Energiat ja silleenjättäminen

Kurssin viimeisenä päivänä tulee tilaisuus kysyä yksitellen opettajalta. Minä kysyn tietysti reisiroikaleistani, jotka ovat saaneet niin armottoman tuomion ja joita olen yrittänyt joustatella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Opettaja kokeilee reisiä käsin, kun seison, ja toteaa sitten hämmentyneenä olleensa väärässä: eivät ne olekaan ylikehittyneet vaan ihan hyvän tuntuiset näin, osaan pitää ne rentoina ja kaikkea. Mistä ne tulivat tällaisiksi? Hieronnasta? Ei, ne olivat tällaiset jo kun olin viisi ja menin balettitunnille, sanon. Sen täytyy olla jotain tosi vanhaa. Hän nyökkää mietteliäänä. Niin niin, taatusti se on jotain hyvin vanhaa... etkä vaikuta sellaiselta, joka kilpailisi itsensä jumiin, hän lisää, et sinä tätä nyt näytä tekevän, ja olet kuitenkin muualta ihan normaalin liikkuva. Tämä on jäämää. No mutta, voinko tehdä sille jotain, kysyn. Hän pudistaa päätään epäillen. Siirry eteenpäin, hän sitten sanoo, anna niiden olla. Ne nyt ovat ehkä hyvin jäykät, eli koeta tehdä kaikki, mitä teet, vapaasti ja pidentäen äläkä missään nimessä hikoile ja puserra. Hyvä, sanon, niin minäkin olen sen suunnilleen ajatellut. Olen käynyt feldenkraisissakin monta vuotta, lisään, jotta oppisin käyttämään kehoani rauhanomaisesti.

Minäkin kävin monta vuotta feldenkraisissa, hän vastaa. Feldenkraisin luona, herra Feldenkraisin tunneilla. Niinpä tietenkin, ajattelen, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Eivät tanssijat keksi tyhjästä, että hermotuksen aktivointi on avaintekijä. Lisäksi opettajan muusta puheesta on jo käynyt ilmi hänen käyneen samaa musiikkikorkeakoulua kuin Berleantin, josta pragmatistien ohella tein graduni. Vaikka sitä kuinka olettaa etsivänsä uusia vaikutteita, eikö vain aina ajaudukin samoihin perinteisiin...

Olen tyytyväinen saatuani ohjeen jättää reidet rauhaan. Niin moni tanssinopettaja ja pilatesohjaaja on sanonut, että niille pitäisi tehdä jotakin. Mutta kukaan ei oikein ole osannut ohjeistaa, mitä muutakin kuin sitä normaalia venyttämistä, jota toki teen jo ennestään.

Opettaja jakaa muutenkin ohjeita. Kuultuaan, että hieron ihmisiä, hän kertoo välittömästi kokeilleensa itsekin sitä jonkin aikaa mutta että siitä ei tullut mitään. Tai siis, hierottavat olivat tyytyväisiä, mutta hänen oli mentävä jokaisen hieronnan jälkeen kuuraamaan käsiään puhtaiksi ja kosketeltava asiakkaiden välillä kissoja, puita, ruohoa, kaikkea mikä elää ja missä on parantavat energiat. Tiedäthän, että kaikki se paha energia siirtyy sinuun, hän kysyy. Sinun on jotenkin kanavoitava se itsestäsi ulos ette sairastu. Ymmärräthän? En oikein osaa vastata mitään kohteliasta tai oikeastaan yhtään mitään koska energiapuhe on itselleni niin vieras ajattelutapa. Voin kyllä itsekin puhua jostain ihmisesta energiasyöppönä; sen tunnistaa siitä, että monet ovat tuon ihmisen kanssa tekemisissä oltuaan aivan lopussa. Tyypillisiä itseäni syöviä energiasyöppöyden piirteitä ovat martyrismi, kaikenkattava kielteisyys ja etenkin katkera kyynisyys. No okei, oikeutuksen skeema myös, etenkin yhdistettynä aggressiiviseen toisten syyttelyyn. Sellaisten piirteiden lähellä käy jotenkin väsyneeksi ja loputtoman surulliseksi, kutistuu ja jälkikäteen vannoo, ettei tämän ihmisen kanssa pidä ajautua liikaa tekemisiin. Ja tunnistan myös sen, mitä tarkoittaa, että jossakussa tai hänen tekemisissään on hyvät vibat: tunnelma on välitön, mieli kohoaa tai rauhoittuu, tietynlainen helpostilähestyttävä hilpeys siivittää keskustelua.

Nämä ovat omia preferenssejäni, ja olen elänyt riittävän kauan huomatakseni, etteivät preferenssit näissä asioissa tosiaankaan päde universaalisti.

Mutta en ole sillä lailla ajatellut, että sairaudet ja kivut olisivat huonoa energiaa, likaa, myrkkyä, jotakin mikä kontaminoi käteni, kun hieron kipeää kohtaa. Ei se tunnu siltä, ainakaan. Tietysti työ on omalla tavallaan fyysisesti raskasta eikä ole aina helppoa kohdata ihmisiä, joita sattuu ja jotka suojelevat kipuaan ja pelkoaan, aivan kuten itsekin tein silloin kun minua sattui niin että saatoin huutaa kesken päivää äkkiarvaamatta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole kuin kipua ja särkyä ja kolotusta, jos sattuu raskaita päiviä ja tarpeeksi monta kivun ympärille sykertynyttä asiakasta peräkkäin. Mutta ei minusta enemmistö asiakkaita edes ole tällaisia. Usein nauramme. Joskus joku itkee. Ei se tunnu pelottavalta eikä kontaminoivalta. Mutta on työ raskasta, se on myönnettävä. Ja siitä on kai ihan järkevää ottaa opikseen ja säännöstellä työn määrää.

En oikein tiedä ylipäänsä, mitä pitäisi ajatella näistä detoxmaailmoista, joihin niin moni uskoo. Että kehoon kertyy mustaa paskaa, ryönää, likaa, joka on huuhdeltava pois. Joskus sellaiselta voi tuntuakin, tunnistan kokemuksen, jota vasten myrkyllisyyden kuva tuntuu järkevältä. Esimerkiksi keväällä kun liikkuminen oli kielletty ja söin kipuihin reumalääkettä, maistuin väärältä. Suussa oli vieras maku, pelko halvaannutti tuon tuosta. Maku tuli lääkkeestä, se mainittiin jopa sivuoireena lääkepakkauksen infolehtisessä. Mutta en oikein osaa ajatella sitä oikeastaan kuonana enkä pahoina energioina. Kipu ja pelko ja muuttunut aineenvaihdunta riittävät minulle.

Joskus kun hieron asiakasta, hänen kudoksensa alkavat haista hyvin pahalle. Tuo haju tarttuu käsiin ja sitä on hyvin vaikeaa pestä pois. Vain harvoin näin käy, mutta joskus. Olen puhunut asiasta äidin kanssa, ja yli neljäkymmentä vuotta ihmisiä lymfannut äiti tunnisti heti ilmiön. Hän sanoi, että aika usein, kun haju vain pahenee ja pahenee, ihmisellä todetaan jonkin ajan päästä syöpä tai muu vakava sairaus. Ei sillä tunnu olevan tekemistä asiakkaan iän, hygieniatason eikä lääkityksenkään kanssa. Se on jonkin muun haju. Ja joskus se häviää, kun kudoksia on käsitelty useampi kerta. Ongelma ratkeaa, mikä se sitten olikin.

Tästä tulee mieleen myös ahdistuksen ja pelon haju. Vompattia kiusattiin siitä armeijassa. Se sama haju uhosi hänestä vahvana viime keväänä ennen kuin hänen lääkitystään korjattiin. Nyt se on kadonnut kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain joihinkin hänen paitoihinsa on jäänyt jäänteitä tuosta hajusta, enkä oikein keksi, miten sen saisi täysin lähtemään. Ehkä se ei ole välttämätöntä. Ei sitä haista, ellei paitoja haistele aivan läheltä. Tunnistan hyvin tuon hajun, koska haisin siltä itsekin usein ennen. Pelkohien hajua ei tunnu pitävän mikään deodorantti.

En osaa pelätä hieroen saatua kontaminaatiota toisten hajuista tai energioista. Enkä osaa pelätä sitäkään, että kehoni kuonaantuu niin että sitä pitäisi puhdistaa jotenkin perusteellisemmin kuin venyttelyllä, liikunnalla, riittävästi vettä juomalla ja silloin tällöin saunomalla. Iloon ponnistamalla... Terveellistä syömistäkään en ymmärrä puhdistavaksi vaan enemmänkin kudosten järkevää toimintaa ruokkivaksi. Voi tietysti olla, että olen perusasenteeltani aivan liian epäsiisti ja silleenjättävä, jotta puhtausmetaforalla minuun saisi vipinää... järkevyyteen ja toimintakykyyn vetoaminen tepsii paljon paremmin.

Hieman samanlaista hämmennystä aiheuttaa se, kun joku puhuu, että jossain paikassa on voimaa tai hyvät energiat. Koetan kääntää sen semmoiselle kielelle, jota ymmärrän; että paikka jotenkin vetoaa, rentouttaa, siellä tuntuu turvalliselta tms. Mutta pohdittavaksi jää aina jäämä: säilyttääkö tällainen käännös merkitykset, joita puhuja koettaa viestittää? Deweykin kirjoittaa energioista (Deweyn Art as experience on muuten nyt suomennettu!) mutta jotenkin ymmärrettävämmin. (No se voi olla kyllä vain sitäkin, että hän kirjoittaa ja selittää pitkästi eikä vain sano, että "täällä on voimaa".) Voimat ja energiat on myös helpompi ymmärtää, jos ajattelee, että kyse on kokemuksen tai kokemuksen kentän piirteistä, ei objektin piirteistä. Osa energiaihmisistä puhuu ikään kuin kyse olisi jonkin esineen tai ihmisen tai paikan voimista sinänsä. Mutta ehkä se on vain puheenpartta ja oikeastaan he puhuvatkin kokemuksestaan.

Haluaisin kyllä osata kuunnella sujuvammin energiapuhetta. Toistaiseksi se vain on jäänyt yhtä hämäräksi kuin jumalapuhe. Aivan kuin välissä olisi jokin seinä ilman ovea. Tuntuu, etten tarkalleen tunne niitä ilmiöitä, joista toiset puhuvat. Ja samalla tiedän, etten ole mikään kovanaama tai kovin materialistinen. Itken välillä kaiken kauneutta ja haikeutta, on päästävä liikuttumaan metsiin, estetiikan tutkimus on minusta ihan peruskauraa ja niin edelleen. Mitähän nuo ihmiset kokevat, mitähän he tarkoittavat? Kenties en saa siihen ikinä vastausta.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Katastrofeja sisätilassa

Oikeastaan ajattelin jo eilen kirjoittaa, mutta onnistuin sotkeentumaan niin sykkyräiseen ahdistusspagettioksennukseen, että kävelin sitten vaan huoneesta toiseen ja makasin piikkimatolla ja yritin hengittää ja kursin käsittämättömällä vimmalla pirunnahkaa kokoon. (Enää kaksitoista saumaa!)

Harvemmin ahdistun mistään ihmissuhdesoovista tms. näin paljon. Nytkin syynä oli kipu. Kipu, joka alkoi tyksytellä tiistaina ja yltyi riehuvaksi pedoksi keskiviikkona. Oli pakko ottaa särkylääkettäkin, mitä en tee usein. Alavatsaa kouristi, kipu säkenöi häpykukkulaan. En osannut olla pelkäämättä, että kierukka on taas lähtenyt liikkeelle. Keväällä kovan kivun tullessa en osannut epäillä sitä, mutta nyt kyllä osaan. Varasin tietysti jo tiistaina lääkäriajan, kun matkakin lähestyy kovaa kyytiä, mutta sain sen vasta tälle aamulle, ja tähän väliin jää monta tuntia, joina tuijotan ainakin osittain sisäänpäin silloinkin kun näennäisesti keskustelen, teen ruokaa, siivoan, nauran, hieron. Mitä tämä kipu on, kysyn. Mitä se tarkoittaa?

