaan taistolainen. Mummolassa sen sijaan oppi, että kommunistit vievät rehelliset ihmiset Siperiaan ja vankilaan tai tappavat ne. No, mummo oli nähnyt Stalinin vainot ja sen, kuinka ystävät katosivat yöhön mustan auton viemänä, perhe kerrallaan. He itse säästyivät ilmeisesti yksinomaan siitä syystä, että heidän sukulaisensa oli paikallishallinnossa töissä.

"Miksi sinä sinne, mitä sinä siellä, ne on kommunisteja, pahoja immeisiä, ai ai, että päästävätkö ne sinut sieltä pois", tuskaili mummo puhelimessa, koettaen taivuttaa minua luopumaan matkasta. Mummo taisi ihan aidosti pelätä, että minut otetaan ja viedään Siperiaan. "Mummo, sinä olet kertonut niin paljon Pietarista, minun on nähtävä se", valitin takaisin. "Pietari ja Pietari, ei se ole entisensä. Leningrad se enää on, ai ai, syämestä ottaa, että tämäkin päivä vielä piti nähdä..."

Enkä takaisin tultuani voinut tietenkään sanoa mummolle enkä äidille, että siellä oli ihmeellistä, ihmeellisen tuttua. Tapa, jolla nyökättiin, luututtiin lattioita... Että se kaikki oli jollain tavalla niin paljon tutumpaa kuin tämä suomalainen jörötys, joka aina välillä ottaa minua kovasti päähän. Olkoonkin, että osaan senkin kehonkielen, olla niin kuin ei olisikaan.

Tallinnan-kuumeestakin mummo loukkaantui. Virolaiset olivat hänelle sentään tietenkin parempia ihmisiä kuin venäläiset, olihan mummon ensirakkauskin ollut virolainen poika. Mutta että sinne piti alkaa rampata säännöllisesti. Mummoa epäilytti, että josko neuvostoaika oli korruptoinut virolaiset täysin. Mummolla oli syynsä luuloihinsa: mummon serkuista ne, jotka joko jäivät alunperinkin Neukkulaan tai palautettiin sinne, eivät olleet vaalineet inkeriläistä perintöään vaan puhuivat lapsilleenkin venäjää. Mummo ei jaksanut ymmärtää sitä ollenkaan, kerran hän kävi siellä (missä, en tiedä tarkalleen - mummo on kuollut, eikä äiti halua keskustella asiasta) sukuloimassa, mutta ei halunnut mennä enää toiste. Koetin kovasti vääntää mummolle rautalankaa, että ehkä he olivat ajatelleet, että on parempi, ettei heidän lapsiaan kiusata siitä, että nämä ovat tsuhnia, että ne sopeutuvat paremmin, jos ovat kuten muutkin venäläisiä sielultaan, mutta mummosta moinen oman perinnön kieltäminen oli rikos sukua kohtaan, aiemmin eläneitä ja kuolleita kohtaan. Varsinaisen raivokohtauksen hän sai, kun sanoin, että eihän kuolleita mikään voi enää haitata, sitähän kuolleena oleminen tarkoittaa, ettei mikään enää merkitse mitään, koska ei ole mitään, mille se voisi merkitä. Mummo uskoi paitsi kasvien ja eläinten ja ihmisten, ennen kaikkea vainajien sieluihin. Sellaisiin, joita kiinnosti erittäin paljon, mitä täällä puolen touhutaan.

Mummon hautajaisissa yritin selittää mummon uskomusten tätä puolta kristilliselle papille, joka hoiti hautaan siunauksen. Pappi koetti välttää kannanottamista tivatessani, eikö moinen vainaja-ajatus ollut perimmältään pakanallinen ja kristinuskon vastainen. Mummolla oli meille kaikille oma puukin, jolle tarjottiin maitoa. "Siilihän sen maidon juo, tai kissat", sanoi mummo realistisesti, "mutta puulle se maito silti on." Vasta lukiessani Puiden kansa -kirjaa tajusin, kuinka ehkä inkeriläisillä oli jotenkin läheisempi kosketus vanhoihin pyhä puu -uskomuksiin. Kuinka kaikessa kristillisyydessään jotkut heidän ajatuksistaan ja selityksistään olivat kertakaikkisen pakanallisia.

Kun minulle tulee mummoa ikävä, suuntaan Tallinnaan. Kuljen syrjäkujia, käyn toreilla, katselen ihmisiä. Mietin, miten pienistä sattumista kaikki on kiinni. Sekin, että voi kulkea ja katsella. Jos sotaa ei olisi tullut, mummo olisi voinut naida Viroon. Ja sodan aikana, ollessaan sekä saksalaisten että venäläisten vankina, hänet olisi voitu hyvin tappaa tai tai hän olisi voinut kuolla lavantautiin, joka oli niin paha, että häneltä tippuivat hiuksetkin päästä venäläisessä leirissä. Jos hän ei olisi Suomessa tutustunut ukkiin, hänet olisi viskattu takaisiin Neukkulaan, siellä Siperiaan. Tallinnassa ostan aina jotain torin reunalla kaupustelevilta mummoilta. Keväisin ostan isot pussit karhunlaukkaa ja pakastan sitä. Minunkin mummostani olisi voinut tulla torinreunan mummo, sairas, vanha, väsynyt, Siperian käynyt, keväällä karhunlaukkaa ja syksyllä kehäkukkaa kaupitteleva mummo.

Kun kävin ensimmäistä kertaa Tallinnan keskturgilla ja näin muutaman oikein huonoissa kantimissa olevan mummon, en voinut olla itkemättä ja tyrkkäämättä lähes koko matkakassaani näille vastineeksi muutamasta hassusta pistokkaasta. (Edelleenkin minulla on kolme Tallinnan-mummojen pistokkaista kasvatettua kasvia; rohtoaaloe, purppurajuoru, pylvästyräkki. Oman inkerinmummoni kasveja minulla ei ole. Ukki vei kaikki kaatopaikalle, ennen kuin ehdimme hätiin, hautajaisiin.) Mummot myyvät paljon kuivattuja yrttejäkin; useiden mummojen kuivausmetodit ovat pistämättömät. Heiltä saa kissankäpälää, lehmuksenkukkaa, sianpuolaa, kehäkukkaa, puna-apilaa, kanervaa... Voi mummot. Ne eivät osaa myöskään suhtautua siihen, että joku suomalainen tökkää niille niiden näkökulmasta hirveän rahatukun kouraan ja työntää sen yhä uudestaan niitä päin: pidä se, pidä se. Eihän se meille, suomalaisille opiskelijoille, ole mitään. Mutta mummo voi ostaa sillä lääkkeensä. Kerran mummokin alkoi itkeä tällaisen tempauksen yhteydessä, itki ja tunki rahat taskuunsa ja halasi ja korjasi myyntiämpärinsä (ostimme kaikki karhunlaukat) ja lähti itkien talsimaan poispäin. Meillä oli iso muovisäkki karhunlaukkaa ja itketti, perusteellisesti. (Jostain syystä Tallinnan mummoista tulee aina mieleen Maija Poppasen Lintumummo - joka P.L. Traversin sivistyksen ja mystisen maun huomioon ottaen on tuskin mikään muu kuin itse Kyyhkysjumalattaren yksi hahmo. Lintumummossa ei ole paljonkaan samaa kuin omassa mummossani, joka kimpaantui nanosekunnissa, rankaisi puraisemalla lasta korvanlehdestä ja oli verbaalivirtuoosi.)

Nykyään Keskturgin ympäriltä on mummot putsattu pois tarkemmin kuin ennen. Minne ne ovat menneet? Pietarissakaan en ole käynyt kolmeentoista vuoteen. Haaveilemme Kissan kanssa joka vuosi Pietariin menemisestä emmekä mene ikinä. Pitäisi, pitäisi... Onneksi Kissa ymmärtää inkeriläisproblematiikan; onhan hänenkin isänsä suku Karjalasta, Sortavalan saaristosta. Karjalaisille ei ehkä suomalaistuminen ollut niin hankalaa kuin inkeriläisille, mutta kokevatko he täysin suomalaisiksi itsensä vieläkään?

Kun keskustelu paluumuuttajista kävi vilkkaimmillaan, en tiennyt enää, mitä ajatella. Kun siskolta ja minulta kysytään toisinaan hintaa ulkona, "Ai anteeks, mä luulin et sä oot venäläinen!", en tiedä, mitä ajatella. Kun äiti ilmoittaa, ettei voi äänestää Kokoomusta vasemmistolaisempaa puoluetta, vaikka vaalikoneen mukaan Kokoomuksen toimenpidemaailma vastaa harvinaisen huonosti äidin omia näkemyksiä, en tiedä, mitä ajatella. Hengästyn.

Jos minulle puhuttaisiin aiheesta enemmän, selkenisikö se? En tiedä. Isoäiti ei ainakaan tehnyt tätä helpoksi. "En minä ole ryssä, mutten kyllä hyi hitto suomalainenkaan", hän totesi. Suomalaiset kun eivät ymmärtäneet, varkautelaistollukat, että hän, maailmannainen, olisi ommellut heille tanssiaisunelmia. "Tässähän näyttää ihan siveettömältä", oli asiakas kommentoinut ja mummo oli paiskannut neulatyynyn lattiaan ja kirkunut, että rouvan pään sisus se siveetön on, jos jokin, ei mekko. Viaton kankaankappale!

Joskus mietin, onko haluttomuus kuulua mihinkään, ainainen ulkopuolisuuden teema, jonkinlainen mummon perintö meille kaikille hänen vaikutuspiirissään eläneille. Sisko on siitä irrallisempi; hän oli vasta yhdentoista mummon kuollessa. Minä olin sentään kaksikymmentä, mummon kanssa kesät viettänyt, kasvejen sieluihin perehdytetty. Kun muut veivät haudalle ostetun kukkavihkon, vein minä sinne metsäkukkia, niittykukkia, pari kukkaa mummon kukkapenkkiin itsekylväytyneitä kehäkukkia. Kaikki, millä on sielu, on samanarvoista. Nämä ovat mummon kukkia, ajattelin. "Älä viitsi olla mahdoton, mikset sinä voi tulla tähän normaaliin kukkavihkoon mukaan", sanoi äiti. "Mummo oli mahdoton, minäkin saan olla", sanoin takaisin. Äiti ei sano enää mitään.

Kun välillä mietimme Kissan kanssa, olisiko Tallinnaan muuttaminen hyvä ratkaisu meille kaikille, koko laumallemme, en koskaan muista ajatella, mitä äiti siitä tykkäisi. Ei tykkäisi, siis. Äiti on suistua hermoromahdukseen jo yhden päivän Tallinnan-matkan aikana. Se kaikki, mitä hän on koettanut niin vahvasti olla olematta, lyö häntä vasten. Samalla tavoin kuin se lyö häntä vasten siskosta ja minusta, meidän vaatteistamme ja meikeistämme, tavastamme kävellä. Ei, minä en voi koskaan muuttaa Tallinnaan, Pietarista puhumattakaan.

Joka kerta, kun käännyn Helsingissä kadunkulmasta, ajattelen kadunkulmia kahdessa muussakin kaupungissa. Vieraantutuissa, tutunvieraissa. En osaa venäjää, en osaa viroa. En tiedä edes, saanko joskus mentyä viron kurssille. Englannillakin pärjää, muutamilla avainsanoilla. Hymyilemällä.

Väsyttää. Nyt alan lukea sitä kirjaa, jonka ostin. Lihakset ovat tanssitreeneistä hyvällä tavalla raukeat. Sunnuntai alkaa tuntua oikeastikin vapaapäivältä.

Kauas pois!

Ilta duunipäivän jälkeen: luen asioita, joiden lukemisesta en pidä ollenkaan. Luen FIBS-lehteä, Finnish Business & Society, lehti yritysten yhteiskuntavastuusta.

Kahden henkilön lentomatka kokoukseen New Yorkiin tuottaa 2860 kiloa hiilidioksidipäästöjä, siinä sanotaan. Keskimääräisen kerrostaloasunnon päästötase on vuodessa 400 kiloa. Jos me Kissan kanssa menisimme New Yorkiin, kuluttaisimme tänä vuonna siis kahdeksan kerrostaloasunnon päästöt. (Yhdenhän kulutamme joka tapauksessa täällä, missä asumme.)

Viimeksi, kun tiedustelin junalipun hintaa Etelä-Eurooppaan, minut lähes naurettiin ulos toimistosta ja minulle suositeltiin lentopelkokurssin käymistä, "ne auttaa kuulemma tosi hyvin", eikä otettu uskoakseen, kun ilmoitin, että lentäminen on minusta instant-kokemuksena ihan jees eikä yhtään pelottavaa; itse asiassahan lentäjä on ensimmäinen toiveammattini, josta tosin vanhempani esittivät näennäisrealistisen tuomion: naisesta ei voi tulla lentäjää. "Mut ne ekologiset syyt", selitin virkailijalle. Lopulta paljastui, ettei hän osannut varata minulle junalippua. Hän puhui koneelleen vaan IATAa, tai mitä ne matkailuvirkailijat sitten puhuvatkaan.

Joskus huvittaisi lähteä kauas pois. Tänään on noita päiviä. Luen Globalisaation portinvartijoista kuinka meille suomalaisille valikoidaan vaatteita kauppaan. "Rintataskut antaisivat vaatteelle näköä. Kekkosta toisaalta huolestuttaa, että taskut eivät ehkä ole edullisia isopovisille. Paitajakut kun ovat usein isojen tyttöjen suosiossa. Taskuja puoltaa se, että yksityiskohdat tekevät tuotteesta huolitellumman, jolloin siitä voi pyytää parempaa hintaa."

Voi ei! Tästäkö johtuu se, että suomalaisista kaupoista ei löydy tyylikkään yksinkertaista stuffia, ei edes uffaffaalta. Kaikenmaailman taskuja, printtejä ja tikkauksia, väärissä paikoissa, vaatteet eivät laskeudu kauniisti. Tuntuu siltä, että yksityiskohdilla paitsi rahastetaan, myös yllytetään vaatevaraston uusimiseen: seuraavalla kaudella reisitaskut tai tissitaskut eivät olekaan äkkiä in, ja tuhansittain semmoisia jakkuja ja housuja menee vips vaan uffin tai jonkun muun kierrättäjän laatikkoon.

