Snip pitkä hiljaisuus snip snip

Onpa aika kulunut nopsaan. Ja samalla jotenkin tahmeasti, koska vaikka matkalla on hauskaa ja tuntuu ihmeelliseltä saada sillä lailla viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on itse valinnut olla, ei flunssa missään vaiheessa katoa täysin. Se kutittaa keuhkoputkissa, röhää kurkussa, tukkii nenätiehyet. Juuri kun sen luulee katoavan, se palaa uutena, aloittaa alusta, istumme intialaisessa ravintolassa, ihmettelen, mistä tämä kaikki kylmä tulee, kädetkin melkein vapisevat, yllättävä heikkous, kurkku alkaa verestää.

Nyt olemme palanneet kotiin ja matka tuntuu värikkäältä unelta ihmeellisine puistoineen, initiaatiokaivoineen, herkullisine vihannestoreineen. En halua palata takaisin pimeään, kylmään Suomeen. En halua takaisin kouluun, en jaksaisi enää stressata yhdestäkään tentistä tai näytöstä tai vilkaistakaan anatomiaa. Lentokonetta odottaessamme itken vähän. Haluaisin karata, ihan mitä tahansa paitsi palaaminen. Mutta eihän se auta. Ei auta kuin lentää kotiin ja koettaa löytää lohtua siitä, ettei kenenkään tutun pää ole ikinä räjähtänyt lentokoneessa, vaikka laskeutuminen siltä kovasti tuntuukin. Koneessa mietin sitäkin, miksi palaaminen tuntuu niin pahalta. Ja että jos haluaisin käydä koulun loppuun - tavallaan ei ole mitään mieltä viskata sitä hiivattiin puolessa välissä, puoli vuotta turhaan kärsineenä - niin tarkoittaako se, että minun pitäisi luopua ihmissuhteista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Mutta tuntuisi kauhealta jättää taakseen ihmissuhteita jonkin hemmetin koulun takia. Niinpä huokaisen ja itken vähän lisää ja kai tämä tästä.

Koulu alkaa ylihuomenna. On kuumetta. Yskittää. Olen liian rakastunut levätäkseni kunnolla, en malta nukkua tarpeeksi.
,
Jos kuume nousee vielä maanantaina, on kai mentävä lääkäriin. Sillä silloin flunssaa on jatkunut jonkinvakavuisena kuukauden. Ja jos en tervehdy, en jaksa koulua, en mitään.