Ja jos...

Koetan olla sanomatta jos. Koetan sulkea pois olettamisen, ajatella, että lääkärissähän tuo selvíää ja että kaikki ratkeaa kyllä jotenkin päin. Mutta tuntuu karmealta, kun kipu koureksii enkä ymmärrä, mistä voi olla kyse. Ellei sitten... siitä, mitä ei haluaisi ajatella. Että se on liikkeellä taas. Ja se kuva tulee pyytämättä: metallinen varsi kohdunsuussa. Voisiko tämä olla muutakin? Kipu eksyttää aika nopeasti. On vaikeaa erottaa, mikä oli alkuperäistä kipua ja mikä on lisäkipua, kivun pelon korostamia vihlaisuja ja ylipäänsä lantionseudun tiedostamatonta jännittämistä. Oliko ensin kouristus vai tykyttävä tunne? Voiko tykytys tarkoittaa, että kierukka on liukunut niin alas, että sen langat jotenkin pistävät, tai vielä karmeampaa, että varsi raapii limakalvon seinää? Järkeä, huudan itselleni hiljaa tuntemusten myllerryksessä, torstaiaamuna on lääkäri, hän katsoo ja ymmärtää tästä enemmän. Voi olla kyse paljosta muustakin. Mutta mistä, ilkkuu pelko takaisin.

Ja onhan asia ajateltava tietenkin läpi, ei siitä osaa kääntää katsettaan sivuunkaan, kieltää koko asiaa. Jos kierukka on paikoiltaan, on ehkäisyteho jälleen nollassa. Kukaan meistä, ja meitä on kolme, ei erityisemmin tahdo lasta tässä ja nyt. Ja voi olla, että jossain sisälläni matkailee iloinen hedelmöittynyt munasolu ja kiinnittyy vaivatta kohdun kimmoisaan seinämään. Ei, en halua visualisoida sitä. Lasken päiviä: viikon päässä suojaamattomasta yhdynnästä asennettu kierukka tehoaa. Mutta päiviä on enemmän kuin viikoksi. Kiroilen ja pureksin kynsiä. Jos siis kierukka on liikkeellä... siis jos, jos, jos, mutta se kuulostaa niin todelliselta kivun vihloessa... jos se on liikkeellä, siitä ei ole hyötyä ja se nyppäistään pois. Uuttakaan ei hyödytä tunkea tilalle, koska voi olla, että hedelmöittyminen on jo tapahtunut, todennäköisimmin kun kierukka on horjahtanut paikaltaan kuukautisten aikana. Ja jos se nyppäistään pois, siitä seitsemäntoista päivää eteenpäin astumme Mumbain-koneeseen. Juuri ennen kuin seuraavat kuukautiset alkaisivat noin ikään kuin periaatteessa. Ja nehän nyt siirtyilevät ihan miten vain, kun tiedossa on matka ja jännittää. Joskus ne kirivät kaksikin viikkoa etuajassa, joskus myöhästyvät viisikin viikkoa, vaikkei mitään ole tapahtunut, ei mitään muuta kuin matkastressi tai apua-olen-raskaana-paniikki. Voi, kirikää, koetan viestiä niille. Tulkaa vaikka heti! Nyt!

(Ei, en osaa suhtautua muutenkaan kuukautisiin nuivasti. Vaikka minulla on nykyään melko varma - vaikkei tietenkään aukoton, eihän sellaista olekaan - ehkäisykeino, silti joka ikiset kuukautiset tarkoittavat valtavaa helpotusta siitä, ettei tarvitse ryhtyä enää muihin toimenpiteisiin lapsentulon estämiseksi. Vaikka ne nipistelisivät tai sottaisivat housuja, pyyhkeitä ja lakanoita, se on aina tuhatkertaisesti parempi kuin vaihtoehtonsa.)

Mitä tapahtuu, pääni purisee, mitä tapahtuu, jos kierukka on nyppäisty pois ja astun koneeseen ja sitten kuukautisia ei tulekaan. Onko abortti Intiassa laillinen? Turvallinen? Haluaisinko tehdä sen siellä? Ei, en kyllä haluaisi... vaikka tietysti siellä aiheesta on kokemusta, koska tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että se näkyy väestötilastoissa saakka. Enkä muutenkaan tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin nyt, kun olen vanhempi ja nähnyt ja kuullut ja kokenut niin paljon enemmän. Olisiko se kaikesta itkemisestä ja tyrmäävyydestään huolimatta enää valtaosin voimauttava kokemus nyt kun jo tiedän, että saan päättää tästä kehosta ja että todella pystyn tekemään tuollaisen päätöksen enkä vain höpöttämään kauhistuneena kohtalosta ja häpeästä. (Kuten tein sinne saakka ihan liikaa. Joskus sitä tarvitsee kunnon kopsauksen havahtuakseen kohtalonuskosta.) Nyt kun tiedän että minulla on oma tahto, joka toisinaan ilmestyy esiin eikä neuvottele. Toisaalta jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut, kukaan ei ainakaan voisi sanoa, ettenkö ole tehnyt parastani sen ennaltaehkäisemiseksi. (No okei, kai sitä voisi mennä totaaliselibaattiinkin, mutta en halua sitäkään. Mieluummin vaikka panikointia silloin tällöin!) Eikö nykyään ole semmoinen kemiallinenkin abortti, jossa ei tehdä ollenkaan kaavintaa? Matkaanko Intiaan laukussa raskaustestejä, aborttipillerit ja lista hyvistä sairaaloista, joihin voi mennä jälkitarkastukseen? Entäpä ehkäisy sen jälkeen? Hormonit eivät ainakaan aiemmin sopineet, jalat turposivat niistä ihan palloiksi. Kävisikö ehkäisyrengas ehkä? Eikös siitä liukene vähemmän hormoneja elimistöön? Ehkä niitäkin siis mukaan matkalaukkuun... en kestä olla pelkkien kondomien varassa, ei ei ei, ei enää ikinä, matkalta palattua voisi tietysti kävellä sterilaatioon, mutta matkan ajan - ei helvetti, jos stressaan raskaaksi tulemista koko matkan ajan, on matka aika erilainen tunnelmiltaan. Ja että jos olen raskaana niin pitääkö minun lentää aiemmin takaisin ja jos se on samanlaista yhtään kuin aiemmin niin meneekö koko hierontakurssikin pieleen kun minä vain oksennan ensin ruoat ylös ja yökkään sitten tyhjää vatsaa ylösalaisin jossain nurkassa. Ja tätä rataa aivoni nelistävät, vaikka koetan tolkuttaa niille, että lääkärinaika on hei huomenna ja sitten tiedetään enemmän. Ja että todennäköisesti hedelmällisyyteni ei enää ole uhkeimmassa kukassaan ja panikointi nyt ei ainakaan hyödytä ketään eikä mitään.

Se, mistä taannoin puhuimme ystävän kanssa - lapsista - ja mietteeni siitä, etten oikeasti tiedä, miten reagoisin, jos olisinkin yllättäen raskaana, ainakin saavat oikaisunsa. Näemmä reagoin aivan samalla lailla kuin ennenkin, äkisti hyvin varmana siitä, että ei kiitos, ei tänne. Helppohan se on spekuloida silloin kun ei tunne itseään uhatuksi. Mutta kun uhka on päällä - no, olen täynnä toimintasuunnitelmia ja juonenkuljetusta ja tavoitteiden suunta on selvä kuin pläkki.

Tänään sitten toikkaroin lääkäriin huterana ja vilkuilevana, valmistautuneena vaikka mihin karmeuksiin ja ponnistellen kohti myönteistä ajatusta, ettei se todennäköisesti ole mitään vakavaa ja vaikka olisikin, jotenkin vakavuudetkin ratkeavat. Lääkäri kuuntelee oireet, toteaa niiden sopivan kierukan liikkeellelähtöön ja käskee tutkimustuoliin. Mutta ei, kierukka on kuin onkin kauniisti paikallaan. Miten osaisin kuvata sen kuulemisen helpotuksen? Hyvä, etten tirauta itkua siinä paikassa. Pääsen matkaan! Ei tarvitse pelätä! Ei verisiä sotkuja ulkomaan sairaaloissa! Ei tarvitse ainakaan tämän takia tulla aiemmin takaisin! Mutta tulehdus täällä kyllä on, sanoo lääkäri. Ei tyypillisiä hiivan oireita, mutta voisi silti olla hiiva. Hengittelen syvään hetken. Niin, viikko sitten loppui antibioottikuuri laajakirjoisella antibiootilla, totean sitten nauraen. Lääkärikin nauraa. Otamme varmuuden vuoksi muutkin näytteet, eihän sitä ikinä tiedä, vaikka toteankin lääkärille, että kumppanini ovat sen laatuisessa suhteessa itseeni, että hämmästyisin suuresti, jos he eivät jakaisi kanssani seksuaaliterveyteni kannalta olennaista informaatiota. (Eihän se tarkoittaisi mitään tunteenpurkauksia, ehkä myönteistä skumppapullojen poksauttelemista lukuunottamatta, yhdessä iloitsemista kaikesta uudesta ja jännittävästä. Ja tautitestejä ihan varmuuden varalta... Ei se tarkoita, etteikö se kaikki saattaisi tuntua hetkittäin vaikealta, mutta tuntuminen ja asennoituminen nyt ovat eri asioita ja tässä kohdassa pysyn aika jämäkkänä oman asennoitumiseni säätelyn suhteen. Oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ennen kaikkea! Haluan suhtautua reilusti ja iloita rakkaideni puolesta, vaikka perusteellisemman työstönkin kautta.)

(Samaa työstöähän joutuu joka tapauksessa tekemään kun kuulee ihmisten menevän kihloihin tai naimisiin tai hankkivan lapsia. Huoli heidän hyvinvoinnistaan virittyy aivan samalla sekunnilla ja iloa saa kaivamalla kaivaa sen alta. Eri asia on se, jos joku kertoo seksuaalisesta seikkailustaan tai seurustelun aloittamisesta tai uudesta opiskelupaikasta tai kissanpennusta tai matkasta. Siitä minun on helppoa iloita, se käy aivan itsestään. Kummallinen huoli. Ikään kuin toiset eivät osaisi pitää huolta itsestään. Ikään kuin he eivät voisi kihlautua tai naida toisiaan kohtuullisen järkevällä asenteella. Tai luoja paratkoon, hankkia lapsiakin varsin suunnitellusti ja halutusti ja pysyä sen asian kanssa tyytyväisinä. Mutta se on aina ensimmäinen tunteenvälähdys näissä kohdin, se voimakas huoli. Ja vaikka tunteet eivät voi olla vääriä, tiedän, että sosiaalisesti sitä pidetään tässä kohdin vääränä tunteena. Mutta niin se vain tapahtuu, kerta toisensa jälkeen, huolen välähdys ja sitten tarmokas yritys häivyttää sitä taka-alalle, koska kyse ei ole omasta vastuualueestani ja koska nuo ihmiset ovat nyt ilmiselvästi häikäisevän ilo-onnellisia ja tarvitsevat siinä kaiken tuen. Ehkä tämän kaiken takana on se ambivalenssi, joka minua hämmentää tarkastellessani vanhempieni suhdetta toisiinsa: he tuntuvat olevan katkeruudestaan ja valituksestaan huolimatta pohjimmaltaan tyytyväisiä ja toisinaan jopa onnellisia siinä, vaikka minua se kauhistuttaa, se vuorovaikutuksen tyyli ja kaikki se rajoittuneisuus, ja näen niin paljon mahdollisuuksia laajentaa heidän horisonttiaan ja muuttaa suhdetta myönteisemmäksi ja rakastavammaksi ja vapaammaksi, mutta eivät he tunnu osaavan kaivata mitään sellaista. Se haluttomuus kaivata onnellisuutta, se kai minua kauhistuttaa. Valittava tyytyminen. Ei, minusta ei ole tyytymään valittaen. Inhoan itseäni silloin kun huomaan valittavani jostain kroonisesti tekemättä asialle yhtään mitään. Totta kai siitä saa itsensä aika ajoin kiinni. Mieluummin vaikka rehellisesti onneton tai tarmokkaasti asioita muokkaava! Onpa rajua puhetta. Aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tyytyä vallitsevaan tilanteeseen valittaen. Ja aivan kuin kihlautuminen, avioituminen ja lapsen hankinta välttämättä johtaisivat tuollaiseen tyytymis-katkeroitumiseen. Huooh. Toivottavasti tämä solmu joskus aukeaa sillä tavalla, että osaisin siinä samassa tuntea muutakin kuin huolen eikä minun pitäisi aina eksyä näille perustelemisen ja erittelemisen kinttupoluille osatakseni kirjoittaa jotain sellaista yksinkertaista ja odotettavaa kuin onnea.)