Lankesin viikolla uusien housujen, farkkujen, ostamiseen Lindexiltä. Käytetyt farkut kestävät pyöräillessä maksimissaan puoli vuotta, mikä on sääli. Lindexin farkut tuntuvat kovin tukevilta ja maksoivat alle kympin. Ja kerrankin Lindexin malli, jossa vyötärönauha ei ole alimpien kylkiluiden päällä. Yleensä Lindexin koko 34 on minulle liian iso, nyt se tuntuu sopivalta. Ehkä olen lihonut tai niiden koot viimeinkin standardisoituneet... (normaalisti en todellakaan mahdu 34 naistenkokoon, Lindexin mitoitus on jokseenkin ilmiö sinänsä.) En tahdo ajatella, kuka tai miten nuo farkut teki. Olen itselleni vihainen. Kävin kyllä UFFilla, mutten löytänyt farkkuja, ja edellisellä viikolla repesi kahdesta takapuoli lopullisesti irti. Yksillä farkuilla ei pärjää.

Tahdon kauas pois.



Ollapa muualla, mennäpä kauas pois.

Texmodan edustaja selittää Portinvartijoissa, että Aasiasta tilataan enimmäkseen yksivärisiä perussarjoja. Bien, juuri ne yksinkertaiset, kauniisti laskeutuvat trikoot, joita haalin uffeista, pelastusarmeijasta ja fidalta, ovat siis hikipajapaitoja. Ollapa sen muotoinen, että suomalaiset kuositukset sopisivat. Leveä peffa ja niin edelleen.

Portinvartijoiden rättikauppaluvussa on kohtia, joita ei voi lukea hykertelemättä. "Hoikkala rypistelee valuvaa leopardikangasta. Kokonaan eläinkuosista tehty jakku on riski, se ei välttämättä miellytä ostajia. Sen sijaan musta jakku, jossa on piristeenä leopardikuviota, myy luultavasti mukavasti. Eläinkankaita on mallistoissa aina jonkin verran, koska niillä on oma uskollinen kuluttajakuntansa." Tosiaan. Eläinkuositädit. Mietin, millaista olisi, jos oma äiti, mummo tai sisko olisi eläinkuosinainen. En osaa kuvitella. En kykene eläinkuoseihin.

Eräässä näytelmässä näin tajuttoman jakkupuvun: seeprakangasta, semmoista vähän karvaisen näköistä, aivan soivan tiukka yläosa ja mini alaosa. Päätin, että jos minut yritetään joskus väkisin tunkea jakkupukuun, teetätän tuollaisen ja haistatan pitkät pakolliselle peeärrälle. Sen törkeyden jälkeen ne sanoisivat, että laita vaan trikoopaita ja kirjavat sukkikset ja Camdenin kirppiksen roskiksesta dyykattu revittyhelmainen kietaisuhame ja maihinnousukengät, ne on ihan hyvät. Seeprapuku verkkokalvoillaan...

"Suomalaisille aikuisille naisille ei edes kannata tarjota miniä." Ahaa, ajattelen, joko en ole suomalainen tai aikuinen. (Tai nainen.) Eivätkö muut suomalaisnaiset ole vielä huomanneet, että miniä pidempään hameeseen voi helposti kompastua ja se sotkeutuu pyörän pinnoihin? Menetän mielenkiintoni nopeasti. Riittää, että todetaan: nyt sitten on selvää, miksi vaatteet kaupoissa ovat niin tylsiä, tylsäntylsäntylsiä. Ne on valikoitu suomalaisille naisille, ja vielä hypoteettisille tylsimyksille. Ja minä kun naiiviuksissani kuvittelin, että samat rääsyt myydään ympäri maailmaa. Aavistelin kyllä, että jotain mätää on siinä, että italialaisessa ja espanjalaisessa kaupassa mitoitus osuu tarkalleen, mutta suomalaisessa kaupassa vaatteiden alaosa lepattaa ja yläosa kiristää. Ääh.

Poispoispois, jankuttaa ääni päässä. Kenen ääni? Turpa kiinni, murisen itsekseni äänelle. Mitä helskutin väliä sillä on, istuuko paita tai housut? Ääni ei luovuta. On sillä, se sanoo. Tavallaan se, se puoli minusta, on ihan oikeassa. En edelleenkään ymmärrä tyttöjä, joilla on kotona verkkarit ja löysä collegepaita. Eivätkö heidän miehensä tunne itseään hieman aliarvostetuiksi, kun naiset laittautuvat kaupunkiin ja töihin, mutta kotona lössähtävät verkkareihin? Sinä olet saavutettu etu, sinua ei enää tarvitse tavoitella, sinun eteesi nähdä vaivaa. "Anteeksi", sanoo Kissa yksi päivä, sonnustautuessaan verkkareihin. "Ai mitä?" kysyn. "No näitä verkkareita." Olen ihan öönä, anteeksi mistä, anteeksi mitä. Ikään kuin verkkarit muuttaisivat suhdettani Kissaan jollain tavalla. Ja silti: itsekin pyydän anteeksi, jos kipeänä laitan päälle verkkarit. Onko sillä jotain merkitystä? Ja sanon kiitos, edelleen, öisin, käydessämme nukkumaan, sanon olevani onnellinen ja ylpeä siitä, että saan nukkua Kissan kainalossa. Ettei se unohtuisi. Ettei yhdessäolo luisuisi pelkkiin käytännön asioiden hoitoon ja ruoanlaittoon ja nälkäisenä äkäilyyn ja toistemme avustamiseen siinä kysymyksessä, mikä on kausaalisen analyysin ja kausaalisen selityksen ero.

Ollapa jossain, missä olisi lämmintä, missä ei tarvitsisi ajatella pukeutumista lainkaan. Jossa ei tarvitsisi pukeutua lainkaan.

Kesän alkaessa typerryttävimmän onnen tuottaa se, että ulos mennessä ei tarvitse laittaa mitään ekstraa päälle. Kävelee vain kauppaan mekossa ja sisätossuissa. On niin kevyt, että tuskin pysyy asfaltilla, leijumatta jonnekin puunlatvoihin.

Kesään on kauan. Talvitakin keskimmäinen nappi on revennyt irti ja kadonnut ja korvattu Kissan kiltista varastetulla isolla hakaneulalla. Ja takin vuorikin on ihan silppua. Neulebaskerini on alkanut purkautua keskeltä. Olen solminut purkauslangat rusettisolmulla. Lindexin farkut harmittavat minua kohtuuttoman paljon. Niiden pitää kestää ainakin kaksi vuotta, vannon itsekseni.

Haluaisin New Yorkiin, mutta en halua läväyttää ilmakehään tonnia hiilidioksidia. Tonnia, ajatelkaa nyt. Ehkä keväämmällä voisi mennä Tallinnaan. Typerä lumi, katoa kaduilta!

Höpöjä ja fiksu linkki

Aamu ei ala kivasti - ulkona on aika runsaasti lunta pyöräilyä ajatellen, ja työmatkaan menee huimaavat 45 minuuttia eestaas liukastellen ja jopa keskuspuistossa kahden ladun välissä pyöräillen... niin urheilullinen ja sisukas en sentään ole, että väittäisin nauttivani moisesta crossailusta. Etenkin painaessa lumen läpi keskellä skuuttaa meinaa usko pettää.

Mutta a vot, töissä voi surffaa. Kollega näyttää Rubikinkubistiset sivut, tulee sähköpostia Malin matkapäiväkirjasta, jota voi lukea Dodon sivuilta.

Alkaa hölmöin nettiaddiktio-kilpailu. Onhan Zookeeper teille tuttu? Se on veikkaukseni.

Kauniita asioita ja vähemmän kauniita asioita

Luen Virginie Despentesin Kauniita asioita loppuun iloisen tarmon vallassa. Eläköön, Virginie! Jo nimi on enteellinen: Virginie kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, ja kerrankin tavalla, joka saa heittämään ilosta lähes kuperkeikkaa. Tämä kuulostaa tutulta, ensimmäinen ulosmenokerta tälläytyneenä:

"Ihmiset tuijottavat häntä. Jotkut kääntyvät katsomaan. Jotkut tirkistelevät häikäilemättömästi kuin katsoisivat lähikuvaa, hänen sääriään, persettään, rintojaan, suutaan, jotkut hymyilevät hänelle tai yrittävät kiinnittää hänen huomiotaan pienillä äänillä. Hän haluaisi reväistä kaiken pois, ja muutkin ympäriltä, eikä hän voi muuta kuin kävellä eteenpäin hillityin askelin ja olla kuin ei huomaisi mitään. --- mies kutsuu häntä kiltin innostuneesti, kuin haluaisi leikkiä koiran kanssa. --- Hän on ilmiselvästi yleinen, lähestyttävä, juuri sellainen, että kaikkien tulisi jotenkin huolehtia hänestä. Pukeutunut niin. --- Katsoo itseään. Jotain kauhun ja huvittavan väliltä. Hän muistuttaa kaikkea muuta paitsi itseään. Hän ei olisi uskonut, että se on mahdollista, että voisi mennä tällaisena ulos ilman että kukaan ihmettelee: 'Hei, mitä tää pelleily on?' Minkä näköinen hän oikein on, koreine säärineen, kokonaan toiseksi muuttuneena. Eikä kukaan huomaa, ettei hän ole oikeasti lainkaan tällainen. Nyt hän ensimmäistä kertaa ymmärtää, ettei kukaan tyttö voi olla oikeasti tällainen."

Voi hyvä tavaton, niin kovasti kuin odotankin kesää tällä säällä - ulkona miinus viisitoista, sisällä plus kolmetoista ja puoli, oli pakko tänä aamuna avata patterit ensimmäistä kertaa tänä talvena, pian on niin lämmintä, että ne voi kiertää taas kiinni, mutta sisäilma on jo kuivaa, iho kutiaa ja hilseilee - niin tuota fiilistä, joka ikisen kesän kaimaa, en kaipaa. Joka alkukesä joutuu elämään uudestaan sen, mitä on kasvaa naiseksi toppatakkien ja villajumpperien sisältä. Kun on helle, ja menee ulos minimekossa ja sandaaleissa, miehet tuijottavat ja törkeät naksuttavat kieltäänkin. Okei, voihan niille näyttää kansainvälistä sormea, mutta on se silti niin tökeröä. Haluaisivatko ne, että me naiset verhoutuisimme kaapuihin? Mistä on kyse? Luulevatko, että ilahdumme, jos kysyvät hintaa? On se kumma, ettei ihan tavallinen tyttö voi kävellä hymyillen minimekossa ilman että kolmannes äijistä menee jotenkin ihan hunningolle ja loikkaa johtopäätökseen et tää tyttö on varmaan puutteessa, se kun hymyileekin.

No, tottapuhuen, alan olla jo sen verran kovaksikeitetty, etten ihan hirveästi hätkähdä. Olen tehnyt päätökseni pukeutumisestani kaksivuotiaasta saakka enkä aio antaa päätösvaltaa edelleenkään kellekään toiselle.

Toista oli silloin, kun kasvoi ensimmäistä kertaa naiseksi. Niitä vähemmän kauniita asioita. Pukeuduin ihan sievästi, vartaloa korostaen, siihen saakka, kun historianopettajani kerran sattui kysymään minulta tunnilla, mitä on korruptio. En tiennyt, tietenkään. Mitähän sillä tiedolla silloin, aikaa ennen omaa rahaa ja päätäntävaltaa lähes mistään, olisin tehnyt? "Oletpas sinä poliittisesti neitseellinen. Muusta en kyllä menisi takuuseen", sanoi opettaja sellaisella painotuksella, että kellekään ei jäänyt epäselväksi, mitä se muu tarkoitti. Ei siinä muuten mitään, mutta olin harjoittanut seksiä ensimmäisen kerran tasan viikkoa aiemmin ja typerryin aivan täysin. Näinkö helposti se näkyi läpi? Näkivätkö kaikki miehet sen yhdellä vilkaisuilla? Tai haistoivatko he sen päiväkausien jälkeenkin, tai jotain?

Lopputunnin istuin nieleksien huonosti piilotettua itkua, joka väpätti kurkunpään tienoilla, siihen asti, kunnes opettaja kysyi, tällä kertaa, miten selittäisin termin syrjintä. "Tehdään jostain toisen ihmisen ulkonäön tai ajattelun ominaisuudesta liian iso numero, päätellään siitä, että hän on ihmisenä jotenkin vähempiarvoinen tai epäkelpo johonkin tehtävään", vastasin, jotain sinnepäin. "Oliko se, mitä sanoin sinulle tunnin alussa syrjintää?" Voi luoja, ajattelin, tämä on todella taitava siirto. Kaikki vastuu pois sanotulta.

Ihme kyllä onnistuin ryhdistäytymään. "Ei, ei minusta. Se taisi olla opettajan rehellinen arvio." Opettaja näytti tyrmistyneeltä muttei jatkanut keskustelua sen pidempään. Purin huulta enkä ollut selvillä, olinko voittanut vai hävinnyt, oliko tuollaisessa verbaaliaggression mittelössä voittajia ollenkaan. Harmitti, etten uskaltanut sanoa luokkatoverien kuullen: "Ja sitä paitsi, oletta arviossanne aivan oikeassa. Olen päässyt viikko sitten neitsyydestäni, kolminkertainen eläköönhuuto sille." Kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt, että minun olisi pitänyt sanoa se, hittojako se olisi merkinnyt, repliikki sinne tänne, ei sitä kukaan olisi jälkeenpäin muistanut, tai jos olisi, olisi pitänyt sitä sikailuna, ei tosiasiaväitteenä ja sen hetkisen asennoitumiseni kuvauksena. (Sillä tietysti se, että oli ihan oikeesti aikuinen, oli iso ja ennen kaikkea helpottava juttu!)

