maanantai 25. tammikuuta 2010

Mielenhäiriö, ihme, emergenssi

- Minun piti viettää tämä talvi Aasiassa.
- Niin, mitä sitten tapahtui?
- No, keksin keväällä hakea tähän kouluun. Se tuli jotenkin ihan puun takaa se tahto. Vaikka tietysti se on omalla tavallaan looginenkin juttu. Moni asia tuntuu tähdänneen siihen, sen muotoutumiseen ja ilmestymiseen.
- Hassua, mulle kävi vähän samalla tavalla. Ei niin että olisin sitä Aasiaa miettinyt mutta muuten. Keksin että tämä on mua varten. Nyt sitten mietin välillä että mitä ihmettä mä täällä teen. Miksi mä tuun tänne joka arkipäivä. Ketä varten tää on.
- Huooh, kuulostaa niin tutulta! Joskus musta tuntuu, että tää on joku kummallinen mielenhäiriö.

Sillä lailla me keskustelemme, tässä. (Ei, ei tässä sängyssä, olen toipumassa mahataudista. Mutta muistikuvassani, siinä on hälinää ja jalkaääniä ja ruokalan oven kaukainen kumahdus.) Meillä on erilaiset elämät, haaveet, taustat, aavistukset, toiveet. Varmasti täysin erilainen etiikkakin. Mutta me voimme pahoin samalla tavalla, tuijotamme samalla tavalla taaksepäin hämmästellen tahtomme kummaa tempausta.

Hullunkurista, miten tahdon muotoutuessa ja ilmestyessä tuntuu siltä, että jotakin suurta on liikahtamassa. Elämä lohkoutuu jäävuorena, kelluu tiehensä sirpaleina, avoin taivas, lokit. Ne äänet, joita jää päästelee muotoutuessaan ja uudelleenmuotoutuessaan. Kumeat murahdukset ja soinnilliset hyrähdykset, joita ei voi nimetä konsonanteiksi eikä vokaaleiksi eikä kommunikaatioksi, vaikka ne viestittävätkin jostakin jakotodellisesta, turvallisuuteen vaikuttavasta, pian silmin nähtävästä. Kun kohtaa tahdon, onko se oma, mitä sen omuus voisi tarkoittaa, oleminen järjestyy johonkin suuntaan.

Se on kovin erilaista kuin tämä keskustelu tai toinen, jonka käymme luokassa.
- Oletko kävellyt tänä talvena jäällä?
- En, en oo ehtinyt. Olen ollut sairaana. Pitäisi kyllä mennä...

Pidän jäällä kävelemisestä. Sunnuntaina, se on eilen, tunnen itseni viimein sen verran terveeksi, että pääsen jäälle. Aurinko piilottelee jossakin pilvien takana, ohutta lumisuhrua tipahtelee. Laivaväylälle on matkaa. Muistan talven neljä vuotta sitten, miten olin juuri eronnut (se varmasti tarkoittaa paria kuukautta aiemmin, joissain asioissa tunnetilojen hetket saattavat venyä puolivuotisiksi) ja aurinko porotti, muksi lämmöllään jäätä, ja juoksin laivaväylän viertä, ehkä parin metrin päässä sulasta vedestä, ja laiva jyräsi vedessä, ja juoksin sinne saakka, että keuhkot tuntuivat syttyvän pelkästä ajatuksesta ja jalat alkoivat lipsua, ja kun katsoin rannan suuntaan, tajusin edenneeni aika kauas ja laiva jatkoi piittaamatta kulkuaan toisiin maihin ja annoin sen mennä, en voisi kuitenkaan juosta koko matkaa sen viertä, meret ovat toisaalla sulia. Muistan sen vapauden tunnun. Sen, miten kaikki on liikkeessä.

Oikeastaan ei tarvitse muistella, se tuntu on tässä. Paitsi että nyt minusta tuntuu, että jos luiskahtaisin laivaväylään, joku voisi surra sitä. Silloin en välittänyt siitä pätkääkään. Enkä uskonut sellaiseen. Se tuntui turvallisemmalta kuin tämä tässä, tuossa suhteessa. Että voin vaikka lakata olemasta vahingossa ja siinäpä se, ei sen kummempia itkuja eikä sukkaruttuja.