(Olisin paljon enemmän huolissani tästä onnittelusolmusta ellei minussa olisi myös suruvalittelusolmua. Minun on aivan yhtä vaikeaa sanoa otan osaa, koska ei se pidä paikkaansa. En pysty ottamaan osaa. Voimakas suru on aivan liian ulossulkevaa, että pystyisin kantamaan siitä palastakaan.)

(En ymmärrä muuten ollenkaan, miksi minun pitää suhtautua näin komplisoidusti tuollaisiin kohteliaisiin toivotuksiin. Luotan siihen, että kanssani toimivat ihmiset huomaavat ennen pitkää, että välitän heistä ja heidän hyvinvoinnistaan, vaikken ehkä osaa aina käyttäytyä muodollisia kaavoja noudattaen. En ole tottunut piilottamaan huolta enkä toisaalta sitä, miten huono olen suremaan kuolemia. Voisinko lakata tuntemasta siitä epämääräistä syyllisyyttä, kiitos?)

Katselemme lääkärin koirien kuvia, puhumme koirista. Hieronnasta osana Intian ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmää. Kaikki on kunnossa. Paikallinen limakalvojen tulehdus, ei sen vakavampaa.

"Mutta miksi se sattuu niin kovasti", kysyn. "Koska se limakalvo on tulehtunut", vastaa lääkäri.

Katastrofit sisätilassa tuntuvat luhistuneen ainakin toistaiseksi. Kävelen pakkasilmaan vähän pöllämystyneenä ja huomaan hymyileväni vastaantulijoille leveästi.

Tilkku tilkulta

Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.

En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...

Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.

Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.

Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.

Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)

(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)

(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)

Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.

Kirjoittamisen ymmärrys ja kaksi muuta unta

Unessa palaan Goan hierontakurssille parin päivän tauon jälkeen. Teemme nimittäin uudelleen ylioppilaskokeet ja olen järkeillyt, että kun edellisellä kerrallakin kirjoitin minimimäärän eli neljä ainetta, teen niin toki nytkin. Oikeastaan arvosanoista kiinnostaa ainoastaan äidinkieli, sekin on toisintoa edellisistä ylppäreistä. Ja nyt on äidinkielen päivä. Pöytäni on kukkuroillaan kurssimateriaalia, lukuisia kirjoja, monistemappeja ja irtomonisteita. Sekä trikoita, palloja, kipukoukkuja, pyyhkeitä, öljypulloja ja muuta hierojakamaa. Luokkahuone sijaitsee avoimessa katoksessa. Taidan saapua myöhässä, koska muut ahertavat jo esseidensä parissa.

Istun alas, tongin paperisaastetta. Jossain täällä piilottelevat ne aineistoaihepaperit, joista yhteen pitää viitata. Paperit on saatu etukäteen, muut ovat laittaneet ne siististi taiteltuina laukkuihinsa, mutta itse olen tunkaissut ne pöydän sekasortoon. Opettaja huikkaa, että turhaan minä niitä vielä etsin: edellisenä päivänä olen ollut poissa englannin kokeesta, ja minun pitää tehdä se nyt. Nytkö, hämmästelen. Mutta enhän minä ole aiemminkaan kirjoittanut englantia. Kyllä kyllä, sanoo opettaja ja tuo paperin. Sitten vasta äidinkieli, kuulemma. Alan täytellä lappua, rengastaa oikeita vaihtoehtoja ja kirjoittaa määritelmiä. Teen huolellista työtä, koska en oikein unessakaan osaa haluta työskennellä hutiloiden. Täytyy olla tässä ja nyt, elää näitä sanoja ja kysymyksiä ja aukkoviivoja, sillä tavalla ei käy aika pitkäksi. Selkää alkaa kolottaa, koska joudun istumaan kummassa asennossa: vain pöydän nurkalla on hiven tilaa kirjoittamiselle mutta tuoli tuntuu pultatun lattiaan kiinni kauas nurkasta enkä ryhdy raivaamaan pöytää. Lopulta paperi on tehty ja palautan sen eteen. No niin, sanoo opettaja, ryhdyhän nyt tekemään esseetäsi, ettei sinulle tule kiire.

Palaan sotkuisen pöytäni luo. Tongin ja nuuskin ja viimein löydän oikean monistepinon. Luen aineistot läpi ja totean, että ainoastaan yksi aiheista on kiinnostava. Aineistona on maisema-arkkitehdin haastattelu. Kuvassa hän istuu havaijinpaita päällään. Hän selittää, miten häntä häiritsee tuotantoeläinten kohtelu ja miten moisten julmuuksien sietäminen vaikuttaa ihmisten maisemapreferensseihin. Miten kiinnostavaa, ajattelen. Nostan paperin varmaan paikkaan kaivellakseni pöytää lisää konseptipaperin toivossa. Kun etsin, kyniä ja öljypulloja ja kirjoja moksahtelee lattialle. Toiset mulkoilevat vihaisesti siistien pöytiensä takaa. Koetan virnistellä anteeksipyytävästi, paniikki kasvaa. Mutta sitten, toisaalta, tiedän etteihän minulla ole mitään hätää, ehei, ei koskaan kirjoittamisen kanssa. Lopulta alistun tajuamaan, ettei pöydällä yksinkertaisesti ole yhtään konseptipapereita. Ja samassa muistan, että nehän ovatkin opettajan pöydän reunalla ja niitä saa hakea sieltä ihan niin paljon kuin haluaa! Laukkaan eteen, rohmuan kimpullisen papereita ja luikin korvat luimussa takaisin. Istun. Höristän korvat.

On enää paperi ja minä. Päätän aloittaa viittaamatta, johdattaaa ensin aiheeseen kontaminaatiofantasioita tarkastellen ja vasta sitten läväyttää aineistot kirjoituksen sekaan. Aloitan kansantajuisesti kertomalla, miten yhteisöissä tiettyjä asioita pidetään ruokapöytään sopivina aiheina ja teemoina ja toisia ei. (Kirjoitin muuten oikean ylioppilasaineistoaineeni siitä, miten ruokailu ei ole pelkkää syömistä, joten kaukaa ei mene.) Kuvaan yksityiskohtaisesti teemaa, jota ei pidetä sopivana: ripulia. Kirjoitan kolme arkillista täsmällistä, vivahteikasta tekstiä siitä, miten kerran palstalle pyöräillessäni huomasin mahani menneen sekaisin ja miten palstalle kapusin kompostikehikon sisään, kiskoin vaatteet pois päältä ja ripuloin sekä oksentelin koettaen vakuuttaa itseni siitä, ettei ole kohtuullista, jos ohikulkijat kokevat sen loukkaavana. Hekumoin sillä, että tämähän juuri vastaa stereotyyppistä kuvaa Intian-matkailusta - yhtä vatsanväännettä ja sen pelkoa - mutta teksti kuitenkin kertoo hygieenisestä Suomesta. Kun olen saanut päätökseen vatsataudin realistisen kuvauksen, totean ajan kypsyneen viittauksen tekemiseen. Mutta nyt viitattavaa juttua ei löydykään mistään, koska olen sekoittanut pöydän perusteellisesti konseptipaperia etsiessäni. Kiroan itseäni siitä, etten ole nostanut esseen aihetta esimerkiksi tuolille tai lattialle. Liian myöhäistä kirota. Alan uudestaan tonkia. Vihaisia silmäyksiä ympäriltä.

Löydän ainoastaan nuijasodasta kertovan aineiston ja mietin kuumeisesti hetken, voisiko ripulikuvauksen jotenkin silloittaa nuijasotaan. Aika kaukaa viheltää, joudun toteamaan. Ehkä on aloitettava kokonaan alusta ja vain tyydyttävä nuijasota-aiheeseen, josta minulla ei oikeastaan taida olla paljon mitään sanottavaa. Kello näyttää seitsemää vaille kaksi. Jatkuikohan koe neljään saakka? Viiton, mutta opettaja lukee. Joudun siis hihkumaan saadakseni hänen huomionsa. Toiset mulkoilevat jo todella vihaisen näköisinä jatkuvaa mekastustani. Jatkuiko tämä neljään, tiedustelen. Ei vaan kahteen, sanoo opettaja, pistä nyt töpinäksi jo äläkä vain pyöri ja tongi tavaroitasi.

Kellon minuuttiviisari nytkähtää askeleen eteenpäin.

Silmäilen kirjoittamaani läpi ja koen syvää hämmennystä siitä, että olen kuvannut pitkään, vaiherikkaasti ja vivahteikkaasti vatsatautia mutten ole vielä päässyt itse aiheeseen saakka ja, paha kyllä, tässä kokeessa en taida siihen asti kyllä päästäkään. Yritän silti. Tuherran taidokkaan kuvauksen perään jotain teoriantynkää karman saastumisesta, ahimsasta, siitä miten ruoan tietynlainen valmistustapa saatetaan kokea niin vastenmielisenä, ettei tuotetta enää tee mieli laittaa suuhunsa ja niin edelleen. Muistan Science Dailysta (vai onko se Daily Science, en ikinä muista kummin päin, en valveilla enkä unissa) lukemani uutisen siitä, miten valehtelemisen jälkeen ihmiset tulkitsivat valeen vähemmän haitalliseksi, jos saivat pestä kätensä, vai oliko se kasvonsa, vai kenties molemmat, mutta no kuitenkin, pestä kehonosiaan, kirjoitan siitäkin, vaikken muista lähdettä ja se on väärä aineisto. Mutta viittaanpa kuitenkin epämääräisesti psykologisiin testeihin, koska voi luoja, ei tässä ole aikaa mitään viitteitä enää etsiä. Ja ajattelen, että nyt aasinsilloitan siihen maisema-arkkitehtiin, jonka nimen olen niin ikään unohtanut, mutta voinhan aina identifioida hänet siksi eksentrikoksi, joka suosii havaijilaispaitoja, niitä tuskin on vilisemällä siinä ammattikunnassa, se on varsin hyvä ratkaisu, ja samassa opettaja puhaltaa pilliin.

Paperit on vietävä eteen. Opettaja muistuttaa, että nämä uudet kokeethan siis muuttavat entisten ylioppilaskirjoitusten arvosanat, oli arvosana huonompi tai parempi. Jähmetyn. Tästä ei oltu kerrottu! Tai ehkä siitä oli kerrottu edellisinä päivinä, jotka otin omaa lomaa.