Lienee turha sanoa, että historianopettajaan en enää koskaan onnistunut tykästymään. Hän toisteli vähän liian monta kertaa, monessa eri yhteydessä, kuinka hänestä aina kiinnostavimpia ovat naiset, jotka eivät paljasta kaikkea, vaan verhoavat itsensä huolella. Tietenkin valikoin juuri historiapäivinä lyhyimmät sortsit ja avokaulaisimmat puserot. Sen parempi, jos et pidä minusta, ajattelin, sen kun ajattelet, että olen jonkin sortin hutsu. Minä tiedän paremmin. Ja kun myöhemmin, keskustellessamme toisesta maailmansodasta tunnilla, piti kertoa, jos suku oli evakkoja, ja kerroin, että olen neljännesinkeriläinen, äidinäitini on inkeriläinen, opettaja säpsähti ja kysyi, mieltääkö tämä itsensä venäläiseksi vai suomalaiseksi. Tyhmä kysymys! Kukaan meidän sukumme inkeriläisistä ei miellä itseään kummaksikaan - suomalaisethan kohtelivat heitä venakkoina ja venäläisille he olivat tsuhnia, suomalaisia. Miksi siis koettaa änkeä jonnekin, minne ei ole tervetullut?

Koska koin itseni epätervetulleeksi nuorten sievien ja siveiden tyttöjen kategoriaan, aloin pukeutua oudosti tyyliin universumin esikaupungin ilotalo. Aina käsittämätön silmämeikki, kasa kiliseviä koruja. Esimerkki: A-linjainen poolokauluksinen trikoomekko, monivärikirjavat raidalliset sukkahousut, kilisevät nilkkarenkaat, neljä numeroa liian isot miestenkengät, vyötäröllä kolme erilaista vyötä. Toinen esimerkki: skottiruutukuviolliset sukkahousut, suomen armeihan maiharikengät, persikänvärillä solmuvärjätty, lakanasta tehty kietaisuhame hapsureunuksin, niin avokaulainen neonvihreä paita, että mustien rintsikoiden ylärajat näkyy. Kolmas esimerkki: Ei mitään harmaan avokaulaisen, vetoketjullisen villatakin alla, jalassa Salaisesta agentista ostetut valkoiset flanelliset kalsarit, puukengät. Tai kesäklasari: pitkä, ruskea itsekudottu villapaita, alla niin lyhykäiset sortsit, etteivät ne näy paidan alta vaan näyttää siltä, että painaa kadulla pelkkä paita ja motskarikengät päällä. (Ette muuten arvaa, kuinka moni mies on niin urpo, että nostaa liikennevaloissa seisoessa villapaidan helmaa takaapäin, ilmeisesti siveyspoliisimaisesti tarkistaakseen, onko siellä alla jotain vermettä. Teki tosissaan mieli kirjailla sortsien takamukseen joko "ÄHÄKUTTI" tai "EN OLE SELLAINEN KUIN LUULET".)

Kaiken kohdatun urpouden jälkeen on ihme, että pidän miehistä niinkin kovasti. Kuudentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä en ollut kyllä siitä ihan varma, ja harmittelin kovasti, etten osaa ajatella naisista samalla tavoin kuin miehistä. Silloin tuntui, että olisi superkätevää olla lesbo. Nykyään arvelen, ettei se niin helppoa varmaankaan olisi, sekään. Helppoja ratkaisuja ei taida ollakaan.

Virginie lataa lujaa: "Varmaan kätevää olla tuollainen, kusipää niille, joiden on häntä siedettävä, mutta miellyttävää itselle. Ajatella vain omaa katsettaan muissa eikä koskaan toisin päin. --- Hän on sikainnostunut kyrvästään, toipuu tuskin koskaan siitä, että omistaa sellaisen ja se jäykistyy. Hänelle on helppo vakuuttaa, että se toimii hyvin ja saa Paulinen sisuskalut sekaisin. Sen hän melkein jo arvasikin. Mies uskoo, että jos Pauline pystyy tähän hänen kanssaan, hänen täytyy itsekin nauttia siitä. Hän varmaan uskoo, että prostituoidut ovat syntyneet otsassaan merkki, joka erottaa heidät muista naisista. Ajattelee, että jos Pauline ei dikkaisi, hänen aukkonsa pysyisi kiinni tai hänen reitensä olisi hitsattu yhteen. Mies uskoo takuulla kaikenlaista, sillä hän rakastaa naisia, näitä upeita, erilaisia eläimiä --- Hänen mielestään Pauline on estoton ja vapautunut, todella sellainen nainen, jollaisesta hän pitää. Jos mies tietäisi minkälaisen vaikutuksen hänen kalunnysänsä todellisuudessa tekee, hän ajattelisi varmasti, että Paulinella on joku ongelma. On selvää, että heistä kahdesta Pauline on se jolla on ongelma."

Virginie-täti on kieltämättä paha kynästään. Mutta en voi mitään sille, että tuo kuulostaa kovin tutulta, tosin siitä on jo aikaa, pitkänpitkä aika, kun olen ajatellut noita asioita, tuolla tavalla... Kauniita asioita on mainio kartoitus siitä, millaiselta seksuaalisuus tuntuu, kun ei ole vielä kahtakymmentä, vaikka päähenkilö onkin siinä kahdenkymmenenviiden ikäinen myöhäisteini.



Kun olimme kuudentoista, menimme Suomenlinnaan ja otimme valokuvia, joissa poseerasimme uimapuvuissa, kelloja ja tekoturkiksia kaulalla kuten naiset Voguessa ja Ellessä (kuva yllä). Vastapäätä kalliolla istui kaljaa kittaava haalariopiskelijoiden miesseurue, jonka jäsenet huusivat sulassa sovussa: "Huuuooorat!" Jäi paha mieli, pitkäksi aikaa. Me haluttiin vain olla kauniita, diivoja.

No jaa, tuskin hekään nyt kovin vanhoja, kypsiä ja siten viisastuneita olivat haalareistaan huolimatta. Sillä mikään ei ole tyhmempää kuin ruveta moralisoimaan teinien pukeutumista. He ovat siinä iässä, että heidän pitää kokeilla, venyttää rajoja. Minusta Virginie-täti osuu oikeaan arvellessaan, "ettei kukaan tyttö voi olla oikeasti tällainen". Kukaan ei tahdo, että heitä kohdellaan, kuin heillä ei olisi aivoja, ajatuksia, tunteita, oikeutta pukeutua hitto soikoon vaikka tuorekelmuun, jos he haluavat niin tehdä.

Vanhemmiten me tietysti käymme laiskoiksi ja harkitsemme tarkoin, mitä päälle, milloinkin, kenen kanssa. Minihame, sandaalit ja hiukset auki vain miehen kanssa liikkuessa, silloin ne huutavat korkeintaan takaa tulevasta autosta ohi vilahtaessaan: "Hyvä perse!" tai terassilta: "Heitä se pitkätukkahomo asemalle ja tuu tänne meidän kanssa, me tarjotaan kyl sulle!" Miehen kanssa sellaiselle on helpompi nauraa, koska ei tarvitse olla yksin huudon kohteena. Käsipuolessa on elävä todiste siitä, että on kunnon tyttö. (Mitä helvettiä, kunnon tyttö, mitä se nykyään edes tarkoittaa?)

Toivoisin, että huuteluun, viheltelyyn ja kielen naksutteluun liittyvä häpeäntunne katoaisi joskus. Eihän minulla ole mitään syytä hävetä. Mitä ihmeen kontrollia huutelijat oikein hakevat? Kuvittelevatko he kätilöivänsä provosoivasti pukeutuvien (???) kolmikymppisten naisten joukosta huudoillaan siistejä, kilttejä keski-ikäisiä "tyttöjä", vai maailman, jossa naiset peräti pysyvät aina neljän seinän sisällä, koettavatko he tapakasvattaa meitä siihen, että jumankekka, pitkiä hiuksia ei saa olla, eikä ainakaan saa hymyillä? (En nyt puhu tässä sen tyyppisistä kommenteista kuin "Onpa sulla ihana tukka" tai "Kiinnostaisko sua lähteä joskus tuopille" - se on aivan siivoa ja kilttiä ja ookoo, ainakin minusta, vaan nyt on puhe siitä, että vihellellään ja katsotaan oikeudeksi kommetoida tai käpälöidä toisen takapuolta ihan kadulla vastaantulemisen pohjalta.)

Päätän, että suosittelen Virginie-tädin kirjaa jokaiselle, joka tahtoo välttää pahimmat mokat teinityttöjen kanssa. Joo, siis ei vain miehille. Osa tuntemistani naisista on myös niin urpoja, että jaksaa jauhaa "Pukeutuu kuin huora" -juttuja teineistä ja katsoa näitä pahasti, silmät täynnä halveksuntaa. Antakaa, hyvät ihmiset, pissisten olla pissiksiä. Ei niillä ole sen helpompaa kuin meilläkään aikanaan teineinä. Todennäköisesti ne ovat keskimäärin ihan yhtä mukavia, lahjakkaita, huumorintajuisia ja siveitä kuin mekin. Ne eivät vain vielä oikein tiedä, kuinka sen ilmaista.

Ja itse asiassa, pissisten strategia miesmarkkinoille suuntaamisessa on loistokas, jos loogisesti ajatellaan: katsotaan, kuka mies kehtaa liikkua niiden kanssa vaivautumatta niitten pukeutumisesta, silti tajuten, että ne ovat fiksuja, lempeitä, mukavia, ja otetaan sitten sellainen mies. Mies, joka ei kauhistu siinäkään vaiheessa, kun ollaan kolmekymppisiä, ja täti ilmoittaa, että nyt aikoo pistää ranttaliksi ja päälle minihameen ja tanssia, kunnes tipahtaa. Mies, joka uskoo, että nainen, joka maalaa silmänsä, voi olla yksiavioinen. Ja ennen kaikkea, joka ei kysy joka vaiheessa: pärjäätkö sä, ymmärrätkö sä, osaatko sä, anna kun mä ajattelen tän sun puolesta. Älykkyysosamäärä ei ole hameen pituudesta kiinni, eikä päinvastoin.

Joo, toivottavasti en kuulosta vihaiselta. Oikeasti, minua huvittaa ihan tajuttomasti. Vielä. Kun tullaan alkukesään, voin kyllä olla taas aika hiilenä, kun urpoäijät alkavat huutelun. Mutta: En aio alistua, tänäkään kesänä. Hitto vie, minä kyllä pistän minihameen, milloin huvittaa... jurppii jo etukäteen, että tällaista asiaa tarvitsee edes kelata. Ja minä kun kuvittelin, että miehistäkin minihame on ihan kiva. Minun miehestäni on, ei ehkä pitäisi yleistää. Mutta kyllä on monimutkaista, tämä tuleminen ja oleminen. Miksi siihen pitää liittyä vähemmän kauniita asioita enemmän kuin niitä kauniita?

Aamulenkkien ylistys

Korkeapainetta!

Aurinko paistaa, nouseminen on helppoa. Koirat kirmaavat lumeen ja pissivät siihen keltaisia kraatereita. Ketjut helisevät ja kiiltävät melkein keväässä.

Aamulenkki tehdään ennen aamiaista, hammaspesun jälkeen. Koska on niin kaunista, ei voi tyytyä pieneen lenkkiin vaan pitää kävellä pidemmälle. Puut ovat juhlavia lumikaavuissaan. Kuusiaita pörhistelee ja raivokkaasti säksättävä orava pakenee sinne Nasun elämöintiä. Oravat pois tieltä!

Siirtolapuutarhan mökit ovat kietoneet kaulaansa kimmeltävän liinan. Yhdestäkään piipusta ei nouse savua. Omenapuiden muotoleikkaus näyttää kuorrutettuna entistäkin omituisemmalta. Ovatko nuo tosissaan puita? Pirteä mummeli kolaa polkua möksälleen. Koirat tuhahtelevat mummolle, hengitysilma höyryää. Välillä ne loikkaavat syvään hankeen, lumilohikäärmeet.



Mitenhän sammal voi lumen alla, aprikoin sammaleisen kallion ohi kulkiessamme. Jäniksen jäljetkään eivät paljasta, mitä lumen alla on. Jäljet eivät taida olla oikeastaan kuopaistuja kuoppia vaan vain tiiviimmin painunutta lunta, sama massa eri tilaan sullottuna.

Aurinko, aurinko. Täplät poluilla ja umpihangella, hangella on helmiä, helmikuunhelmiä, vaikka on vasta tammikuu. (Metsässä, tässä metsässä, ei ole tammia. On vain pihlajoita, mäntyjä, kuusia, haapoja, pari hassua vaahteraa, muutama epäsympaattinen koivu. Annalassa, viljelypalstan lähellä, on sen sijaan komea tammimetsä ja lepikko.)

Hymyilen muistaessani viime syksyn herkkutattiapajat metsässämme. Herkkareiden lisäksi keräsin pöheiköstä parit kantarellit, ison vasun mustarouskuja, pari ruskotattia ja valtavan kasan kangaspalsamirouskuja, jonka makua sienikirjat dissaavat, mutta joka on oikein mainio itämaisiin ruokiin kookoksenmakuineen. Keväisin kallioilta löytyy suolaheinää keittoon ja salaattiin, samoin litulaukkaa kallion reunamien kosteista notkelmista, loppukesäisin metsä tiukkuu villivattuja ja ahomansikoita.

Talvella kaikki on niin valkoista, ensisilmäyksellä. Mutta kun katsoo tarkemmin, maa on täynnä erilaisia jälkiä. Oravien irti jyrsimiä kävyn suomuja, juoksujalkaajälkiä, lintujen siipien pyyhkäisyjä; ne ovat varmaankin kylpeneet lumessa. Niin hoocee en sentään ole, että osaisin tunnistaa linnut niiden siivenjäljistä.