Herään ja totean nähneeni mainion unen, joka kuvaa uskollisesti kirjoittamisprosessejani. Miten tyypillistä: lähteä kuromaan kohti jotakin ideaa, jota tuntuu tarpeelliselta tutkistella, ja sitten jämähtää kieliripuliin ja sohia vähän sinne tänne muistamatta viitteitä, jotka kyllä haluaisi laittaa mutta joiden systematisointiin saakka ei ulotu riittävästi tahtoa. Ja huomata kesken kaiken hukanneensa kaiken ajan jonkin epäolennaisen vatvontaan ja kellon harpponeen sitä tahtia, että on vaihdettava pyjama päivävaatteisiin ja harjattava hiukset ja kiiruhdettava, ettei myöhästy.

Niin, minussa ei taida olla enää hitustakaan laskelmointia. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

Unet ovat palanneet piileskeltyään pitkään hämärissä öissä. Tämä uni nyt yöllä, edellisen yön unet. Toisessa niistä oleskelen vielä täällä ja koetan pelastaa lemmikkimehiläisiä ravintoliuokseen hukkumiselta. On kylmää, sisälläkin, ja mehiläiset kelluvat jähmeinä ja tuppaavat uppoamaan makeaan, sitkeään nesteeseen niin että pinnalle nousee vain muutama kupla. Kaiken aikaa on istuttava niiden lautasen - kyllä, ne asuvat lautasella - ääressä ja nosteltava niitä jälkiruokalusikalla takaisin nesteen pinnalle, tarkasteltava, miten tahmea möllö valuu niiden takkuisesta turkista ja nesteen painosta kaartuneista tuntosarvista takaisin sileään, nälkäiseen ja imelältä haisevaan pintaan, joka hitaasti imeksii sisäänsä taas jalatkin, ja vartalon, ja on koetettava erottaa, hengittävätkö ne vielä. Se on vaikeaa, koska mehiläisten hengittämistä ei erota silmin eikä korvin. Se on tunnettava omassa rintakehässä. Unessa nostan mehiläislautasen patterin viereen pöydälle, jotta ne virkoaisivat kohmeudestaan sen verran, että jaksaisivat itsekin tehdä töitä pinnalla pysyäkseen. Mutta sekin on pelottava ratkaisu, koska jos ne tulevat liian lämpimiksi, ne voivat erehtyä kuvittelemaan kesän ja silloin ne saattavat alkaa lennellä täällä kommuunissa ympäriinsä ja miten sitten toimitaan? Ne ovat pistäneet kissoja ja koiria ja ihmisiä ja olen luvannut, ettei sellaista enää tapahdu. Lopulta keksin nostaa lautasen päälle lasisen pienoiskasvihuoneeni. Jospa se pidättelisi niitä, ansarimehiläisiä, jotka eivät osaa talvehtia fasilitoimatta täällä pimeässäkylmässä.

Toisessa unessa tuoksuu santelipuuöljyltä ja siitä tiedän, että sijaitsemme Mysoressa. Tuoksun voimakkuus miltei tainnuttaa. On myös tukahduttavan kuuma ja haluamme päästä pian Tipu Sultanin palatsiin. Kukaan ei tunnu puhuvan englantia ja äännämme selvästi Tipun nimen hassusti, kun kukaan ei tajua, vaikka kuinka toistelemme sitä. Sitten keksin: Nyt tarvitaan kommunikointiin kuvaa! Se on ennenkin tepsinyt ulkomailla. Niinpä repäisen laukustani paperia ja piirrän siihen kuvan, jossa keekoilee rastaanmuotoinen lintu turbaani päässään. Tipu ja sulttaani, ihan selvä juttu! Näytän kuvaa ihmisille kadulla, mutta he vain pudistelevat päätään. Fauni yrittää ehdottaa, että ehkä näiden on vaikeaa tajuta kuvasta, että se esittää Tipu Sultania, ja unessa suivaannun aivan vimmatusti, että no on se jo kumma, jos nyt näin selkeää asiaa ei suvaita tajuta. Olemme juuttuneet vilkkaan liikenneväylän varrelle emmekä tiedä, minne edetä.

Uneni sijoittuvat jo paljon Intiaan. Kuviteltuun Intiaan, jossa en ole ikinä käynyt. Joskus ne laahaavat jäljessä, joskus loikkivat etumatkaa, joskus sekoittuvat valveeseen jopa pelottavalla tavalla, kuten erotessani kuulemani laivan torvet. Katselen, kuuntelen ja hengitän unta kuin vierasta kieltä tai jalostamatonta äidinkieltä. Täällä Töölössä talot eivät näytä laivoilta, mutta en osaa sanoa, johtuuko se siitä, etten kävellyt täällä yksin niin paljon kuin muualla eron aikaan ja jälkeen. Muualla talot näyttävät edelleen milloin hyvänsä ankkurinsa irti tempaisevilta. Täällä ne kurovat juurillaan maahan kiinni kuin puut ja haudat tuossa aidan takana.

Ei, enimmäkseen en välittömästi ymmärrä itseäni ja ratkaisujani, en unessa enkä valveilla.

Hyvää kansainvälistä miestenpäivää!

Miehille ei anneta ruusua. Eivät he osaa semmoisia vaatiakaan. Mutta annan hyvän kirjan lainaan. Siitä lienee apua. Ja viimeinen hieronta tänään katkeaa siihen, että summeri soi. Miehen miespuolinen ystävä tulee saunaan. Mies itse on vielä matkalla tänne. Käy keittiöön, pyydän. Ja saunan saa laittaa päälle. Ei, miesten sauna se ei sentään ole. Pidän saunomisesta aivan liikaa, jotta malttaisin jättää saunan noille.

Miestenpäivänä on hyvä muistella kaikkea, mitä on miehiltä saanut. Paljon. Enkä nyt puhu materiasta, koska tapaan tehdä aika pian selväksi, etten arvosta roinaa. Vaan aikaa ja läheisyyttä ja tilaa olla ja puhua ja välillä itkeä ja nauraa. Totta vie olen kiitollinen miehille.

Niin että hyvää miestenpäivää! Mukavia olette!

Kotsonereaktio

Yritän kertoa, mitä tapahtui, mutta jokin tyssää. En nimittäin muista, mistä kaikki alkoi. Miten keksittiin puheenaiheeksi kotipizzan kotzonet. No, ehkä sen ei ole niin väliksikään. Joka tapauksessa, eräänä päivänä tätä googlailtiin ja saatiin todeta, että se, mitä heitin ihan lonkalta, että varmaan jotkut ihmiset oikeasti kuvittelee calzonen nimeksi kotzone, taitaa pitää paikkansa. Netissä on nimittäin ihmisten omia kotzonereseptejä.

Tuollaista löydöstä seuraa kummallinen, voihkaiseva, heikottava ja naurattava tila. Eii, tekee mieli hakata kämmenellä otsaa, miten maailma on näin tiedostamaton ja hupsu. (Hieman samantyyppinen reaktio tuli lukiessa tämän uutisen kommenttiketjun joitain väläyksiä.)

Ei sen pitäisi yllättää. Ja mistä se voihkaisu edes tulee? Saan toistuvasti nauraa omillekin väärinkäsityksilleni, joista parhaasta päästä lienee fuksivuoden väärinkäsitys, jossa hahmotin ulkomaailman olemassaolon todistuksen liittyvän elämään ulkoavaruudessa. Jos edessäni pyörähtelee käsi, voin tietää, että kaukaisilla planeetoillakin elää kädellisiä olentoja... todistus vaikuttikin alusta saakka lievän epäillyttävältä, mutta pistin epäilyksen sen piikkiin, että olen pieni ja höpsö enkä oikein vielä vain ymmärrä filosofiaa. (Ja totisesti olinkin pieni ja höpsö enkä ymmärtänyt... mutta epäilykset olivat aivan asiallisia, kohdistuivat vain väärään kohtaan, nimittäin itse teoriaan oman teorian ymmärrykseni sijaan...)

Ihmisten kyvyssä väärinkäsittää on ehkä jotakin täysin tyrmäävää. En keksi parempaakaan selitystä. Ja se varmuus näiden väärinkäsitysten yhteydessä... sekin vetää hiljaiseksi ja sitten hihittäväksi.

Kai sitä voi valita, itkeekö vai nauraako näissä kohdin. Tapaan nauraa.

Vaikka aina silloin kun nauran toisille, en osaa olla muistamatta niitä kohtia, kun tätä nauramista on moitittu. Jotkut kokevat sen hyvin loukkaavana, vaikka se tapahtuisi takanapäin, näiden ihmisten itsensä asiasta tietämättä. Kumma nauru. En tiedä, mistä se tulee. Enkä haluaisi loukata. Mutta siitä huolimatta herahtelen nauruun välillä.

Ei siinä tunnu olevan mitään kamalaa, että asiat väärinkäsitetään. Ei enimmäkseen. Joku kotzonekäsitys, esimerkiksi, tuskin loukkaa ketään. Vaikka tuntuukin jotenkin käsittämättömältä, että joku on niin kotipizzan lumoissa, että tutustuu calzoneen ensimmäistä kertaa sitä kautta. Aina välillä voi hätkähtää hereille siihen seikkaan, että tosiaan, on ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja. Joita ei jaksa sillä lailla kiinnostaa vaikkapa kulttuurihistoria tai keittotaito tai oikeastaan melkein mikä vaan.

Ja samalla tietää, että no niin, varmasti autoharrastajat ja sen sellaiset voihkivat samaan tapaan, jos sattuvat saamaan käsiinsä tai kuulemaan selostukseni vaikka jostakin kulkupelistä. (Tosin se eroaisi kotzonekäsityksestä siinä, että minä nyt kaikista vähiten tiedän tuotemerkkejä ja pikemminkin koettaisin kuvata autoa jostakin täysin muusta elämänalueesta lainatulla sanastolla, vaikkapa puhua auton etuhymystä. Liekö se jokin ilmastointiritilä tms?) Ja että on lukemattomia aloja, joista en tiedä yhtikäs mitään.

Nauran sillekin... ei kai se ole niin vakavaa?

Kummallinen reaktio, joka tapauksessa. Yllättävän voimakas tunnepaakku jossakin, millä ei pitäisi oikeastaan olla mitään merkitystä.

Salaisuuksia

En pidä salaisuuksista, mutta joskus huomaan jättäväni jonkin asian sellaiseksi. En nyt tarkoita sitä, etten vain tule sanoneeksi jostain asiasta, joka ei tunnu kovin merkitykselliseltä, mitä sitäkin tapahtuu. Tarkoitan sitä, että on asia, josta haluaisin sanoa, jollakin tasolla, mutta josta sanominen jää tekemättä, koska pelkään seuraamuksia liikaa. Tuo asia hiertää kuin kivi kengässä. Minulla ei ole useimpia ihmisiä kohtaan erityisen salailevaa asennetta, koska salaisuudet tosiaan saavat minut voimaan pahoin. Mutta sitten on ihmisiä, joiden kanssa huomaan sulkeutuvani tuosta noin vain, ja niin kovasti kuin koetankin valaa itseeni rohkeutta puhua asiasta - joka ei usein koske heitä millään tavalla - jotenkin tilanteissa aina käy niin, etten tule sanoneeksi mitään, ja samalla kuitenkin olen hajamielinen ja hermostunut, koska ajatukseni kiertävät kehää salaisuuden ympärillä.