Aurinko on houkutellut linnut tiittaamaan ja tirilireilemään. Koirat nuuhkivat ilmaa niin valppaina, koettavat saalistaa linnut silmillään. Nasu hinkuaa jäniksen jäljille, muttei pääse. Vastaan tuleville koirille se irvistää äkäisesti. Mitä kauniimpi sää, sen vakuuttuneempi Nasu on siitä, että metsä on sen, yksin sen. Sateella se ei jaksa olla äkäinen, uitettu koira.

Mobutu kulkee silmät sikkaralla kuin musta paimentolaismattoon verhoutunut koalakarhu. Se urisee mennessään. Askelluksesta ei uskoisi, että kyseessä on vanha, kuuroutunut koira. Mutta kun tulemme sisään rappuun ja riisun Mobutun valjaat, se muistaa olevansa tositosivanha ja kaakertaa portaat ylös vaivalloisesti. Voi olla, että vuoden päästä se rontti pitää jo kantaa portaat ylös ja alas.

Sisällä on lämmintä ja tasalaatuista.

Oikeastaan tekisi mieli, heti aamiaisen jälkeen, rymytä takaisin metsään.

Sään ihmiset

Saan viimeinkin kolumnini kirjoitettua, ja Kissa lukee ja hyväksyy sen.

Vaahtoan sään ihmisistä. Sääihmisyydestä? En tiedä, kuinka ajatusta tituleerata. Joka tapauksessa, kyse on siitä, että elämme tietyssä säässä, tietyssä ilmastossa, ja muunlaisen kuvitteleminen johtaa lähinnä absurditeetteihin.

Abilio Estévez kirjoittaa loistavassa romaanissaan Sinun on valtakunta siitä, kuinka kuubalainen Rolo-eno lukee kirjaa. "Hän on lukenut taas kerran A reboursin kahdennentoista luvun, sen loistavan luvun, jossa Des Esseintes matkustaa Lontooseen Pariisista poistumatta. Ja kuten tavallista, luku on saanut hänen mielensä kuohuksiin. Hän näkee itsensä istumassa postivankkureissa matkalla Pariisista Calaisiin, jossa hän nousisi Lontooseen menevään laivaan. Yö on myrskyisä, hän sanoo itsekseen ylittäessään Artoisin alavia maita. Maisema jonka hän näkee mielessään on tietenkin Saaren [= Kuuban] maisema kapokkipuineen ja kuningaspalmuineen, eivätkä postivankkurit ole postivankkurit, vaan tyypilliset kuubalaiset kiesit, joita Mialhen piirrokset niin taitavasti kuvaavat."

Fiktiivisen Rolo-enon vaikeus eläytyä toisen ilmaston, toisen säätyypin todellisuuteen on kaikkea muuta kuin fiktiivinen ja elämälle vieras. Estévez kirjoittaa loisteliaasti esiin sen, mikä monelta lukijalta jää piiloon: kuinka lopultakin lukiessa mangrovemetsästä kuvastona on Itämeren rannan korkean veden kesä, jolloin tervaleppien juuret seisovat suolaisessa vedessä, lämpötilan termostaattia vain Firenzen neljäänkymmeneen asteeseen kääntäen - Firenzessä terassin auringossa kuumennut tuoli poltti takareiteen pienen jäljen ollessani lapsi.

En osaa kuvitella, millainen olisi monsuunisade tai aavikkoelämä, vuodesta toiseen, normina, oletusarvona. Millaista olisi olla kunnianhimoinen, tai millaista olisi pelätä olevansa homoseksuaali, pitää sitä pahana asiana.

Voin kuvitella, että osaan kuvitella, kun luen kirjaa, eläydyn. Mutta kuten Estévezin esimerkki osoittaa, kuvitelmat jäävät useimmiten puolitiehen hassujen yksityiskohtien edessä.

Bereniken hiuksissa (joka on karvas pettymys - en onnistu pitämään kirjasta, jota usea ihminen on minulle suositellut sanoin: "Sinä pitäisit siitä varmasti") puhutaan sondista. Sondi? Oletan sen olevan jonkinlainen lääketieteellinen esine, kapine, olio. Luen eteenpäin, olen oppinut olemaan vaivautumatta siitä, etten tiedä, millaisia sondi ja kapokkipuu ovat.



Katson Taivasalla.netin kuvaa viime laskiaiselta, kuinka ihmiset laskevat mäkeä lumi pöllyten. Millaista on nauttia mäenlaskusta? Olen laskenut itse niin useasti päin puuta ja murtanut häntäluuni teini-ikäisenä hyppyristä pulkalla tullessani, että mäenlaskuun liittyy minulla lähinnä veren maku suussa ja pelko, mihin seuraavaksi sattuu.

Jo ennen kuin avaa silmät, tietää, onko korkea- vai matalapaine. Korkeapaineella nousee sängystä kuin raketti tai tähtisädetikku, matalapaineella tahtoisi vain kääntää kylkeä ja nurista koirille, että venatkaa iltapäivään. Mutta koirien on päästävä ulos. Ulkona olo muuttuu aina kivaksi. Virkistyy, kuuntelee lintuja ja liikennettä.

Muistatteko, millaista oli pidellä tähtisädetikkua lapsena? "Ei se ole vaarallinen", sanovat, vaikka se sinkoaa aina välillä nipistävän kipinän sormille. En edelleenkään pidä tähtisädetikuista. Ehkä minut on yritetty liian varhaisin kiskaista rakettien sädehtivään maailmaan.

Ulkona sää on epämääräinen. Olo on väsynyt, vaikkakin helpottunut tekstin synnyttyä. Huomaan tulevani päivä päivältä yhä äkäisemmäksi ajatuksesta, että minun on kirjoitettava tietystä aiheesta, tiettyyn mittaan rajoittuen, tietyllä tyylillä. Ajatukset eivät noudata sellaisia jakoja, käskyjä, silauksia. Missä tarkalleen kulkee ajattelusten välinen raja? Onko sellaisesta edes mielekästä puhua? Sen kiinni saaminen on yhtä helppoa kuin horisonttiin ratsastaminen.

Täällä ei ole edes auringonlaskuja. Taivas on harmaa. Lumi on kylmänharmaata.

Aamiaisvieras

Heräämme kympin pintaan. Temmon koirat ulos, kaikkialla on kylmänkylmä, hytistelemme takaisin sisään. Laitan veden kiehumaan. Tes on luvannut tulla yhdentoista aikaan, Kissan Madridin-tuttuja, siellä samaan aikaan vaihdossa ollut, nyttemmin perheenäiti-tutkija, joka yllätti meidät sähköpostiviestillään siitä, että sikaili itselleen potkut duunista, koska on vittuuntunut työelämään, joka pyörii sillä, että rahaa tulee lisää, aikaa vähemmän, lasten kanssa ei ehdi olla eikä rahalla ehdi tehdä mitään järkevää, koska töiden ja ilmaisten ylitöiden ja lasten ruokkimisen ja roudaamisen jälkeen ei jaksa enää muuta kuin ostaa ensimmäistä valmissafkaa ensimmäisestä kaupasta, joka täällä tyypillisimmin on valikoimaltaan paska Alepa.

Vedenkeitin ei ehdi naksahtaa, kun Tes soittaa jo ovikelloa. Se aamiaisesta. Tesin nuorimmainen on mukana. Tes valittaa, kuinka tapaamiset tuttujen kanssa menevät helposti siihen, että puhutaan vain lapsista tai vielä pahempaa, lapsille. Tes haluaa puhua työelämästä, elämän tarkoituksesta, ekologisesta elämäntavasta, lasten arvioitua paremmasta mediakriittisyydestä. Hän on etsimässä kirjallisuutta luettavakseen ja tahtoo tehdä asioille jotain.

Minua huolestuttaa vähän, olemmeko me jokin portti marginaaliin?



Joka tapauksessa, syön aamiaiseksi Kissan, Tesin ja Allin kanssa joulutorttuja ja Yogi-tee-vihreätee-chai lattea kauramaidolla. Syömme yhdessä kilon taikinasta tehdyt tortut. Tästä seuraa loogisesti se, että olen koko päivän sekä teehighssa että karseassa nälkäkierteessä. Kierre jatkuu (itse kasvatetulla) spaghettikurpitsalla aurinkokuivatuista tomaateista tehdyllä kastikkeella, luomuomenilla, luomumandariineilla, suklaakekseillä.

Joka tapauksessa, Tesin vierailu ilahduttaa. Tes on aina ollut tuttavistamme tervejärkisimpiä. Hänen loistava tempauksensa protestina työelämälle - liian vähien työtuntien systemaattinen tekeminen, jotta hänet potkaistaisiin pihalle ja ansiosidonnaiselle työkkärille - kuulostaa kyllä tuttavapiirissämme harvinaisen tutulta. Lähes jokainen raskaaksi hankkiutuva ilmoittaa suureksi syykseen sen, ettei tarvitse mennä duuniin pitkiin aikoihin; pätkien välissä ihmiset eivät hae duunia ennen kuin ansiosidonnainen on kuivumassa kokoon. "Ei duunissa sinänsä mitään vikaa ole", selittää Tes, "joku siivoaminen voisi vaikka olla ihan jees juttu. Mutta akateeminen tietotyö - YÖK."

Meitä on paljon. Jotkut, kuten minä, eivät ikinä haluakaan kokopäivätyöhön. Osapäivätyö on parempi ratkaisu, kuten myös kotietätyö. Ainoa kunnon viisi päivää viikossa -pestini, jossa sentään sain tehdä tutkijanhommaa omasta aiheestani, kaupungin ympäristöestetiikasta, veti minut kolmessa kuukaudessa ihan venttiin. Kaikki se vilkuilu, sosiaaliset jännitteet ja se, ettei koskaan ole aikaa toipua jännitteistä, ei kiitos, ei minulle.

Todellinen sukupolvien välinen kuilu taitaa liittyä työelämäasenteisiin. Siinä missä tyyppien (korkeakoulutetutkin) vanhemmat valittavat, että on ikärasismia potkaista eläkkeelle kuusfemmanen, lapset eivät identifioidu työelämään kovinkaan innokkaasti. Muistelen lukemaani tutkimusta, jonka mukaan työelämäasenteet muodostuvat suomalaisilla näiden myöhäisnuoruudessa, ts. alle kaksfemmasina. Mikä tarkoittaa sitä, että me Kissan kanssa olemme asenteiltamme noin keikka kerran viikossa -tahtiin ehdollistuneita. Kaikki muu tuntuu kidutukselta. Opiskelua en mieltäisi työksi, sillä sehän on mielenkiintoista. Ja siinä on vastuussa vain itselleen. (Mitä ei kyllä uskoisi, kun lukee humanistisen tiedekunnan kirjettä yli kymmenen vuotta opiskelleelle, joka ei ole tyhmyyksissään älynnyt ottaa edes kandintutkintoa - suoritettu viitisen vuotta sitten - ulos.)

Tes on fudut saatuaan alkanut opiskella isännöitsijäksi. Sellainen valtiotieteilijä, joka tahtoi ulos duunista "joka oli ihan liian mekaanista ja helppoa" kolmella toosalla kuussa. Nostan hattua Tesille. Minustakin isännöitsijä kuulostaa kivalta. Tosin erästä isännöintialan pienyritystä läheltä seuranneena uskaltaisin väittää, että homma on lopultakin yhtä kamalaa kuin muutkin työt, ainakin useimpina päivinä.

Alli kirkuu ja hihittää ja syöttää Nasulle joulutorttua. Koira ja lapsi nuoleksivat voitaikinaa vuorotellen syvässä yhteisymmärryksen tilassa. Vihreän langan kommenttipalstalla joku lukijoista kirjoittaa olevansa pienen tytön (kuten Alli) isä, joka haluaa ajatella lastaan muunakin kuin lihana, jota työkoneisto himoitsee, tai jotain sinne päin, muunakin kuin potentiaalisena työvoimana, jota pitäisi tuottaa Suomeen nopsasti *lisää*lisää*lisää* väestöräjähdyksestä viis.

Natustelen surullisena joulutorttua, tammikuun loppupuolella, onhan sekin kohta jo loppu, joulutorttutarjotin tyhjä, helmikuu alkaa, vielä yksi kolumni pitäisi kirjoittaa, nyt ilmastonmuutoksesta, pääni on tyhjä ja mietin vain, kuinka selviän tässä yhteiskunnassa, kun en voi edes käyttää sitä excusea, että haluaisin olla kotona hoitamassa lapsia, kun pakoilen työelämää. (En tarkoita, että se olisi aina excuse, mutta tuntuu siltä, että monille työelämän mahdottomuus on aika painava syy hankkia vielä yksi lapsi, vielä yksi äitiysloma. Tämä voi toki olla vain ystäväpiirimme kieroutuneisuutta, marginaalin akanvirtaa.)

Selvennyksen vuoksi: en ole tälläkään hetkellä millään tuilla, opiskelijahan ei voi saada työttömyystukia ja opintotukeni on loppunut jo viitisen vuotta sitten. Siitä pitäen olen elättänyt itseni kaikenlaisin keikoin, pätkin, tempauksin. Sossun luukulle en ole nöyrtynyt enkä aio nöyrtyä niin kauan kuin pysyn päästäni terveenä. Elämiseni perustuu enemmän pieneen kulutukseen kuin suuriin tuloihin. Epäsäännölliseen kulutukseen, epäsäännöllisiin tuloihin.

En ymmärrä ihmisten ainaista vaahtoamista työpaikoista, mahdollisuuksista, palkankorotuksista.

Mielestäni yksi niistä asioista, joiden rajoittamisesta ei voida koskaan maksaa riittävän kovaa hintaa, on riittävä aika rakkaille, itselle, maailmalle, ajatuksille, hyville teoille. Sellaiselle, jota ei ole kahlehdittu pääoman kasvattamiseen jollekin tuntemattomalle. Samalla tavoin kuin ilmastonmuutoksen kustannuksia laskevissa mallinnuksissa ihmisten ennenaikaiselle kuolemalle on määritetty hinta, on meidänkin potentiaaliselle työajallemme laskettu hinta. Tuo hinta on kuitenkin aika imaginaarinen jutska.

Kirjastossa palkkani on ykstoista ja risat per tunti. Se on aika paljon siitä, että surffailen netissä ja mietin omiani, ja joskus saan opettaa jollekulle, kuinka viitetietokannat toimivat tai kuinka joskus viitetietokantoja tehokkaammaksi osoittautuu vanha kunnon googlaaminen. Ykstoista ja risat tuntuu pieneltä lähinnä silloin, kun ulkona paistaa aurinko ja muut viettävät iloista lauantaipäivää ja kirjasto on autio, vain parin bibliofiilin ja lääkärinnörtin kansoittama. Ja ehkä silloin, kun on darra. Silloin olisi valmis maksamaan ykstoista ja risat tunnilta siitä, että saa nukkua sängyssään.

Mutta mikä olisi oikea hinta sille, että tekee duunia vaikka viisikymmentä tuntia viikossa? Taitaa olla niin, että niin kovaa hintaa ei pysty edes kuvittelemaan.

Tes ei viivy kauan, mutta hänen rupattelunsa jää soimaan päähäni, enkä pysty keskittymään kunnolla Bereniken hiuksiin. Tietokoneelle pääsen vasta kasilta illalla; tietokone on Kissan, joten minä elän niillä rippeillä, joita hänen pöydältään putoaa. Shampanjapullon, shampanjamiekan, eteläkorealaisten chilisuklaakonvehtien ja perillan välistä. Ei, tämä ei ole katkera toteamus. Kaksi tietokonetta taloudessa kuulostaa minusta turhalta. Ja Kissan gradu on vielä paljon alkeellisemmalla asteella kuin minun. Minulla on varaa olla kiltti, meillä on yhteinen pankkitili.

Köyhyys on todellakin suhteellista. Hyvän shampanjapullon saa kotiin ulkonakaljoitteluillan hinnalla. Laatu ei ole kallista, vaaditaan vain laskelmointia.

Pitäisiköhän kutsua aamiaisvieraita useamminkin? Minulle aamuvirkkuna on suoraa tuskaa se, että ihmiset alkavat keskustella vakavista asioista iltaseitsemän jälkeen, kun olen itse jo aivan kukkuu-hyvääpäivää-kirvesvartta -tasolla. Aamulla sen sijaan muistan heti Tesin kertoessa ratkaisustaan, että olen kuullut tuon tarinan ennenkin, ja tulen uteliaaksi, onko meitä enemmänkin, kenties koko sukupolvellinen, jotka haaveilevat kahdenkymmenen tunnin palkkatyöviikosta, jonka jälkeen jäisi kylliksi aikaa rakkaille, harrastuksille ja hyväntekeväisyydelle. Elämästä, jossa viitataan kintaalle etelänmatkoille mutta vedetään päiväkännit vanhalla amaronella.

Asiaankuulumattomia kysymyksiä ja erästä ystävyyttä

Eikö ole epäreilua, ettei lumen valkaisema metsä haise sairaalalta, kun se kerran näyttää siltä?

Ovatko poliisiautot enemmän leipää vai sirkushuveja? Miksi se, mikä on toiselle moraalinen ongelma, on toiselle moraalisen ongelman ongelmaton ratkaisu? Miksi on luonnollista, että koirat nuuhkivat toistensa takapuolia, mutta ihmiset tekevät kaikkensa salatakseen, että heidän takapuolellaan on ylipäänsä jokin haju?

Miksi jonkin asian opittuaan on niin vaikeaa muistaa, kuinka ylitsepääsemättömältä asia sen ensi kertaa kohdatessa tuntui? Kuinka luopua kuvitelmasta, että ihmiset järkyttyvät siitä, mitä sanoo? Miksi se, että buddhalaismunkit meditoivat vihreän teen voimalla, saa vihreän teen vaikuttamaan vähemmän huumemaiselta National Geographicin tuoreessa numerossa?

Onko ristiriitaista uskoa, että kaikki ihmiset ovat hyväntahtoisia, mutta eivät ole valmiita tinkimään elintavoistaan toisten hyväksi? Miksi olen huolissani Kissan mielenterveydestä tämän tahtoessa tilata Akateemisen alesta buddhalaista valaistumista käsittelevän kirjan, vaikka olen itse jo tilannut kyseisen opuksen ja lukenutkin sen epäilemättä hetkeäkään, että olisin hurahtamassa mihinkään oppiin? Liittyykö helppous hahmottaa äiti pyhimyksenä ja vaikeus ajatella isää pyhimykseksi siihen, että olen lapsena löytänyt isän tavaroista pornolehden, äidin tavaroista en?



Onko kuvan esineen pinta kupera vai kovera? Näemmekö kuvassa syvyyden, vai tunnemmeko sen sormenpäin, askelin, tuoksuin? Onko kornia koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ymmärtää sana "raku" osana äidinkielensä järjestelmää, ei monisteen selityksistä helppoudeksi, iloksi, onneksi, sattumanvaraiseksi täydellisyydeksi tavattuna?

Kumpi on parempi, pohtia jonkin asiaintilan onnistumisen edellytyksiä vai pyrkiä toteuttamaan tuo asiaintila? Onko jalompaa koettaa saada naiset tuntemaan itsensä kauniiksi kasvonaamioin ja meikkivoitein kuten äitini, vai koettaa irroittaa kauneuden käsite pysäytyskuvista ja uudelleensuunnata se liikkumiseen, hengittämiseen, venymiseen, yhtymiseen, kuten minä teen? Eikö kaikille tavoille olla ja elää löydy tilaa maailmasta, Suomesta, Helsingistä? Voiko joku olla parempi kuin joku toinen, kun kyseessä on monimutkaisempi asia kuin sadan metrin taaksepäinjuoksun nopeus, selvästi sekuntikellolla mitattavissa?

Tarkoittaako "olla" mitään, tuo, joka nielee sisäänsä melkein mitä vain?

Etsitkö yhä vastausta, näihin tai muihin?

Kuvittelenko koskaan, että osaisin vastata yhteenkään kysymykseen? Miksei kysymysten aukinaisuus häiritse minua? Miksi keksin koko ajan lisää kysymyksiä ja täytän niillä maailmani?

Onko mahdollista sanoa: "Se ei kiinnosta minua", ja olla ajattelematta sitä, mistä väittää olevansa kiinnostumatta? Onko mahdollista pysäyttää ajatteleminen? Voiko ajatteleminen - erona toteamisesta - olla muutakin kuin kysymistä?

Mietin edelleen ystävääni, josta kuulin sanottavan, että hän haluaa elää moitteettoman elämän. Sellaisen, josta kukaan ei voi sanoa: Onpa itsekästä! Onpa laiskaa menoa! Kuinka ajattelematonta! Miksi sinä et voi olla kuten muut! - se harvemmin on aito kysymys, siitä huutomerkitys - Ovatpas he boheemeja! Luulee olevansa jotain erikoista! Mietin sitä, kuinka olen kuullut hänen, muidenkin, sanovan, että "Tätä kai elämä sitten on, menee vain mukana, tätä samaa, hautaan saakka." Haudan kohdalla silmänurkka vipattaa. Heille kaikki on niin todellista, selkeää. Tai sitten he eivät vain näytä sitä, että joka aamu hekin herätessään joutuvat yrittämään vastata kysymyksiin kuka olen, mikä olen, miksi olen, missä olen, kykenemättä koskaan vastaamaan niihin muin kuin uusin kysymyksin, tuntien epätodellisuudellisuuden ympäröivän itseään suurimman osan aikaa, jolloin he eivät kosketa toista ihmistä, kasvia, eläinteä, kiveä, pöytää, suunnaten tietoisuutensa tuohon toiseen. He eivät puhu repeytymistä tässä arkikokemuksessa, niistä kohdista, joissa äkkiä tajuaa olevansa, olevansa elossa, olevansa maailmassa, rakastavansa ja saavansa rakkautta ja ystävyyttä, närkästystä ja surua osakseen, heijastuvansa kaupan ikkunasta, väistävänsä vastaantulijat City-käytävässä, kuulevansa sporan kirskahduksen, alkueläimen äänen maailmasta, joka on, elää, ympäröi, johdattelee, torjuu, kanavoi.

Ovatko he koko ajan läsnä? Vai eivätkö he ole koskaan läsnä? Eikö heille läsnäolon ja hajamielisyyden, itsen maailmaan ja tietoiseen tekemiseen liukenemisen ja toisaalta tylsän autopilot-vaihteella kaupungilla ja teorioissa sukkuloinnin välinen ero ole oleellinen?

Muistan kertoneeni ystävälle kerran todellisuuselämyksestäni Stockan kellon alla, mikä paikka kokea todellisuuselämys! "Miten niin olit todellinen, miten niin maailma oli todellinen?" hän kysyi selvästikin tajuamatta lainkaan, mitä yritin sanoa. Olin siinä, tunsin kiveyksen jalkojen alla ja tajusin, miten se johtaa kaikkialla kaupungissa, taloja saalistavan verkon, ihmisten liikkeet, asennonvaihdokset, katseet, kaikkialla risteili kiinnostusta ja toisaalta kuitenkin se kiinnostus typistyi niin pieniin yksityiskohtiin. Tajusin talojen iän, oman vaatimattoman ikäni, sen, kuinka lähes kaikki minussa rappeutui - olin seitsemäntoista, siinä iässä kaikki muu sukuelimiä lukuunottamatta on jo aavistuksen verran säästöliekitettyä - ja ennen kaikkea, kuinka anesteettinen olen suuren osan ajastani. En näe, kuule, haista, maista, tunne, hahmota liikeaistillisesti, mieti tasapainoa tai pystyasentoa, missä mielessä olen edes elossa. Säikähdys, vilkaisu ihmisiin ympärillä. Ei, näyttää siltä, että he ovat tyytyväisinä umpioissaan eivätkä ole kiikuttamassa minua piipaa-autolla sairaalaan.

"Kerran, kun olin blosseissa, kyllä mullakin oli sellainen", aloitti ystävä ja kertoi sitten, kuinka blosseissaan tajusi filosofian historian alusta loppuun. Nyökkäsin, vaikka se, mistä puhuin, oli aivan eri asia. Minä en ollut mitenkään päissäni. Päissäni, missään aineissa - kahvissakaan, teessäkään - en ole saanut ikinä todellisuuselämystä. Ilmankos vieroksun kofeiinipitoisia juomia. Olemmeko perustavalla tavalla erilaisia? Koemmeko samoja asioita, mutta painamme eri asiat unohduksiin, koska emme osaa käsitellä niitä? Vai ovatko jotkin kokemukset sellaisia, ettei toinen voisi astua niihin pitkän harjoittelun jälkeenkään? Oppisinko kokemaan maailman niin, että haluaisin tulla moitteettomaksi? Haluaisinko edes oppia?

Äidin kanssa puhelimessa

Äiti soittaa tanssitreenien ja Kissan vanhempien pihan lumenluonnin jälkeen. Huolestun, äiti kuulostaa itkettyneeltä. Ei, hänellä on vain flunssa, ei hätää.

"Aah", sanon informatiivisesti, helpottuneena. Perheen kesken ölähdykset ja huokaukset välittävät tunnelman tehokkaasti. Flunssa on jees, veemäinen, mutta tarkoittaa, ettei äiti ole pahoittanut mieltään jostain jonkun muun tekemästä. Olen äidin pieni pata, jolla on suuret korvat ja soukka suu, josta toisinaan kuplahtaa jokin hyväkin neuvo jostain teoreettisesta kirjasta. Äidin apukasvattaja, joka tarjoaa olkapäänsä lankaa pitkin siskon toilailtua tai maattua vain masentuneena kotona. Komppaava moralisti, joka tukee äidin intuitiivisia tuomioita äidin siskon toilailtua niin, että äitiä itkettää tämän ajattelemattomuus.

Äiti on jos ei Jumala, niin ainakin pyhimys. Pyhä äiti, pois nuolet maailman kolhut ja tyttäriesi huokaukset.

"Mulla on kolkytseitsemän ja viis kuumetta", selittää äiti.

"Lepää, äiti, lepää."

Äiti soittaa pyytääkseen anteeksi, että isäni, joka näki Kissan tämän syntymäpäivänä, ei muistanut onnitella. Ja kysyäkseen, ettei hänen Kissalle antama shampanjamiekkansa ole aiheuttanut perhekriisejä. Kissan äiti kun läksytti poikaansa syntsillämme kovasti siitä, että tämä avasi pullot niiden kaulat miekalla katkaisten.

"Minä seisoin siinä ihan niitten takana, ja ei se Kissan äiti tainnut tietää, keltä se miekka oli. En sanonut mitään, kuuntelin vain", naureskelee äiti käheästi.

Kissa rakastaa shampanjamiekkaansa. Minä olen onnellinen Kissan ollessa onnellinen.

Äidin palveluammatissa saama ihmissilmä hämmentää minut kerta toisensa jälkeen. En ole koskaan oppinut valehtelemaan, koska äiti näkee valehtelemisen heti ja sanoo: "Miksi sinä noin sanot, et sinä oikesti ole tuota mieltä." Tai: "Voi olla että haluaisit, että niin olisi, mutta tiedät kyllä itsekin, ettei se noin mennyt." Ilmankos sanon aina kaiken väärin, sillä tavoin kuin ajattelen, eikä niin kuin pitäisi sanoa, tahdikkaasti valkoisia valeita ilmoille kylväen.

Niin kuin eilen, polttareissa, joissa kaikki puhuivat koko ajan vain vauvoista ja odottamisesta ja lapsiperheellisyydestä, ja lopulta tunsin itseni idiootiksi tajutessani maininneeni abortin ainakin viisi kertaa, tilastollisena määreenä, eettisenä valintana, ja niin edelleen. Ihmisille, joille raskaus on luonnollinen asia. Naisten asia.