Vanhemmilta huomaan salaavani lähes kaiken tärkeän elämässäni. Se johtuu ehkä kokemustiedosta. Tiedän, miten he usein reagoivat sanomisiini ja tekemisiini. On jotenkin turvallisempaa, vaikkakin pahoinvointia aiheuttavaa, pidättäytyä sanomasta heille suoraan joitakin aivan perusasioita suhtautumisestani elämään ja maailmaan. Luultavasti he saavat ne selville rivien välistä, jos malttavat kuunnella. Mutta pelkään, halvaannuttavalla voimakkuudella, että eivät he malta. Ja vaikka malttaisivatkin, eivät he ole erityisemmin ainakaan tähän saakka ponnistelleet ymmärtääkseen, että olen erillinen ihminen, jolla on ja saa olla heidän omistaan poikkeavia mielipiteitä. On kertoja, jolloin olen koettanut kertoa jostakin itselleni hyvin tärkeästä ajatuksesta tai oivalluksesta, ja se on lytätty siekailematta. Joskus äiti halusi keskustella kanssani seksuaalisuudesta, mutta kun vastasin toiveeseen, hän totesi, ettei halua enää koskaan kuulla hiiskaustakaan tästä aiheesta, ja sitten se tavanomainen mitä minä olen tehnyt kun sinusta on kasvanut tuollainen, yritin kyllä lukea kaikki mahdolliset kasvatusoppaat mutta jokin on mennyt pahasti pieleen.

Pitkään jotkin seikat pysyivät piilossa itseltänikin. Esimerkiksi perhesuhteiden laatu ja helppous. Koska kotona päiviteltiin niitä, jotka erosivat, ajattelin jotenkin automaattisesti, että koska vanhempani ovat yhdessä, meillä on ehjä koti. Ja että suhde vanhempiin määrittyy hyväksi ja helpoksi, koska kuitenkin olemme puheväleissä eivätkä vanhempani esimerkiksi juopottele tai ajaudu vaikeuksiin, joista minun pitäisi keplotella heidän kuiville. Ihmettelin vain hieman, miksi jotkut oikeasti näkevät vanhempiaan useammin tai jopa matkustavat heidän kanssaan, jopa niin, ettei ole kyse siitä, että vanhemmat ostavat kehnompivaraiset lapset seuraksi matkalleen. Oikeastaan nyt tuntuu aika kummalliselta, että ihmettelin sellaista: kai sen olisi voinut järkeillä, että ehkä noissa perheissä ihmiset voivat tosiaan pitää toisistaan ja tehdä asioita yhdessä ilman painostavaa sanojen ja tekemisten varomisen ilmapiiriä.

Toisaalta, ei ole helppoa kuvitella asiaa, josta ei oikeastaan tiedä mitään, kuten vaikkapa hyvää isäsuhdetta. Sellaista, jossa isälleen voisi soittaa tuosta noin vain ja sanoa sydämensä pohjasta, että olet ihana. Kuvausta tuollaisesta saattaa lukea monta kertaa läpi ja ihmetellä, miltähän tuntuisi elää tuollaisessa maailmassa. Itse sain soitettua isälle vasta myöhään illalla, ja huomasin jo puhelinta viereisestä huoneesta noutaessani, miten jäykäksi rintakehäni kävi, miten pidätin hengitystä. Kaikki sujui puhelimessa hyvin, toki. Olen oppinut luovimaan. Eikä hieman hatarampikaan vanhempisuhde ole mitenkään traaginen tai valonpilkuton: kyllä minusta oli mukavaa kuulla, että isä oli ottanut perjantaina hänelle antamani lahjan jo käyttöön, että puhelu sujui sivistyneesti ja jopa hyväntuulisesti. Mutta en osaa rentoutua siinä puhelimessa, koska siihen ääneen ja ihmiseen yhdistyy niin selvästi se ziljoona kertaa, kun olen saanut kuulla, ettei minusta ole mihinkään, että olen vääränlainen, että hävettää kun olen tällainen ja niin edelleen. Tiedän, että se on vain yksi moodi, koetan suhteuttaa tuon moodin niihin muihin moodeihin, joissa sovinnollinen kommunikaatio on täysin mahdollista ja ennen kaikkea koetan muistaa, ettei kellään voi olla ihmissuhteissa enempää annettavaa kuin mitä hän on toisilta omaksunut siihen saakka. (Onneksi tukiverkostoa voi punoa muuallekin kuin ydinperheeseen.)

Senkin tiedän, että kiintymyksen siteet ovat uskomattomat sitkaita ja kestävät melkein mitä vain koettelua. Ei vanhempiaan voi olla rakastamatta. Mutta nykyään, kun tiedän, että asiat voisivat olla toisinkin, sujua ihan toiseen malliin, minua hiertää se, etten osaa puhua vanhempien kanssa noista vaikeista asioista. Kuten siitä, miten erilainen näkemys meillä on vaikkapa työstä tai ihmissuhteista. Miten eri kohtaan vedämme sen rajan, mikä kuuluu oman vastuun piiriin. Miten eri tavalla hahmotamme ystävyyden ja sukulaisuuden merkityksen. Tavallaan tuntuu tyrmistyttävältä huomata, että tämä vaikeneminen on kai juuri se, mitä vanhemmat toivovatkin. Tai ainakin se linjautuu nätisti sen kanssa, miten he ovat puhuneet esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista suhteista: että jos sellaisia on, niistä ei vain pidä puhua kellekään eikä jäädä kiinni. En tiedä, ovatko he jotenkin kestävämpiä psyykkisesti vai onko tuo vain jokin menetelmä, jota en ole missään vaiheessa riittävän hyvin oppinut, mutta minua tosiaan kaikki tuon tyyppiset salaisuudet kuormittavat, hankaavat, oksettavat. Vanhemmat tuntuvat haluavan säilyttää siloisen julkisivun, käyttöliittymän, jonka kautta on helppoa jutella niitä näitä. Tai no, siis, on helppoa, jos ne salaisuudet eivät jatkuvasti nouse oksennuksenmakuisina kurkkuun.

On kummallista, miten vaikeita isän- ja äitienpäivät ovat. Miten paljon oman ydinperheen perhesysteemistä ottaa omalle kontolleen, vaikka osaakin jo etäännyttää sen aiheuttamaa pahaa oloa leimaamalla sen perhedynamiikkaa koskevien teorioiden termein. Kietoutuminen, ehdollinen rakastaminen, ajan korvaaminen rahalla. Ja tietenkin oma vaikenemiseni on kontollani, siksihän se minua hiertää. Ei minua kiusaa eikä häiritse lainkaan niin paljon se, että joku toinen sanoo töykeästi tai koettaa tunkea minua muottiin, johon en tahdo sopeutua. Mutta oma vastuualueeni, se, mille voisin tehdä jotakin, tässä: oma vaikenemiseni, häiritsee minua kovasti.

"Voisin tehdä jotakin", kirjoitan. Mitä? Miten? Ehkä pitäisi lakata pelkäämästä seuraamuksia. Ehkei pitäisi ajatella sitä, miten vanhemmat kiihtyvät ja miten äiti haluaa tappaa itsensä tuntiessaan itsensä taas epäonnistuneeksi. Miten sellaista lakataan ajattelemasta? Ehkä pitäisi vain täysin tyynenä purjehtia läpi isän polttavan vihan ja halveksunnan. Mutta ei minulla ole sellaista haarniskaa, eikä siskollakaan näytä olevan. Me vain etäännymme ja etäännymme ja etäännymme kauemmas, sinne missä on helpompi hengittää. Isänpäivänä soitamme, koska se kuuluu tapoihin ja koska isälle voi tulla paha mieli, jos emme soita. Mutta se on kaikki välttämistavoitteista lähtevää. Välttää toisen pahaa oloa, joka vuotaa itseen ennemmin tai myöhemmin jossakin muodossa.

Miksi tuntuu niin pahalta, että on oman vanhemman silmissä epäonnistunut? Eihän heistä ole enää sillä tavalla riippuvainen, että sen tarvitsisi välttämättä merkitä mitään muuta kuin vähäistä mieliharmia. Ja silti, se tuntuu uskomattoman pahalta. Sitä pelkää. Etenkin, kun on käynyt jo jokseenkin selväksi, että teki niin tai näin, jos seuraa hiukankaan omia arvojaan, epäonnistuu heidän silmissään taatusti. On jotenkin vaikeaa seurata sivusta, miten heidän toiveensa virittyvät ja sitten raukeavat (koska he näkevät asioiden ennustavan aivan toisia seuraamuksia kuin minä näen). Ja silti en näe mitään mahdollisuutta, että voisin jättää omat polkuni kulkematta heidän mielenrauhaansa säästääkseen. En kestäisi itseäni ja elämääni niin. Jo tämä vaikeneminen tuntuu liialliselta hetkittäin.

Se ei ole mitään sellaista, mihin uskoisin. Minkä hyödyllisyyteen uskoisin. Mutta en ole vielä löytänyt mitään keinoa avata suutani, puhua, antaa sen kaiken vyöryä ulos. Siihen liittyy syvä, väkevä pelko. Entä jos taas näytän todellisen itseni ja taas se torjutaan? Kuinka monta kertaa elämässään ihminen kestää sellaisen kolauksen siedettävästi?

Olisi taatusti helpompaa, jos osaisi suhtautua vihaisemmin, ajatella, ettei sillä ole mitään väliä. Mutta voiko kukaan sisimmässään ajatella niin?

Kauhu, joka liittyy siihen, etten osaa avata suutani, että olen edelleen niin vahvasti kytkenyt itseni toisten toiveisiin, yltyy hetkinä ennen soittamista. Se laukaisee kummallisen vasteen. Äkisti tulen hurjan tietoiseksi toisista elävistä olennoista tässä huoneistossa, niiden suhtautumisesta elämäni järjestelyihin - ne eivät vaadi - , muistan kaikkea hyvää ja kaunista itselleni tapahtunutta, ihmisiä jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla kärsivällisiä ja kysyä viisaasti. Valtava kiitollisuus ja helpotus tulvii huoneeseen, sävyttää maton ja katon ja haitarivälioven, ja siihen kiitollisuuteen sekoittuu runsaasti pelkoa siitä, että en ehkä osaa koskaan ikinä missään vastata kellekään sillä tavalla, olla vaatimatta ja pysyä kuulolla ja kärsivällisenä, kysyä avaavia kysymyksiä. Etten osaa sommitella pieniä hyvyyden taskuja enkä laittaa kaikkea kohtaamaani viisautta ja hyvyyttä kiertoon. Aika viilettää niin nopeasti ja opin kovin hitaasti ja takellellen.

Kiitollisuuden ja liikutuksen tulva auttaa muistamaan sen, että luultavasti isäkin painii jonkin tällaisen kanssa, vaikka siitä en tietysti koskaan saa nähdä vilaustakaan. Muistan heti kymmeniä mukavia hetkiä, jotka meillä on ollut, helpotuksen tunteita siitä, ettei isä ole suuttunut jossain tilanteessa, jopa tilanteita, joissa kaikki on sujunut niin hyvin, etten ole ehtinyt pelätä sellaisen reaktion mahdollisuutta. Ja emmekö me viimeksi perjantaina tosiaan sanailleen aivan hyvässä hengessä? Nuo hetket auttavat soittamaan.

Hetkittäin tuntuu karmivalta tajuta, miten on vanhempiensa kanssa ajautunut sellaiseen umpisolmuun, jota ei noin vain avatakaan. Aivan samalla tavalla kuin pitkä suhde saattaa ajautua umpisolmuun. Mutta pitkän suhteen voi sentään katkaista, ottaa etäisyyttä. Tässä yhteiskuntajärjestyksessä sellainen on aivan sallittua ja hyväksyttyä. Vanhemmista itsenäistyminen taas - no, sanotaan vaikka näin, että siinä tapahtuvia sellaisia kahden, kolmen vuoden tai pidempiäkin näkemistaukoja ei yleensä pidetä hyvänä eikä tarpeellisena kehityksenä, vaan jonakin kummastuttavana ja kenties paheksuttavanakin ilmiönä. Mikä on mennyt pieleen, siitä ei haluta keskustella, mutta samalla pitäisi pystyä toimimaan kuin kuka tahansa, ikään kuin mitään ei olisi mennytkään pieleen.