Yksi nainen, jolla on kaksi lasta, oli ilmeisimmin hankkiutunut koirastaan eroon. En edes kysynyt, miten, minne. Sanoin vain, että minä olisin kyllä valintatilanteessa lapset versus koira valinnut koiran. Lapsi voi teoriassa joskus oppia ymmärtämään, koira ei. Ja lapsi saa koiraa helpommin uuden kodin. Minut vaiennettiin niin murhaavalla tuijotuksella, etten uskaltanut enää sanoa sitä tärkeintä, sitä, että asiat pitää ajatella etukäteen. Kun päätin ottaa koiran edellisen kuoltua, mietin kaksi viikkoa, voinko olla täysin varma siitä, etten ala haluta lasta seuraavan viiden tai kymmenen vuoden aikana. Vasta kun olin täysin varma siitä, että sellaisesta voi olla varma, että sellaisen asian voi päättää, uskalsin antaa itselleni luvan auttaa koditonta koiraa tarjoamalla sille paikan laumastamme. Varmana siitä, etten sitten hylkää koiraa jonkin muun, tärkeämmän asian takia. Koiralle lauma on tärkeintä, mitä on. Kaikkia sattumia ei voi tietenkään estää. Voin jäädä auton alle ja halvaantua tai sen sellaista, mutta kaikki mahdolliset riskit on kartoitettava ensin. Minulle tuli keskustelusta paha mieli, itketti. Liian usein kuulee, kuinka vauvakuumeeseen hankitaan ensin koira, mutta parin vuoden kuluttua, kun kaveripiiriin tulee lisää vauvoja, todetaan, että biologinen kello tikittää ja sitten kun vauva syntyy, koiraa kaupataan eteenpäin muuttuneen elämäntilanteen takia.

Eivätkö ihmiset tajua, että jos haluaa vauvan, pitää tehdä vauva, ja jos tahtoo vauvan ja koiran, on järkevää kasvattaa vauva vähän isommaksi, ja ottaa sitten vasta koira, kun sille riittää aikaakin? Kaikki mulle nyt heti -asenne tuottaa lähinnä ikävyyksiä.

Äidin kanssa on ihanaa puhua. Me ymmärrämme toisiamme pienistäkin äännähdyksistä ja puhumme avoimesti kaikesta muusta paitsi seksistä. Seksuaaliterveydestä kylläkin, kuukautisistamme ja kierukoistamme, äidin vaihdevuosista, satunnaisista hiivatulehduksista, abortista, mutta emme varsinaisesta seksistä, ja siitä olen kovin kiitollinen. Oma äiti ja oma lapsi taitavat olla sellaista seksuaalisen koskemattomuuden maailmaa jota ei ole syytäkään tahrata yksityiskohdilla.

Puhumme siskosta ja tämän uudesta lookista, mustista hiuksista ja vaatteista. Ihmisistä synttäreillä, ihmisistä polttareissa.

"Se sinun ystäväsi kiroili täällä hoidossa", kertoo äiti. "Se vähän järkytti minua, hänhän on raskaana ja kaikki."

Me äidin kanssa elämme kauniiden, kimmeltävien, uneksuvien hyveiden maailmassa. Kiroilen paljon. Äiti ei. Jotenkin äiti ottaa kiroiluni sellaisenaan. Sellainen minä vain olen. Koetan rajoittaa kiroiluani, mutta jostain se aina pulppuaa läpi. Opin kiroilemaan aikuistuessani, lukiossa vasta. En halunnut kuulostaa liian sivistyneeltä. Nyt naurattaa koko pelko. Liian sivistyneeltä! Ei paljon pelkoa siitä...

Puhumme valinnoista, joita ihmiset tekevät. Äiti on ylpeä siitä, että minun kohdallani kasvatus vastuuseen on onnistunut. "Lapsen pitää itse saada valita pienestä pitäen asioita. Miten hän muuten osaisi valita niitä aikuisena", äiti innostuu jälleen kerran avautumaan. Olen lapsesta lähtien saanut melkein kaiken haluamani, kunhan olen osannut perustella sen vakuuttavasti. Tämä koskee toki vain niitä asioita, joita vanhemmat voivat lapselleen antaa. Ystävyys ikätoverien kanssa ei kuulu niihin. "Äiti, en minä osaa valita asioita", nauran äidille ajatellen, miten ääni siirtyy valoimpulssina heidän puhelimeensa. "Niin monet valitsevat yhden asian, ja painavat sitä eteenpäin kunnioitettavan tehokkaasti... uskaltavat valita kaikkea sellaista, mitä minä en uskaltaisi." Äiti selittää kuin vähän yksinkertaiselle: "Ei valinnan tarvitse tarkoittaa yhden asian valitsemista. Sinä olet ollut aina tuollainen." Kertoo, kuinka lapsena, ekaluokkalaisena, minulla oli maanantaista lauantaihin joka päivä eri harrastus. Ja sitten tahdoin sunnuntaille vielä jotain muuta, jotain uutta. Ja tappelimme pari viikkoa, ja itkin ja potkin ovia ja koetin perustella vakuuttavasti, että ilman juuri tuota sunnuntaiharrastuksen taitoa elämäni olisi tylsää. "Mulla ei ole mitään harrastuksia, ei tarpeeksi", oli ilmoittanut täysin vakavana. Sitä harrastusta en koskaan saanut. "Minä sanoin sinulle silloin, se on ainoita kertoja kun olen käskenyt sinua, että yhden päivän viikossa pitää olla lepopäivä. Päivä, jolloin saat vain olla yksin, itsellesi, piirrellä, kirjoittaa päiväkirjaasi, askarrella, tanssia ja laulaa, yksin. Sinä tarvitset sen ajan itsellesi. Et voi antaa muiden tekemisten, muiden suunnittelemien harrastusten viedä kaikkea aikaasi. Sinulla pitää olla aikaa miettiä, kuka olet, mitä haluat, mitä haluat kestää, mitä haluat jaksaa."

En muista tätä episodia. Tivaan, mitä siihen sitten sanoin. Äiti tuhisee kuumeisella äänellään: "Sinä olet aina ollut viisas lapsi. Tietenkin sinä ymmärsit. Tuntui vähän pahalta sanoa se sinulle, olisin toivonut sinun keksivän sen itse. Mutta sinä ymmärsit."

Nyökkään hitaasti tässä päässä yhteyttä. Todentotta, tuon olen ymmärtänyt.

Minä teen sitä nyt, parhaillaan, puhelumme loputtua. Teen sitä joka päivä. Sen takia, luulen, minusta ei ole tullut kunnollista, moitteetonta ja nuhteetonta ysistä viiteen -elämän eläjää. Olen oppinut kuuntelemaan hiljaisuutta, hiljaisuudesta nousevia asioita. Kysymään, haluanko oikeasti tuota, joka tyydyttää niin monet kykenemättä kuitenkaan täyttämään heitä varmuudella, ilolla ja lohdulla. Äitiäkään, joka on useasti sanonut, ettei ole edelleenkään varma, oliko lasten hankkiminen hyvä ajatus.

Siitä huolimatta, että äiti uskoo nähneensä enkelin minua odottaessaan.

Agnostikkona minun on vaikeaa uskoa enkeleihin. Mutta tiedän, että äiti on vakavissaan. Tiedän, että äiti toivoo minunkin näkevän vielä joskus enkelin. Joskus tuntuu, että koko kasvatukseni on ollut kaikessa vapaudessaan ja mutkattomuudessaan valmistelua enkeleiden, ei ihmisten, kohtaamiseen. Jollain tavoin, vaikka en uskokaan mihinkään elämää edeltävään ja sitä seuraavaan sielunvaellukseen tai taivaaseen tai todellisuutta määräävään ideoiden maailmaan, en kykene kiistämään äidin enkelikokemusta enkä sitä tunnetta, että elämä on muutakin kuin syömistä, juomista ja paskomista, kuten äiti agnostismia luonnehtii.

On aidosti hyviä asioita ja tekoja. Ei ikuisesti hyviä, mutta tietyssä tilanteessa, tietyssä kontekstissa, tietystä näkökulmasta hyviä ja oikeita. Tähän asiaan minulla on edelleen lapsenusko, joka saa minut hämmentymään tavatessani ihmisiä, joiden mielestä asioilla ei lopultakaan ole kauheasti väliä, ellei niistä kirjoiteta lehdissä koko ajan.

Joskus minusta tuntuu, että minäkin olen tavannut enkelin. Sen, joka tekee hyviä marinoituja papuja ja soittaa toisinaan kuumeen kourissa puhuakseen viisi minuuttia, ajautuen kanssani metafyysisiin mietteisiin. "Äiti, minä en osaa kuvitella, millainen se enkeli on voinut olla", sanoin äidille kerran. "Ei sinun tarvitsekaan osata", sanoi äiti. "Tunnistat sen kyllä sitten, kun se tulee luoksesi."

Kun suljen luurin, olen täynnä luottavaisuutta ja hyvää oloa. Tajuan hymyileväni levollisesti. Olo on kuin rentoutustunnin jäljiltä, feldenkraisin jäljiltä. Olen niin onnellinen, että tahtoisin soittaa äidille takaisin ja kuiskata luuriin: "Kiitos."

Nasu Kakkonen

Voi ei, Pelastetaan koirien Katja on tolkuttanut minulle jo ikuisuudet, että kävisin Rekku Rescuen sivulla katsomassa Mandelaa, joka on Nasu Kakkonen. Vasta nyt ehdin. Aivan samanlainen kuin meidän Nasu! Samankokoinenkin... noin nelivuotias, lukee kuvailussa. Nasu on kolme. Olisikohan tässä Nasun veli?

Mandelan kuva herättää minut. Enää puoli tuntia duunia.

Polttarit, tänään

Tänään on jännittävä päivä, vaikka olenkin nukkunut vain neljä tuntia ja silmännurkissa maailma vipisee, kihisee ja kuiskii. Osallistun elämäni ekaa kertaa polttareihin. Kun istun täällä kirjastossa tekemässä aineistohakuja ja demagnetisoimassa lainaajien kirjoja, muut ovat kosmetologilla (äidilläni), keilaamassa, lounaalla Silvopleessä. Kun pääsen pois, minun on hankittava jostain pyyhe, koska huomaan aamuryskeessä unohtaneeni pyyhkeen kotiin, vaikka muistinkin vartalovoiteen, naamarasvan ja jopa ripsivärin. Sitten suuntaan Kotiharjun saunaan, saunomme, sieltä, mikäli muistini ei petä, Vanhan tanssikellariin (morsmaikku harrastaa lavatansseja - pukeuduin farkkuihin ja huppariin tarkoituksella, en halua keski-ikäisten miesten syliin pyöriskelemään edes pystyasennossa - ja sieltä Knossokseen. Päivä tuntuu liian pitkältä, venyy horisonttiin asti edessä tahmeana. Polttarit eivät jaksa innostaa näin väsynyttä.

Ehkä saunassa piristyy. Kuulostaa käsittämättömältä. Tai ehkä... ei, ehkäily saa nyt jäädä. Olen päättänyt, että kun pääsen polttareihin todennäköisesti ainutta kertaa elämässäni - naispuoliset ystäväni eivät ole naimisiin menevää sorttia - sinne myös mennään. Tosin morsian on raskaana, joten mistään hurjista bakkanaaleista ei ole kyse. Niin, ja huomenna on joka tapauksessa tanssitreenit, ja illalla Knossoksen jälkeen pitää saada kaksi koiraa keploteltua himaan yksin, lauantai-iltana, apua. Lauantai-iltana joukkoliikenne on muutenkin aivan kaaoshirviölonkeromustekala, saati sitten että kaksi koiraakin mukana. Nasu ja Mobutu käyttäytyvät kyllä kiltisti, jos kaikki ovat selviä ja fiksuja, mutta kännisistä miehistä ne eivät diggaa. Etenkään, jos miehet uskaltautuvat puhumaan meille.

"Sinulla on kahdeksanjalkainen siveysvyö", lohkaisi ystäväni taannoin. Siinä hän on oikeassa. Jokainen ystävällinenkin deekukommentti kimmoittaa Nasusta irvistyksen ja kumean murinan, ja Mobutu alkaa haukkua, jos huomaa tilanteen. Yleensä se ei kyllä huomaa. Vanhat koirat elävät omassa umpiossaan.

Tänään kuusiviisi aassa olen kyllä koirien seurasta kiitollinen, koska vastapäätä käytävän toisella puolen istuu joitain aivan uskomattomia mömmöjä vetänyt heebe, joka näpräilee linkkariaan ja onnistuu dösan heiluessa leikkaamaan omaan sormeensa haavan. Matkustajat tuijottavat tiiviisti muualle. Nasu sen sijaan napittaa äijää sormeni niskaturkkiinsa kaivautuneina, ettei se alkaisisi provosoida muristen. Kun tunnen, että karvat alkavat nousta, tukistan ihan vähäsen, jotta Nasu vilkaisee minua. Nyökkään ja hymyilen rauhoittavasti. Se huokaa ja alkaa tuijottaa miestä uudestaan, nuoleksii huuliaan hämillään. Ai että miten niin tuo ei ole epäilyttävä. Nasun silmät pyyhkivät matkustajien kasvoja, nenä heiluu. Se huomaa paljon. Mobutu istuu silmät kiinni ja kuorsaa. Jyrkässä mutkassa se jyskähtää kyljelleen, avaa silmänsä hämmästys kasvoillaan ja mönkii uudestaan istualleen närkästyneesti pihisten.

Launtai-ilta, koirat, dösa. Väsymys. Koetan olla ajattelematta iltaa edessä, mutta näen yhä uudelleen dösisten iloiset pohjia ottaneet ihmiset ja pimeänloskaiset kadut. Etukäteen stressaaminen on veemäinen piirre. Ihan kuin tässä tilanteessa olisi joitain fiksuja vaihtoehtoisia skenaarioita, paitsi 1) kävellä kotiin ja sitten huomenna tanssitreeneissä olla vähän väsyneempi, 2) tilata taksi - ei kovin kiva lauantai-iltana, ja sitä paitsi vaikka taksikeskuksesta pyytää koiran kyytiin ottavan taksin, yksikään taksikuski ei ole vielä ilahtunut siitä, että hurttia onkin useampi, 3) soittaa isälle ja narista hänet kuskaamaan, ja kuulla siitä viikkoja jälkeenpäinkin.