Kun luen jostain kirjasta intialaisista perhesuhdekulttuurista ja siitä, miten he saattavat sanoa toisilleen todella pahasti, koska kukaan ei voi todellakaan kuvitella, että perhe siitä mitenkään hajoaisi tai edes löystyisi rakenteeltaan, ja kirjoittaja intoontuu kommentoimaan, että länsimaisen ihmisen on tätä vaikeaa mitenkään ymmärtää, jään hetkeksi miettimään, onko se sittenkään niin vaikeaa. Totta kai meillä on vapauksia enemmän ja esimerkiksi koulutus ja työura on onneksi valtion tuella tehty edes jotenkin mahdolliseksi valita itse, mutta kyllä monissa perheissä silti edelleen on käynnissä kummallinen epäluulon ja pelon ilmapiiri, jossa haukkuminen ja haukkumisen ennaltaehkäisy ovat varsin keskeisiä kommunikaatiomuotoja. Aika harva perhe hajoaa siinä merkityksessä, että lapset ja vanhemmat lakkaisivat pitämästä yhteyttä.

Joskus en voi olla ihmettelemättä, olenko jotenkin yliherkkä, kun minusta jokin tuollainen asia kuin salailu voi tuntua niin pahalta. Tai se, ettei minua hyväksytä tällaisenaan. Tai jopa pelko siitä. Toivoisin osaavani sanoa hieman helpommin, että entäs sitten.

Mutta toisaalta en osaa toivoa niin, kun ajattelen asiaa tarkemmin. Sillä miten muuten voisin ymmärtää kenenkään toisen pelkoa? Eikö se tuntuisi aivan yhtä vieraalta ja kummalliselta kuin kuvaus vanhempisuhteesta, jossa on helppoa sanoa toiselle, että tämä on ihana?

Eihän tämä pelko ole mitään, mitä en pystyisi kantamaan ja käsittelemään. Olen selvinnyt sen kanssa jo kolmekymmentäviisi vuotta, eikä ole mitään syytä olettaa, että se kävisi äkisti jotenkin huomattavasti kestämättömämmäksi kuin mitä se on tähän saakka ollut. Ehkä silti kyllästyn siihen jokin päivä ja annan sille kenkää, mutta se on toinen asia, joka tuskin liittyy siihen, kestänkö olosuhdetta. Se liittyy ennemmin siihen, etten haluaisi vain kestää ja sinnitellä ja keksin keinon, jolla ratkaisen koko tilanteen tavalla, joka tuntuu hyväksyttävältä. Jännittävää seurata ja tarkkailla, miten se prosessi etenee ja saavuttaako se tavoitepistettään. Vähitellen asiat ovat nytkähdelleet hyvään suuntaan, mutta karmean hitaasti, enkä ole toistaiseksi onnistunut vakuuttumaan mistään muusta kuin omasta mielikuvituksettomuudestani pahan oloni keskellä.

Tirlirlei

Hassua, miten nopeasti mieli kääntyy. Ketterä mieli, kehun sitä. Uneliaisuus väistyy muutama päivä läpikotaisin torkkumisen jälkeen.

Hupsu tiedeuutinen käsittelee rakastumisen nopeutta. Niin, mielet liikahtelevat tosiaan ketterästi. Ystävä kommentoi linkkiä ja kysyy, tarkoitetaanko tuossa rakastumisella nivuskutkutusta vai haavetta vierekkäisistä hautapaikoista. Ajatus vierekkäisistä hautapaikoista kuulostaa itsestäni ensin hupsulta ja kuvittelen, millaista olisi elää rakkaussuhdetta, jonka jotenkin merkityksellistäisi tällainen haave. En oikein osaa kuvitella sellaista. Sitten tulen vähän surulliseksi, mutta vain vähän, koska onhan minulla tunteen ja asenteen erottelu, ja pidän selvänä, että ilman tuota erottelua elämä säpälöityy kauheaksi myllertäväksi showksi. Tunteet tulkoon vahvoina ja ravistelevina, mutta niiden tyynnyttyä on osattava suhteuttaa ne ympäristöön, koko elämän kokonaisuuteen.

Ei minusta rakkaus ole sillä lailla pyhää etteikö sitäkin kannattaisi suhteuttaa, pistää sitä mittasuhteisiinsa, tarkastella sen seuraamuksia.

Ja jotenkin, jostakin syystä, en osaa eritellä syytä tarkasti, voin kyllä keksiä monia osasyitä, mutta epäilemättä ne jättävät kokonaiskuvasta suuren osan hämäräksi, jotenkin jokin minussa suhtautuu vastahankaisesti ajatukseen, että rakkautta arvotettaisiin sen kestävyyden takia. Tarkoitan: käytännön kestävyyden, asiaintilojen sietämisen takia. Sillä kyllähän rakkaus tavallaan kestää silloinkin kun ihmiset eroavat. Tai ainakin minun rakkauteni tapaavat kestää. Tiedän, ettei elämästä tämän ja tämän ihmisen kanssa tullut sellaista, että kumpikaan meistä olisi halunnut kestää sitä enää hetkeäkään pidempään tai että tajusimme, että tuo hetki on hyvin pian lähellä, tai että toinen meistä tajusi niin ja toinen myöntyi uskomaan sen. Ei se muuta miksikään niitä tunteita, niitä tapahtumia, joita välillämme oli - ja on. Ei side niihin ihmisiin katkea sen takia, ettei toista näe kuin vuosien välein tai ettei toinen vastaa kirjeeseen tai että rakastuu johonkuhun toiseen.

Onkohan minusta mikään niin pyhää, ettei sitä kannattaisi suhteuttaa elämän kokonaisuuteen? Eipä kai. (Tietysti suhteuttamisessa on aukkokohtia, sitä on helppo irvailla ja osoittaa sen puutteellisuus, likinäköisyys ja hätiköityys. Silti huomaan pitäväni sitä parempana kuin tunteeseen takertumista, sen väkivalloin pitkittämistä.)

Niin että ne hautapaikat vierekkäin ovat jääneet minulta aina kuvittelematta. Pisimmässä suhteessani tähän saakka, yhdeksän ja puoli vuotta, uskalsin sanoa toiselle juuri ja juuri, että tällä hetkellä kuvittelen, että haluaisin elää kanssasi elämän loppuun saakka, mutta kuka tahansa kuulee, ettei romantikkoa tyydytettäisi tällaisella illuusiottomalla kuvauksella asiaintilasta. Mutta niin silloin kuvittelin, ja olin hyvin tietoinen kuvitelmien hauraudesta. Ehkä on niin, ettei minun elämässäni ole koskaan ollut mitään niin kovaa, uskottavaa ja kiinteää, että pystyisin - tai olisin silloin pystynyt, silloin näet suhtauduin rakastamisen mahdollisuuksiin paljon löyhemmin ja luottavaisemmin kuin nyt - muodostamaan oikeasti uskomuksen, tai oikeastaan, hahmottamaan muodostavani uskomuksen halusta elää jonkun kanssa loppuun saakka sen sijaan että hahmotan muodostavani kuvitelman.

Nykyään lisäisin lauseeseen niin paljon ehtoja, että kuulija varmasti pitkästyisi. Ehkä asian voisi kuitenkin sanoa lyhyemminkin: että rakastaa tässä ja nyt. Siinä kaikki. Sen on riitettävä. Jumalat suokoon, etten koskaan törmää rakastumishetkellä kehenkään, joka on enemmän hautapaikkatyyppiä. Siitä voisi tulla tosi rumaa jälkeä. Etenkin kun suhteeni tyypillisesti tuntuvat kestävän vuosia, eivät kuukausia tai viikkoja. Sellaisessa hautapaikkatyyppisempi rakastuja kenties siinä vaiheessa olisi tuudittautunut kuvittelemaan, että höpinäni siitä, miten nyt minusta tuntuu ikään kuin siltä kuin voisimme aina elää näin, tarkoittaisikin sitä, että tuo nyt jotenkin venyttäytyy, kertautuu. Että sen jatkuminen olisi taattu riippumatta siitä, miten tunnelma suhteessa muuttuu. (Jos jostakin voi olla varma, niin siitä muutoksesta.)

Näistä asioista ihmiset puhuvat joskus, kun heitä hieroo. Tai kun heidän kanssaan vesijuoksee tai istuu kahvilassa tai kävelee valoisia katuja ja on kevät ja kimmeltävä tuskapöly lentää... Aika usein näissä monologeissa, jotka harvemmin kääntyvät vastavuoroisiksi, sivulta kun on aika vaikeaa sanoa mitään, edes mitään lohduttavaa, kipu vihlaisee liian paljaana läpi. Se kuultaa selvästi läpi siinä, miten toisenlainen rakkauskäsitys tuomitaan epäkypsäksi. Joskus, jos toinen tuntuu valmiilta kuulemaan, mitä saattaisin sanoa, sanonkin jotakin siitä, miten en itse osaa olla varma siitä, onko jokin reaktio nyt varsinaisesti kypsempi kuin toinen. En osaa itse sillä lailla hahmottaa kypsänä hautakivien ajattelemista enkä niiden ajattelemisen vastustamista. Kai ne ovat vain tulosta erilaisista elämistä, erilaisista käsityksistä siitä, miten ihmiset elävät elämäänsä, ehkä myös kannasta siihen, kannattaako ajatella, että on jokin tapa, jolla pitäisi elää elämäänsä.

Menen siihen keskusteluun jotenkin vastahankaisesti, koska en ajattele, että kenenkään pitäisi ajatella niin kuin ajattelen. Tai että kenenkään pitäisi ajatella jotenkin toisin. Ylipäänsä, koko pitäminen... no, tiedät varsin hyvin, mitä siitä ajattelen. Ettei pitäisi ajatella, että pitäisi! Huvittavuuden huippu. Mutta huomaan kyllä sen, että minusta ihmisten pitäisi vältellä ajattelemattomuuden ja epäkypsyyden tuomioiden ja leimojen langettelemista. Huokaus. Hihitystä.

Äh, koko asia on sellainen sotku, ettei siihen mieluusti työntäisi pitkää sirovartista älyn lusikkaa, joka on oikeastaan tarkoitettu jäätelöannosten vaivihkaiseen herkuttelemiseen, ei spagettioksennuksen hämmentämiseen. Helskatan odotukset. Mikä ihmeen oikeus minulla on odottaa ihmisten kuuntelevan itseään ja pysäyttävän itsensä talviteloille mietiskelemään siinä vaiheessa kun he hoksaavat osoittavansa sormella aina toisaalle. Niin kuin pysäyttelen nyt itseäni. Jarrutan, pyörin kehässä, puren nilkkojani. Miksi tuommoinen odotus kiusaa ajatteluani? Sanon sille hei-heit. Syytelkööt toiset miten tahtovat. Leimatkoot ja muriskoot ja puriskoot.

Yksi asia on kuitenkin varma ja selkeä. Minua huvittaa ajatus, jossa rakastumiseen sisältyy vierekkäisten hautapaikkojen kuvitelma. Miksi ihmeessä? Miten se lohduttaisi? Ehkä olen katsellut liikaa vanhempieni torailua, toistuvaa epätoivoa ja sen kaiken vastapainona ylpeyttä siitä, että he ovat säilyneet yhdessä ja tukeneet toisiaan. Ehkä olen tuntenut liian selvästi kehossani tiettyjen suhdekuvioideni vaatimat kieltäymykset, huonosti tehdyt sanattomat suhdesopimukset, etääntynyt tunteesta, että yhdessäolossa sinänsä olisi jotakin iloitsemisen arvoista, jos enimmäkseen joutuu nieleksimään hevoskuureittain kiukkua, välinpitämättömyyttä, molemman osapuolen osaamattomuutta sopia käytännön asioista. Vähältä piti, etten yhdessä vaiheessa käynyt katkeraksi. Huomasin sen juhlissa, kun ystävä valitti, siitä on monta vuotta jo, miten vaikeaa on löytää pysyvää kumppania. Vastasin siihen luettelemalla, mihin kaikkiin myönnytyksiin hänen ei tarvitse suostua, koska hän ei koeta pitää suhdetta edes jotenkin hengissä. Hätkähdin kuunnellessani sanoja, jotka tulvivat suustani. "Mutta teillähän on kaikki hyvin?" kysyi ystävä. "No tietysti", sanoin topakasti, mutta olin jo ehtinyt säikähtää sitä katkeruutta, jonka olin lakaissut sisääni piiloon vain odottamaan tällaista purkautumistietä.

En enää haluaisi joutua kuuntelemaan itseäni puhumassa niin. Mieluummin kuuntelen sitä, miten epävarma ja päättämätön saatan olla. Miten kiintyvä, onnellinen, väsynyt, virkku, kepeästi asiainlaidasta toiseen kiepsahtava. Vaikka epäkypsäkin. Kyllä minä mieluummin taidan leimaantua epäkypsäksi kuin marttyyriksi. (Vaikka vähän pelkään, että jos minut leimattaisiin oikein tarmokkaasti ja perustellusti epäkypsäksi, osaisin sommitella siitä marttyyriutta jollain kierolla silmänkääntötempulla, jos en muuten niin sitten vaikka siksi, että voisin raivostua siitä itselleni pari sekuntia myöhemmin, asetelman tajutessani.) Vaikka en oikeastaan oikein osaa hahmottaa epäkypsyyttä - niin usein se tuntuu jotenkin liittyvän ajatukseen, että olisi yksi ainoa oikea kypsyys, ja sitä taas en oikein osaa ostaa, koska minusta vaikuttaa siltä, että on monia varsin viisaita tapoja elää ja tehdä ratkaisuja, ja että tärkeintä kai on, että on jotensakin sinut oman tapansa kanssa ja ei raivostu ihan mielettömästi toisille niiden omista tavoista ja että se, mikä sopii yhdelle, ei tosiaan istu toisen pirtaan. Että epäkypsä tarkoittaakin eri tavalla elävä tai eri tavalla asiat hahmottava, tai vielä karmeampana, eri tavalla asiat hahmottaa tahtova.

Mistä palaan takaisin tähän hemmetin raivostuttavaan ajatukseen, että ihmisten pitäisi vältellä termiä epäkypsä muista kuin itsestään puhuessaan. Ehkä he tahtovat käyttää käsitteitä epämääräisesti tai hahmottavat sellaisen määräisyyden tai tahtovat hahmottaa sellaisen määräisyyden, jota minä taas en tahdo hahmottaa. Huooh. Entäs sitten? Eipä kai sen kummempaa kuin että ihminen, joka puhuu näin, saa minut vetäytymään piirun taaksepäin, koska hän tuntuu tahtovan itseltään ja itselleen niin erilaisia asioita, että menee taas hyvän aikaa, että houkutun saman piirun verran eteenpäin, lähentymään ja tutustumaan. Tietynlaiset tavat ajatella saavat minut surumieliseksi, ei se sen kummemmalta vaikuta. Ja mieluiten oleskelen niiden kanssa, joiden kanssa surumieli ei paina minua yhä lituskaislatuskaisemmaksi, yhä mietteliäämmäksi, yhä vaitonaisemmaksi. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat pahoja tai väärässä. Ei; minä en vain voi hyvin heidän lähettyvillään. En osaa voida hyvin heidän lähellään. En silloinkaan, kun he pitävät minua viisaana ja kypsänä ja joitain muita epäkypsinä. Koko akseli minua huolestuttaa paljon enemmän kuin oma tai jonkun itselleni tärkeän ihmisen sijoittuminen sille.

No, ehkä nyt voisin antaa tämän asian olla rauhassa.

Joka tapauksessa, ystävä kommentoi pian, että rakastuessaanhan sitä automaattisesti haluaa jakaa aivan kaiken toisen kanssa. Mihin minun oli vastattava, ettei oma rakastumiseni kyllä synnytä mitään automaattista halua jakaa kaikki toisen kanssa. Päinvastoin, usein syntyy täysi paniikki siitä, että olen tulossa hulluksi jollakin tavalla. Erotan selkeästi ziljoonia syitä sille, miksi arki toisen kanssa muuttuisi aika nopsasti sellaiseksi, jollaista en tahdo, niin lääpälläni kuin saatankin olla. Käyn itseni kanssa vakavia keskusteluja siitä, mistä kaikesta olen halukas joustamaan ja mistä taas en suostu luopumaan tuumankaan vertaa. Joku on vain valitettavasti tosjauttanut pääni tykinkuulalla paskaksi ja romahdan keskellä katastrofia valon nopeudella selkä edellä kohti maanpintaa. Ja olen siitä onnellinen samalla kun pelkään enemmän kuin muuten ikinä. Pelkään siitä, että saatan luopua asioista, joista tiedän järkeväksi pitää kiinni.

Ystävä kirjoittaa, että taas nähtiin, miksi parinmuodostus on niin hankalaa, kun rakastuminen aiheuttaa eri ihmisissä niin erilaisia reaktioita. Eikä vain rakastuminen, voisi todeta. Ei vain rakastuminen. Veronkierto. Kerjääminen kadulla. Puhe hiilineutraalista yhteiskunnasta. Superfoodit. Jonkun kolmannen epäkypsäksi sanominen. Vieraalle ihmiselle huutaminen äkkiarvaamatta. Työtarjous. Massaeroaminen kirkosta. Vaikka mikä.

Ihmeellistä, että ylipäänsä saamme kommunikoitua asioita niidenkin kanssa, joiden kanssa ei tule lojuttua päivittäin matolla tai istuttua keittiönpöydän ääressä, jolloin vääjäämättä on hahmottuva, että tätä toistakin järkyttää, heitättää, raivostuttaa, ilahduttaa, mutta että nuo reaktiot syntyvät sellaisissa paikoissa, joihin niitä ei itse kuunaan arvaisi sijoittaa, jos olisi pakko arvata, ja onneksi ei ole pakko, koska vähitellen voi oppia, hahmotella, huomata toisen hyvyyden ja järkevyyden kohdissa, joita aluksi säikähti jollakin tavalla. Hyväksyä, että se nyt vain on hänen tapansa hoitaa osaansa maailmassa.

Ai, mieleni on kevyt ja huoleton, eikö se muka hahmotu tekstistä? On se! Vain silloin kun se leijuu, kieppuu, tanssii, jaksan tarttua tuollaisiin ärsyttäviin ärsyyntymyksiin. Vain silloin asioita ratkeilee. Ilo palaa, tanssii saksanpolskaa, vaikken saakaan tehtyä tänään sitä mitä piti. Olisi pitänyt. No, samantekevää.

Unen vuodenaika

Nuku, sanoo aikaisin pimenevä ilta. Ja päivä, jolloin sataa. Nuku nuku nuku. Nuku, sanoo mätää kupliva tulehdus varpaassa, tulehdus, josta lääkäri ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Nuku, sanoo antibiootti.

Sama keho, joka kuukausi sitten nukkui pari kolme tuntia yössä, nukkuisi nyt kaiken muun paitsi pari kolme tuntia. Maailma tuntuu tahmealta, pysähtyneeltä. Mielenkiintoiselta kyllä, mutta jotenkin hyvin kaukaiselta. Jotakin varten nukuttaa. Ja koska on aikaa ja kiinnostusta, annan unelle periksi. Kovin on hiljaista, valitetaan työhuoneelta. Ehkä muitakin nukuttaa?

Onko sinulla tarpeeksi työtä, kysyy äiti huolestuneena. Nyökkään. En erota työtä ja vapaata. Ei se tunnu mielekkäältä. Eikä eläminen itsessään tarkoita jo työtä, ajattelua ja lihastyötä, mielen paimentamista juuri tähän hetkeen? Joskus, hetkittäin, epäilen, laskettaisiinko tämä jonkin sortin kajahtaneisuudeksi, mutta sitten kysyn, että entäs sitten, vaikka laskettaisiinkin. Ehkä vain tarvitsen aikaa. Ehkä osaan ottaa sitä. (Ja jossain vaiheessa siihen ei ehkä taas ole tilaisuutta?) Ehkä nyt tarvitsen unta. Ja antibiootit. En väitä ymmärtäväni näitä prosesseja, jotka virtailevat ja pulppuavat lävitseni ja kastelevat vasemman sukan kahdesti päivässä kudosnesteellä.

Koira herättää minut aamuisin. Siitä on vanhemmiten tullut aamuvirkku ja iltatorkku. Ulkona värjöttelemme tuulessa, liikumme varvas- ja kanta-askeltaen samaa tahtia hautausmaan reunaa. "Mitä minä teen sitten kun olet Intiassa?" kysyy vakituinen viikkoasiakas, joka on ehdollistunut aiemmin itselleen vieraaseen hoitoon yhden syyskauden aikana. "Miten minä selviän?" Kädet liukuvat öljyttyä ihoa. "Hyvin sinä selviät", vastaan. "Ihan niin kuin tähänkin asti."

Niin on helppoa vastata, koska niinhän se on. Jotenkin sitä selviää. Eikä jää yksin. On uni, kipu, riemu, uteliaisuus, tarmo, kaikki ne vuoron perään tanssittavat maailmaa, joka on. Se kaikki jatkuu, vaikka muuttaisikin väliajaksi kaupunginosaan, jonka talojen kuvitteleminen laivoiksi ei äkisti onnistukaan. (Ensin luulen vian paikantuvan itseeni, mutta ehei: muiden kaupunginosien talot voisivat edelleen purjehtia tiehensä, vain täällä ne jököttävät maahan kiinnitettyinä.) Annan unelle tilaa, se käpertyy selän kaareni taa ja peittelee minut värikkäisiin kuviin.

Elpymistä

Palaan vanhoihin luontumuksiin, joista on tullut luisuttua kauemmas. Yksi niistä on kaunokirjallisuus. Hämmennyn siitä, miten eloisia ja katkeruudettomia ja silti jollakin tavalla hymyävän kriittisiä lukemani kirjat ovat. Kuinka piristävää verrattuna liki ainaiseen narinaan jo ännännen viikon epämääräisestä flunssasta. (Joskus, hetkittäin, tuntuu ettei tässä maailmassa muuta olekaan kuin viruksia ja basilleja ja eritteitä, lihaskireyksiä ja kramppeja ja yritystä jaksaa. Muu hämärtyy.)

Kaunokirjallisuudessa on helppo luovia, muistaa oma pyrstönsä. Hulmahdella. Puhun itsekin usein esineille ja säälle, kyselen jumalattomuuden perään, mutten tule pukahtaneeksi siitä kellekään. Muilla on varmaankin vastaavat tuokionsa. Kirjojen lukeminen vahvistaa tätä juonnetta. Tai siltä se tuntuu. Ja tietysti, on kirjoja ja kirjoja. Mutta ne, mitä luen, vahvistavat tätä juonnetta. Sillä perusteella ne kai valitsenkin, seison kirjaston hyllyillä ja selailen ja tartun. Willy Kyrklund, Raj Kamal Jha ja Salman Rushdie tällä erää. Jhassa ja Kyrklundissa on jotain samaa. Väljä tapahtumien kiertyminen, rinnastuminen.