Silmät eivät tahdo pysyä auki.

Puut ja linnut

Herätys kello seitsemän tuntuu sadistiselta, kun on käynyt siinä kolmen aikaan unille Kissan innostuttua leikkimään deejiitä ja vieraiden jauhaessa kansantaloudesta sillä perusteellisuudella, jonka vain viina tuottaa. Shampanjaa ei raaskittu avata miekalla, Freixenetin cavapullo kylläkin. Kieltäydyin juomastaa cavaa blanc de noirsin jäljiltä. Blanc de noirs maistui niin elävästi karhunvatukoilta, etten tahtonut pilata sitä suutuntumaa.

Istumme koirien kanssa kuuskytviis aassa, ajamme Ruoholahden villoille saakka. Kävelemme siitä Nikon luokse, koirat tietävät jo olevansa menossa hoitoon. Ne kiskovat toisaalta innoissaan, mutta ovat selvästi hermostuneita ja vetäisevät ripulit vauhdikkaasti Hietsun torin kulmaan. Kaavin ripulia maatuvaan Hauska-koirankakkapussiin. Oksettaa silkasta väsymyksestä. Ja palelee. Minussa unettomuudet jäljet ovat liian selkeitä.

Saatuani koirat Nikon hoiviin kävelen edelleen, Eiran sairaalan dösikselle. Seison, odotan neljäätoista reittioppaaseen sokeasti luottaen. Koska en kanna kelloa, en tiedä, olenko onnistunut missaamaan jatkoyhteyteni työpaikalle. Viihdyttäydyn tuijottamalla puiston laidan puita ja miettimällä, kuinka ne näyttävät kaiken tämän harmauden keskellä polveilevilta, repeytyneiltä, haarautuvilta mustilta aukoilta, sumuisen antimaterian tiivistymiltä. Kun kentän poikki räpsyy pari lintua ja ajautuu puihin, suuremmat, haaraisemmat mustat aukot nielaisevat pienet, räpiköivät, ylivoimaisella imullaan.

Pysäkille tulee minkkiturkishuppuun, kettuturkkiin, pepitaruutuisiin hiihtohousuihin ja ruskeisiin kiiltonahkasaapikkaisiin pukeutunut keski-ikäinen. "Monelta sen pitäisi tulla?" hän kysyy. "Viittä yli", vastaan reittioppaan neuvot ulkoa opeteltuna. Ei, ei opeteltuna, opittuna. On asioita, joiden eteen ei ponnistella. "Linnutkin laulavat", lausuu rouva. "Niin, on niin lauha keli. Niillä riittää energiaa laulamiseen. Ja ne ovat puissa." Viittaan epämääräisesti puihin päin. Rouva siristää silmiään, koettaa nähdä linnut. Puut ovat nielaisseet ne. Mustista aukoista ei pitäisi äänenkään päästä ulos. Lintujen laulu kuuluu aivan selkeästi.

Pyörryttää. Olemmeko mekin jo siellä, puissa?

Katua pitkin kävelee mies, jolla on mustat suorat housut, musta villakangastakki, musta kaulaliina, musta lentolaukku. Miehen mustuus on mustempaa kuin puiden ja lintujen.

Harmaat aukot, sumun tiivistymät, ehdin ajatella dösän jyrätessä pysäkille ja pepitarouvan astuessa niiskauttaen sisään.

Koko matkan Haartmaninkadulle mietin, miten erilaisia ihmiset ovat. Lontoossa duunissa ollessani käytin valkoista tekoturkkia, ja pari kertaa eläinaktivistit hyppäsivät nielurisoihin kirkuen: "I can hear them screaming in their cages!", johon minä, väsyneenä, sairaana: "It's fake fur... I'm on your side in this issue." Ja siltikään, tavallaan se ei pidä paikkaansa. En osaa kirkua vieraille ihmisille, pepitarouvalle ja sen kavereille, että minua oksettavat heidän turkiksensa. Luonnontuote, pyh. Häkissä lähestulkoon viljelty eläin, turkin ympäristökuormitus moninkertainen tekoturkkiin verrattuna. Haukottelen, annan dösan kuljettaa katsettani pitkin Tölikaa.

Pepita jää kanssani pois samalla pysäkillä. Kirjasto on pimeä, hiljainen. Haukottelen, väsään itselleni reilun kaupan rooibosta kupposen.

Vielä ei ole hysterian aika.

Ison Kissan syntymäpäivä

Onneksi Mobutu on jälleen kunnossa, oma suloinen Untamo-itsensä. Eilen herättyään kohtauksen jäljiltä se oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunut - paitsi yöllä, jolloin se oksensi kymmenen sentin palan kaapelijohtoa.... Vanha koira, rassukka. Panu esittää edelliseen merkintään huolestuneen kysymyksen, voisiko kyseessä olla rabies. Ei sentään, vaikka kieltämättä edellisen kohtauksen tapahtuessa puolitoista vuotta sitten sama epäilys minutkin säikäytti, olkoonkin että Suomeen tuotavilla koirilla täytyi vielä Mobutun tullessa, Eestin ollessa ei-EU-maa, olla kuukauden voimassa ollut rabiesrokoite. Täältä löytyy rabieksesta asiallinen taudinkuvaus.



Tänään asiat ovat onneksi sujuneet mukavammin. On Ison Kissan syntymäpäivä, ja Kissaa on lahjottu jo aamusta alkaen, pyöräilyaiheisin T-paidoin, Riedelin skumppalasein, Gilli Smythin levyin, ynnä muin jutskin.

Nyt Kissa on poissa ja minä siivoan asuntoa kiiruusti, kohta tulevat YLLÄTYSvieraat YLLÄTYSkutsuille. Kun Kissa palaa, hyppäämme esiin ja karjumme onnea. Saapa nähdä, miten naama vääntyy... Kutsuilla syödään vegaanisia sushirullia, täytteiksi olen varannut porkkanaa, kurkkua, kyssäkaalia, daikonretikkaa ja siitakesieniä. Paljon wasabia, paljon marinoitua inkivääriä. Ja juodaan shampanjaa, tietty (Duval-Leroyn Fleur de Champagne, Blanc de noirs - blanc de noirsit ovat kiinnostavia). Tasavuosia pitää juhlia aidolla juhlajuomalla. Laseista tulee kyllä kokemuksen mukaan vähän epäsiistin näköiset, koska rullia kääriessä riisi tahnaa sormet. No, sitten voi himmentää valoja, ja keskittyä makuihin. Jälkiruoaksi on helmiryynejä makeassa kookosmaitokeitossa, ruusuvedellä maustetussa. Nam.

Kaikkialla on lunta niin paljon, että melkein kammottaa.

Nyt on pakko mennä, huomenna lisää, töissähän sitä ehtii kirjoittaa...

Pahus!

Kun teen lupaukseni vastaisesti gradua enkä lue Leonard Cohenia, Mobutu alkaa oireilla: kakoa, yökkäillä. Taputtelen sitä selästä koettaen rauhoittaa sitä. Nasua pelottaa ja koettaa tunkea vikisten syliini, ts. Mobutun ja minun väliin. Hätääntynyt Mobutu puree Nasua, joka puree takaisin. Hetken koirat tappelevat äänekkäästi, ennen kuin saan ne revittyä perskarvoista erilleen. (Pääpäähän ei pidä kajota, tai ne purevat myös käteen, paniikissaan.)

Pian kakominen lakkaa. Vajoan uudelleen gradun segmentteihin.

Herään outoon narskutukseen. Nyt Mobutu jäystää jostain kähveltämäänsä muovikassia. Voi ei. Ja kohta se kakoo niitä palasia, joita en saa revittyä sen kidasta pois. Sillä on kerran ennenkin ollut tällainen käsittämätön syön-kaiken-kohtaus, ja kysyessäni tuosta outoilusta eläinlääkäri sanoi, että eläimet käyttäytyvät kovan kivun hetkellä usein aivan päättömästi, epäili sydäntä. Koettelen Mobutun pulssia, mutta se tuntuu ihan normaalilta. Koira koettaa syödä obsessiivinen kiilto silmissään maton kulmaa. Häädän sen matolta. Sitten se rauhoittuu hetkeksi. Uppoan taas graduun. Herään taas narskutukseen, nyt liian myöhään. Mobutu on syönyt poikki pitkän kaapelijohtomme, televisiokaapelin. Kiroilen, koska huutohan tästä tulee, Kissalta.

Olohuoneen nurkasta makuuhuoneen telkkariin tarvitaan kymmenmetrinen johto. Johdot ovat kalliita.

Koetan soittaa Kissalle heti, jotta huuto olisi sitten illalla ohi, mutta en saa häntä kiinni. Puhelin pirisee tyhjyyden toisessa päässä vastaamatta.

Mobutu kakoo, koettaa järsiä, näykkäisee kädestä, jos sitä koettaa estää. Sen pulssi on normaali, se ei läähätä eikä kuulosta oudolta, se vain on päättänyt syödä jokaisen objektin asunnossa. Pidän sitä väkisin sylissä, ja se nipistelee kättäni etuhampaillaan. En oikein pääse selville, koettaako se järsiä kätenikin. Onneksi sillä on niin huonot hampaat. Niistä tulee vain mustelmia, nahka ei rikkoonnu.

Nyt se nukkuu. Heti kun se herää, vien sen ulos. Syököön mieluummin lunta ja jäätä kuin muovipusseja, repun hihnaa, mattoja ja kaapeleita. Minua pelottaa, mikä pientä koiraani vaivaa.

Pieniä huomioita useista eri aihepiireistä

Sataa lunta. Sataa lunta kovasti. Eilen pyöräillessäni tanssitreeneihin ajattelen, että olen jotenkin hullu, kun suostun hikoilemaan niin kovasti. En pidä urheilusta, mutta kas vain, pyöräilen ainakin viisi tuntia viikossa, tanssin ainakin seitsemän tuntia viikossa ja ulkoilutan koiria reippaasti kävellen tai hölköttäen ainakin yksitoista tuntia viikossa.

Ruotsinpihlajan oksalla istuu peloton lintu, joka ei kuulu tunnistettujen lintujen valikoimaani. Se on hiukan punatulkkua isompi, sillä on valtavan tukevan näköinen nokka, selkeä siemensyöjä siis, ja sen rinta on kauniin keltainen, selkä rusehtava. Se tarkkailee minua yhtä pelottomasti kuin minä sitä, vaikka on vain ehkä puolen metrin päässä kasvoistani, oksalla hiukan silmien korkeutta ylempänä. Selkeästi se tietää, että se osaa lentää, minä en, ja että me ihmiset olemme hitaita ja enimmäkseen hyväntahtoisia olentoja. Lintu vilkaisee myös Nasua ja Mobutua, jotka ravistelevat lunta turkistaan kiukkuisina siitä, että vain seisomme tylsällä Sofianlehdonkadulla. Lintu katsoo sitten uudestaan minua. Se ei ole hiukkaakaan peloissaan.

Linnut tuntuvat toisinaan nauravan meille maamönkiäisille. Etenkin silloin, kun ulkoilutamme kissoja pihalla valjaissa. Kissamme eivät löytökissuudestaan huolimatta osaa oikein väijyä lintuja. Ne kyllä menevät matalina, maha maata laahaten, häntä ihan jäykkänä jännityksestä, vain sen pää väristen hienoisesti, mutta pilaavat kaiken mouruamalla linnuille kuuluvasti. Linnut valpastuvat vain hienoisesti kissojen ulkoilusta, huutavat pari varoitushuutoa ja pitävät sitten katteja puolihuolimattomasti silmällä. Niiden liikkeethän kuulee pinnistelemättä.



Olen tänään lukenut Flora Courtoisin piskuisen, mutta hyvin kiinnostavan Valaistumisen ja luen parhaillaan Leonard Cohenin kirjaa Kauniit häviäjät. (Kummatkin Akateemisen alesta.) Kirjojen aiheet, Courtoisin valaistumiseksi kutsuma todellisuuselämys ja Cohenin kirjan kehollisuuden myräkkä, sekoittuvat päässäni. Minusta Coheninkin kirjan kertojaminän ystäväkin puhuu valaistumisesta sanoessaan: "... Alas sukuelinten imperialismi! Kaikelta lihalta voi tulla! Etkö näe, mitä me olemme kadottaneet? Miksi olemme luopuneet niin paljosta nautinnosta sen vuoksi, mitä meillä on alushousuissamme? Orgasmeja olkapäissä! Polvet laukeavat kuin sähikäiset! Hiukset liikkeessä! Eivätkä vain hyväilyt johda meitä huipun ravitsevaan nimettömyyteen, eivät vain imevät ja märät kuilut, vaan myös tuuli ja keskustelu ja kaunis hansikaspari, punastuvat sormet! Kadotettu! Kadotettu!" Ja sekoittuu Eufemian kirjoitukseen, eilenkö vasta, jossa löysin kielen sille jollekin, jota olen joskus koettanut selittää toisille. Haluttomuutta olla työssä, tyttö, nainen, tyttöystävä, yliopisto-opiskelija. Halua olla ja kuunnella, mitä ehkä tänään haluan olla ja keksin tehdä. Näkymätön vallankumous. Vallattomuuden vallankumous. Tänään en mene keramiikkatunnille. Neljä naistorsoa reliefissä, yksi näkymätön, jonkin aiemman vihan juurestaan saakka poissivaltama, kuvitteellinen, pelkän jalustansa perusteella haamuna tyhjässä tilassa väijyvä, ei tunnu juuri nyt houkuttelevalta aiheelta.

Tapa, jolla se lintu katsoi minua, oli kovin tasa-arvoinen.

Pohdiskelen koiria ulkoiluttaessani monia asioita. Kalleutta: olen kuvitellut, että koirien pitäminen on kallista terapiaa, mutta enää en kuvittele kuultuani eräältä terapiaan tutustuneelta ystävältäni, paljonko psykologin kuuntelutunnit maksavat. Kyllä koirat ja Blogspot ovat halvempaa touch curea ja write curea.