Ja kuin vastauksena sen pohtimiselle huomaan äkisti, miten viime joulun aikaan kävin Belemissä ja miten nyt menen Kochiin. Lukiolaisena tein esitelmän Vasco da Gamasta. Hauska, typerryttävä oivallus, että Ibn Majidia tai ei (pitiköhän muuten Ibn Majid itse tärkeämpänä runouttaan vai merenkulkuoppaitaan?), tuo da Gaman reitti piirtyy nyt omaankin karttaani. Vahinkoa vai tiedostamatonta muistinvaraisuutta? Samapa tuo, mutta tuottaa iloa huomata pienen tarinan ainekset.

Sekin ehkä elvyttää, että yksi ilta pimeässä koiraa kävellyttäessä sattuu niin kovasti, ettei meinaa pystyä kävelemään. Ja sitten sanoo sen ääneen, antaa tulla ulos kaiken oman epävarmuuden, mitä tulee jaksamiseen fyysisellä puolella. Puhuu siitä, miten hurjaa on tehdä työtä, joka vie fyysisesti jaksamisen äärirajalle. En ole vielä sairastuttanut itseäni enkä aio niin tehdäkään. Mutta edellytykset ovat kaiken aikaa läsnä. Olen kuullut monista hierojista, jotka eivät ole kestäneet kovin kauan. Ja kaikki meistä taitavat pelätä samaa asiaa, kuulostella omia rajojaan, kokea hämmennystä siitä, miten kipeä ja väsynyt oma keho saattaa olla.

Sekin mietityttää, miten kummallista on lakaista itsensä jaksamisen rajoille kerta toisensa jälkeen. Ensin etupäässä henkisesti, nyt fyysisesti. Vai tekevätkö kaikki niin kaiken aikaa? Ovatko toiset tavat vain niin vieraita, ettei niiden lävitse näe huudattavaa väsymystä? Ovathan asiakkaanikin väsyneitä ja kivistäviä. Toiset vaikuttavat samantyyppisistä kivuista huolimatta onnellisilta ja virkeiltä, toiset lähinnä kärsivät ja koettavat sinnitellä. Jostakin sekin ero nousee.

Olen sinnitellyt viime aikoina liikaa. Nyt kun jo koirankin takia olen vähentänyt työkuormaani, ja toisen mokoman siitä on tempaissut pois sopimusneuvottelujen raukeaminen, huomaan, miten paljosta päästän irti. Mistä se hätä ja tarve selviytyä kunnialla tulee? Ei se voi olla vain sitä, miten äiti valittelee töideni vähäisyyttä jokainen kerta tavatessamme. (Ja nyt tapaamme usein.) Ei, en oikein ymmärrä, mitä tämä on, tämä levoton yrittäminen, jonka huomaa vasta jälkikäteen.

Pidän siitä, että juuri nyt on rauhallista ja hiljaista, voi lukea kirjaa ja kuulla omat ajatukset, nauraa niille keittiönpöydän ääressä, hiljentyä ulkoilmaan koiran kanssa. Ikävöin opiskelijaelämää, luontumukseni soveltuvat kai siihen paremmin kuin työelämään, jota sitäkin ajattelen kai jonkinlaisena oppimisprosessina. (Toiset eivät aina ajattele sitä niin ja siitä syntyy kitkaa.) Jostakin syystä kouluissa ja oppilaitoksissa on pidetty tavastani kysellä asioita, koettaa hahmottaa laajempia kokonaisuuksia, tehdä huolella, puntaroida menettelytapojen oikeudenmukaisuutta ja hakea uudistuksia sinne, missä hommat eivät toimi. Ja sitten taas useimmissa työpaikoissani nämä samat piirteet on hahmotettu ärsyttäväksi auktoriteetin kyseenalaistamiseksi tai yritykseksi olla jotenkin enemmän kuin on. Totta hemmetissä haluan kasvaa. Mitä muuta se tarkoittaa kuin yritystä olla jotenkin enemmän kuin on? (Vastaan saman tien: usein se tarkoittaa myös yritystä olla jonkin jutun suhteen jotenkin vähemmän kuin nyt on.) Ja jos toiset eivät halua kasvaa, he jotenkin kokevat sen kai kritisoivan itseään, vaikken sitä useimmiten niin tarkoitakaan. (Kenties vähän samalla tavalla kuin moni kokee jotenkin uhkaavana kasvissyönnin tai työmatkapyöräilyn tai väitöskirjan tekemisen tai lentomatkailun välttämisen - iskee jotenkin hurja selitysvimma, miksei itse tee niin, vaikka tuskin kukaan odottaa tosissaan tai edes toivoo, että kaikki eläisivät elämäänsä aivan täsmälleen samalla tavalla. No, huomaan kyllä toivovani, että ihmiset ajattelisivat enemmän tekemisiään ja yrittäisivät toimia järkevästi ja helposti saatavissa olevaa informaatiota päätöksissään hyödyntäen... myös, että itse systemaattisemmin pitäytyisin tässä enkä tekisi poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia. Mutta ei se ole sillä lailla ankaraa toivomista. Ilahdun, jos joku toimii kiitettävästi, mutta en oikeastaan jaksa pahastua, jos joku toimii ajattelemattomasti. Ja minusta se on edistystä verrattuna aiempaan järkkymättömään armottomuuteeni... )

Kirjan kanssa maatessa voi kysellä ja huvittua, pohtia ratkaisuja.

Ja niin katoaa taas yksi päivä, on helpompaa hengittää.

Tuiskun halki

Eilinen tuntuu unelta. Tarkalleen ottaen se kai onkin jotakin unta, haituvankevyt muisto keskellä tuiskua. Tulemme ystävien luota, olen kävellyt sinne töistä ja istahtanut venyttelemättä juttelemaan ja syömään. Selän suuri kalvorakenne kitistelee. Koira tarpoo, kiskoo. Se ei pidä lumesta sen enempää kuin minäkään.

Talo tuntuu ensimmäiseltä kertaa kodilta, kun pujahdamme hämärään rappuun ja sen kautta pimeään asuntoon. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt ketään muuten kuin töiden merkeissä tai ennen joogatunnin alkua.

Normaalimitoitettujen takkien kirot

Kukaan ei ole normaali, niinhän se meni? Silti joka ikisessä takissa, joka minulla on, on ihan sama vika. Ne eivät sovi, istu, mukaudu. Kesäisin ja syksyisin ei ole hätää. Aina löytyy vaatteita, jotka joustavat. Mutta talvella ei oikein voi pukeutua vain joustavaan, koska tulee hirvittävän kylmä.

Oikeastaan talvitakkien kiro on talven inhottavin puoli. Inhoan sitä jopa enemmän kuin loskaa ja jäätyviä sormia ja varpaita. Se, etteivät takit istu, tuntuu minun kehoni tapauksessa tältä: Rintakehä kinnaa. Napit ponksahtelevat itsekseen auki juuri kainalonalusen kohdalla, kun erehtyy hengittämään syvään. Tai sitten vetoketju kiristää niin, ettei kävellessä kättä voi heilauttaa taaksepäin. Erityisen karmean tästä kinnauksesta tekee sen, että melkein kaikissa töissä käsivarret ovat muutenkin etuviistossa ja usein vielä sisäkierrossa. Sen vastapainoksi soisi, että talvitakissa olisi tilaa kiertää hartian auki ja heiluttaa lapoihin liikettä kävellessä.

Tietysti voi aina ostaa neljä numeroa liian suuren takin. Ehkä se voisi olla seuraava ratkaisu. Sitten pitäisi vain jotenkin repiä huumoria siitä, että selässä olisi tilaa kamelinkyttyrällekin. Ulkoilutoppatakin kanssa semmoinen on ihan okei, mutta haluaisin myös sievän takin, jonka kanssa on mukava mennä vaikkapa teatteriin. En tiedä, minusta se ei ole liikaa toivottu.

Tänään katselin koiraa ulkoiluttaessa vastaantulevia naisia ja totesin, etten näytä olevan ainoa takkien mitoituksesta kärsivä. Monet naiset, jotka eivät ole malliltaan aivan littanoita, kinnaavat kainalonalusesta tai tissien kohdalta. Eikä takin edes tarvitse olla kireä. Usein heidänkin selässään roikkuu kangasta löysänä säkkinä.

Hieron päivittäin naisia. Mitä vanhemmiksi he käyvät, sen enemmän heidän rintarankansa kääntyy sisään, eteen, lysyyn. Kenenkään kädet eivät sojota keskiviivan takapuolella. Melkein kaikkien hartialihaksen etuosa ja rintalihas sen sijaan kiskovat käsivarsia keskiviivan etupuolelle. Ehkä takit on tehty mukailemaan tätä tilannetta? Mutta ongelma on se, että jäykkä takki ei vain mukaile vaan myös pahentaa tätä tilannetta, eihän se päästä rintakehää ja käsiä liikkumaan silloinkaan, kun takitettu niin tahtoisi tehdä. Ei ihme sitten, että sormiakin alkaa palella, kun niiden hermotuksen ja verenkierron kannalta olkavarsi on epäsuotuisaan asentoon lukittu. Ja entä sitten kun joku tekee töitä hartioidensa anatomisesti oikean asennon kanssa, kuten itse teen? Silloin sopivaa takkia ei vain löydy.

Kotona tunsin niin suurta kyllästystä ja raivoa, että otin mittanauhan ja mittasin, paljonko tarvitsisin kangasta takin kainalonaluksen kohdalle. Etupuolelle tarvitsisin kangasta noin viitisentoista senttiä leveämmin kuin takapuolelle. Heilumisvaraa kädelle tarvitsee varmaan noin suunnilleen saman verran etu- ja takapuolella, joten etupaneelin soisi olevan viisitoista senttiä leveämpi kuin takapuolen. Seuraavaksi mittasin takkieni vastaavat kohdat. Joka ikisessä takissani selkäpuoli oli hivenen leveämpi kuin rintapuoli. Ei siis ihme, että ne kinnaavat! Hei, naiset eivät ole miehiä! Joillakin meistä on rinnat. Kylkiluita on vaikka miten monen mallisia, samoin hartioita. Takinvalmistajillekin luulisi olevan eduksi, että mallit eroavaisivat hieman toisistaan. Tähän mennessä olen kuitenkin törmännyt vain takkeihin, jotka on tehty vartalolle, jossa on rintakehä on enemmän litteä ja leveä kuin kapea ja syvä.

Aargh, olen kyllästynyt tuntemaan vartaloni friikiksi aina takkiin (tai joustamattomasta kankaasta tehtyyn paitaan) pukeutuessani!

Täytyy kai sinnitellä mahdollisimman pitkälle talveen ohuessa, jättikokoisessa kuoritakissa. Siinä voi tuntea liikkuvansa vapaasti. Ja jossain vaiheessa täytyy kai etsiä ompelija tai räätäli, joka osaisi tehdä mittojen mukaan naisten talvitakin. Luultavasti omien mittojen mukaan hyvästä materiaalista tehty talvitakki tulee lopulta halvemmaksi kuin se, että joutuu puuttellisesti istuvien takkien myötä huonoon ryhtiin ja kärsii sen takia niskahartiaseudun kivuista.

Tai jos jollain on tietoa valmistajasta, jonka takeissa on otettu vakavasti se mahdollisuus, että jonkun kädet tosiaan voisivat pudota kehon keskilinjaa pitkin rentoina rintakehän ollessa syvä, otan mielelläni vihjeitä vastaan.

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.