Vihaa: Panun kommentti edellisen merkinnän perässä hämmentää minua, koska en oikein ymmärrä vihaa. Koetan muistaa, milloin olisin vihannut jotain. En muista. Muistan kyllä, että kun minua ala-asteella kiusattiin, ja kerroin opettajalle, ja hän kielsi minua kantelemasta, koska "kanteleminen on rumaa" - näin meistä kasvatetaan kilttejä, kuuliaisia, hiljaisia kansalaisia - ja kun kerroin äidille, mitä opettaja sanoi, hän sanoi, että asia on minun ja kiusaajien välinen ja minun pitää kuunnella vihaani, enkä ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, minä olin vain epätoivoinen ja ajattelin "voi jättäkää minut rauhaan", se oli ennen kuin ne keksivät, että minä menen kaikista eniten pois tolaltani, jos minua pidetään kiinni ja edessäni revitään kastemato kahtia tai kiskotaan hämähäkiltä irti jalka kerrallaan, ennen kuin ne tajusivat, että se saa minut paljon hullummaksi kuin se, että naamaan syljetään tai koulukirjat heitetään lätäkköön, en tiennyt mitä vihaaminen tarkoitti, ja kysyin äidiltä, että minä tahdon tietää, mitä minun pitää tehdä, ja äiti neuvoi vetäisemään tuolin kiusaajan alta pois hänen ollessaan istahtamassa, ja niin myös tein, sillä seurauksella, etten ole edelleenkään tuohon tekooni tyytyväinen. Yllytyshulluus ei ole kaunis piirre. Mitä se viha on? Olen kyllä suuttunut, kun kelloa kysynyt mies on äkkiä tarrannut kiinni rinnoistani ja koettanut raahata minut pusikkoon, pelästynyt-suuttunut niin kovasti, että tuuppasin äijän takamuksilleen maahan (en edelleenkään tiedä, kuinka siinä onnistuin) ja karjuin, että otetaan sitten matsi, senkin paska, tappele nyt, jos sitä haluat, ja äijän noustua pystyyn tuntenut, kuinka veri jyskyttää korvissa ja koko keho on rento ja valmis ja kaikki äänet ovat korostuneen selkeitä, ja nähnyt, kuinka äijä katsoo hetken ilmettäni, kääntyy ja juoksee pakoon, juossut perässä ja huutanut koko ajan "Tule takaisin ja tappele!" ja ihmiset kävelytiellä - iltapäivä, irrallaan juossut villakoirani minua uskollisesti vierelläni seuraten, miehelle edes murahtamatta - väistäen minua niin säikähtäneen näköisenä, että pysähdyn, hymyilen heille pikaisesti, hajamielisesti, mutisen: "Ei se ole niin oleellista." Antanut miehen juosta kävelytien mutkan taakse, puiden taakse, katsonut käsiäni, käsivarsiani, niiden tärisemistä. Onko se vihaa? Se, joka purskahtaa itkuksi astuessa kotiovesta sisään, miehen nostaessa katseensa tietokoneesta ja sanoessa: "Mitä sinulle on tapahtunut, sinähän täriset kokonaan?" En sanoisi sitä vihaksi. Enemmän säikähdystä ja pelokasta puolustautumista. Koetan muistaa, vihaanko mitään. En osaa nimetä mitään, mitä vihaisin. Asiat, ihmiset, eläimet saavat minut negatiivisella käytöksellään pelokkaaksi, turhautuneeksi, epätoivoiseksi, äkäiseksi, masentuneeksi. Mutta eivät vihaiseksi. Viha kuulostaa pitkäjänteiseltä ja jäytävältä. Olen kiitollinen siitä, etten osaa tuota tunnetta. Tai ehkä elämä olisi helpompaa sen kanssa? Koetan muistaa edes, mitä olen lukenut vihasta. Muutama päivä sitten selasin Hyvä terveys -lehteä, jossa oli juttu Taina Kinnusesta, joka on tutkinut kehonrakennusta ja plastiikkakirurgiaa kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta. Siinä jutussa, jos oikein muistan, mainittiin, että kauneus ei ole vain etu - että kauniin naisen herättämä ihailun tunne muuttuu miehessä vihaksi silloin kun hän tajuaa, ettei saa naista. Voi mitä paksua paskaa, ajattelin silloin ja ajattelen edelleen. Miten kukaan voisi olla vihainen toiselle siitä, jos tämä ei ole kiinnostunut itsestä? Sehän on kuitenkin valtaosan kohdalla se todellisuus. Ei suurin osa ihmisistä ole itsestä kiinnostunut, ja hyvä näin. Minä skitsahdan pikemminkin siitä, jos joku kiinnostuu minusta, alan heti miettiä, että siinä ihmisessä pitää olla jotain aika outoa, koska en minä niin kiltti ja helppo kuitenkaan ole, vaikka kovasti yritänkin olla kiltti ja sympata kaikkea hyvää.

Sukupuolittamista: En pidä sukupuolilinjauksista. Siksi Cohenin kirjan sitaatti tuntuukin niin hyvältä. Luojan kiitos minulla on mies, joka pitää sukupuolittamisesta vielä minuakin vähemmän. Paras tapa saada Kissa raivostumaan on sanoa: "Johtuuko tuo siitä, että olet mies?" Huomasin tämän vahingossa, yrittämättä ärsyttää häntä. Exäni nimittäin innokkaasti selitti mieheydellään montakin asiaa, ja ajattelin, että ehkä Kissa olisi samaa maata. Suuri Erehdys. Kissa kutsuu itseään jo Arttu-kissan äidiksikin. Arttu rakastaa maata Kissan rinnalla ja lypsää tämän näkymättömiä utareita.

Läheisyyttä: Makaamista sängyllä, kyljellään, Kissan ympärille kietoutuen, kädellä tämän yöpuvun kaula-aukosta kiinni pitäen Artun lypsyotetta matkien. Vai onko se vain vauvan käsirefleksi, tarttua kiinni kaikkeen? Joskus kun makaa sängyllä nukahtamaisillaan, polvi koukussa kissan lantion päällä, rintaranka kissan kylkeen painuen, Kissan olkapää omaa kaulaa tukien, on vain yksi eläin, joka hengittää, ei ole mitään eroa, nuuhkin yhteishajua, Nasu painautuu selkääni vasten, Mobutu polvitaivettani, Lohi jalkapohjaani, on vain yksi eläin ja sen etäpesäkkeet Arttu ja Negaatio, joiden hengitys korituolista kuuluu kevyenä ja maininkimaisena. Jos minulla ei olisi varmuutta siitä, että saan joka yö mönkiä tuohon yhteyteen, osaksi tuota onnellista yöntuhisevaa eläintä, en koskaan jaksaisi tarttua aiheisiin, jotka sattuvat ja satuttavat. Päivisin me erkanemme ja teeskentelemme olevamme itsenäisiä, yksilöitä. Kuulen itsessäni äidin, Kissa-Äidin, Lohen, Artun, Negaation, Mobutun ja Nasun, isän, siskoni, kummatkin mummoni, isomummoni, tiedän, etten ole mikään irrallinen ja erillinen, itsenäinen otus.

Säärikarvoja: On ihan totta, että tuulesta voi miltei saada orgasmin. Älkää ajako säärikarvojanne, ja menkää Suomenlinnaan minihameessa oikein lämpimänä kesäpäivänä. Joskus yllätän itseni pohtimasta, onko toive naisten jalkojen karvattomuudesta jonkinlainen (alitajuinen?) yritys kontrolloida seksuaalisuuttamme, kanavoida se alushousujen sisuksiin, pois raajoista, hiusrajasta ja ympäriinsä hajaantumasta.

Metsiä: Vihreässä Langassa 1/2005 on mainio juttu lähimetsien vaikutuksesta terveyteen. Ympäristöpsykologiaa lukeneelle siinä ainut uusi juttu on, että asumismuoto ja metsämieltymykset ovat yhteydessä. Omakotitalojen asukkaat pitävät tilastollisesti enemmän puistomaisesta kaupunkiluonnosta, kerrostaloihmiset luonnontilaisemmasta metsästä. Lumi on muurannut umpeen sammaleisen kallion, johon haluaisin joka kerta sen nähdessäni käydä nukkumaan. Yleensä kyllä tyydyn ihan vaan silittelemään sammalta lempeästi.

Nauramista: Minua harmittaa, kun Helsingissä ei näy toimivan naurujoogaryhmää. Minusta olisi taivaallista päästä nauramaan muutama kerta viikossa aina samojen ihmisten kanssa. Mietin, saavatko kuorossa laulajat laulamisestaan jotain samaa, tai me tanssijat samaan tahtiin steppaamisestamme. Mutta nauraminen on kyllä vielä spessumpaa. Ihmistä, jonka kanssa on nauranut joskus niin kovasti, että vesi linkoutuu silmistä ja vatsa kramppaa, ei voi unohtaa ja tämän ollessa toisaalla häntä ei osaa olla kaipaamatta.

Nyt: Kissa on lähtenyt kiltisti metalligrafiikan tunnilleen. Minä lintsaan keramiikasta. En tunne hitustakaan syyllisyyttä, vaikka kyllä pitäisi. Pitämiset, pyh. Tänään on vapaapäivä, kun kerran sanon niin.

Nyt muistan, mitä minun piti kirjoittaa. Annan senkin tulla vielä yhteen syssyyn.

Toissayönä näin kammottavan unen - Veloena on tullut uniini. Sen alussa menin käymään vanhan pianonsoitonopettajani luona Lauttasaarentiellä, mutta täti ei ollut kotona. Siirryin talon ulkopuolelle ihaillen smaragdinvihreitä, kiiltonahkaisia buutsejani. Olkaani tuli koputtamaan merimies, joka ojensi minulle vapaalipun merimatkalle Brasiliaan. Lähdin satamaan siltä seisomalta, ja astuin purjelaivaan. Se oli täynnä sotilaita, joiden kasvojen edessä oli jonkinlainen rautainen kudos, jonkinlainen naamahaarniska, niin että kasvonpiirteet erottuivat sieltä alta vain hämärästi. Lipussa luki "JA AVEC". Näin Avecin tulevan satamaan: Se oli Veloena, en minä, hän tuli mustalla Ainottarellaan, pukeutuneena mustaan baskeriinsa ja harmaaseen villakangastakkiinsa, ei farkkuhaalariin ja vihreisiin buutseihin. (Kuka olin unessa, jäänee hämärän peittoon.) Tiesin, että kysessä oli Veloena, sillä hänellä oli oikeanlaiset vaatteet, hiukset ja pyörä ja ennen kaikkea keltaiset Doc Martensit. Heiluttelin hänelle, ja hän vilkutti takaisin, kapusi laivaan, hävisi sotilaiden joukkoon. Aloin etsiä häntä, mutten löytänyt. Äkkiä yksi sotilas otti minua kyynärvarresta kiinni ja murahti: "Minne sinä ryntäilet?" ja vastasin etsiväni aveciani. "Minä olen sinun avecisi", sanoi sotilas. Koetin purnata vastaan, mutta sotilas alkoi raahata minua ensin kyynärvarresta, sitten jaloista kohti laivan keittiötä. (Kyynärvarteni muuttui jaloikseni kesken kaiken.) Huusin apua ja koetin takertua laivan lattioille levitettyihin saunanlattian muoviritilöihin, mutta sotilaat vain nauroivat ja kynnet repeilivät, sattui, lattiaan jäi veriset jäljet. Huusin apua kaikilla tuntemillani kielillä, ja äkkiä sotilaiden massa väistyi jonkin tieltä: golfkärryn, jota ohjasi kiinalainen mies. Hän ohjasi golfkärryn minua raahaavan sotilaan eteen, riisui kaikessa rauhassa tämän kypärän rautakudoksineen, ja sotilas alkoi vääntelehtiä kädet kasvoillaan. Kiinalainen nosti minut golfkärryyn ja antoi mailan käteen. Sitten hän lähti ajamaan hitaasti eteenpäin laivaa kiertävää käytävää. Kypärästään riisuttu sotilas kompuroi perässämme ja karjui: "Vitun venakko, vitun ääliö, vitun saatanan paska, vielä minä....", oksensi, koetti tarttua minuun kiinni, en uskaltanut lyödä golfmailalla, vaan painuin yhä edemmäs, huuteli ja seurasi meitä koettaen peittää kädellään kasvonsa, ja kaivoi sitten taskustaan henkilökortin, jossa luki Riku Rälppy. Ja huusi, uudestaan ja uudestaan: "Muista tämä nimi, muista tämä nimi, muista tämä nimi..." Ja kortti lähestyi kasvojani ja siitä olevasta kuvasta katosi tunnistettavuus, silmät ja nenä ja suu vaihtoivat paikkaa niin että minua pyörrytti ja oksetti, ja teksti Riku Rälppy tarrautui minuun kiinni ja kiskoi minut golfkärryistä takaisin saunanritiläiselle lattialle - - tässä vaiheessa heräsin siihen, että Kissa painoi minua patjaan ja hyssytti ja vakuutti kaiken olevan hyvin. Tyyny oli kyynelistä aivan märkä, olin keskellä päästä irti -huutoa, sydän hakkasi, kynnet olivat kipeät ja sängynpäädyn lakkaan oli painunut kynsien repimisen jälkiä. Menin keittiöön, join kupin sitruunamelissateetä ja kävin takaisin sänkyyn, miettien, mitä varten minun aivojeni pitää ajaa tuollaisia harvoin käytettyjä muistiratoja lävitse, mokomakin vuoristoradan ja kummitusjunan yhdistelmä, aina varuillaan oleva metsästäjä-keräilijäaivo, eikö niillä olisi tähdellisempiäkin luovia ratkaisuja valmisteltavinaan. Muistan vain kamalat unet, koska Kissa herättää minut, kun alan huutaa, itkeä ja heittelehtiä.

Onneksi tätä tapahtuu vain harvoin.

Nyt lopetan, menen jatkamaan Cohenin lukemista. Eläköön vapaapäiville!