En tarkalleen ottaen tahdo jäälle, koska sinne pitää mennä talvisin. On talvia, joina en ole kerinnyt jäälle. Mutta jotenkin jää vetää puoleensa. Valkoinen aro, jota pitkin voi kävellä muuten suljettuihin saariin. En ole koskaan veneillyt täällä. Yhdellä ystävällä on vene, mutta kesäisin ohjelmaa tuppautuu liiaksi. Ja ehkä se on kuvittelemattomissa myös. Jos osaisin kuvitella, millaista kesäisin on purjehtia saariin, ehkä hoputtaisin ystävää, tinkaisin häneltä retken. En osaa kuvitella. Enkä sanoisi niinkään, että tahdon jäälle, vaikka jää vetoaakin. Tahtominen on jotakin suurempaa, järisyttävämpää. Jokin mielenhäiriö tai ihme tai emergenssi.

Matkan jälkeen asiat sujuvat omalla painollaan. Sairastun, tervehdyn, peukalon opponenssilihaksen kiinnityskohta kipeytyy ja parantuu, saan Vompsulta vatsataudin ja otan possupiikin ja koen sen lihas- ja nivelsäryt. Näemme Hurinan, joka on innostunut Byron Katiesta. Vompsu saa arvosanan gradustaan, maisterinpaperit, vakituisen työpaikan. Vaatteeni sijaitsevat edelleen kotikaapissa, mutta huomaan nukkuvani yöt yläkerrassa Faunin luona. Menen sinne, missä on helpompi olla.En osaa erityisemmin selittää tapahtunutta muuten kuin että vesikin juoksee alarinteeseen.

Ja välillä, jäätyy. Tahto tuntuu tällä hetkellä vankiloita rakentavalta tekijältä. Koulussa eteneminen tuntuu samalta kuin olisi pujahtanut kapeaan, tihkuiseen, yhä syvemmälle porautuvaan tunneliin, joka käy tukalammaksi metri metriltä. Vai onko se vain talvi. Talvisin tuntuu yleensä vaikealta. Ei, luulen, että tässä on kyse myös koulusta ja siitä tyrmistymisestä, millaisia asioita tahto teettää.

Luen Saramagoa mutta unohdan ottaa avaavan kohdan muistiin. Palautan kirjan kirjastoon ja vasta jälkikäteen muistan, että ajattelin blogata siitä kohdasta. Ei auta kuin edetä muistinvaraisesti. Kohdassa puhutaan tahdosta ja valitsemisesta. Siitä, miten suuret muutokset, käännekohdat tapahtuvat. Että emme me niitä valitse vaan että ne ilmestyvät meille. Se tuntuu oikealta muotoilulta. Niin kovasti kuin koetankin ottaa vastuuta ja toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti ja huoltaa jaksamistani, niin hurjasti kuin olenkin tehnyt työtä sen eteen, että haluan valita asiat vastuullisesti ja järkevästi, ei niin tunnu tapahtuvan, ei tärkeissä asioissa. Saramagon lisäksi mieleen tulee Mead, joka puhuu siitä, miten ihminen voi valita ammattinsa ja asuinpaikkansa, muttei rakastumistaan, we FALL in love. Minusta alkaa vähitellen tuntua, etten voi valita ehkä ammattia tai asuinpaikkaakaan. Tai että on kenties hyödyllisempää koettaa olla valitsematta niitä tai siis ehkä koettaa olla teeskentelemättä, että olen ne valinnut, ja tarkkailla asioita vapaammin. Olen kirjoittanut jonkin verran, ainakin jossain vaiheessa, siitä, miten en usko pitää- tai pitäisi-muotoiluihin. Silti huomaan nyt, että jollakin tasolla olen silti epäonnistunut pitämisille murisemisessani. On yhä monia asioita, joissa minusta minun pitää toimia jollakin tavalla. Kuten että pitää tai pitäisi toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti. Kantaa vastuuta. Osata selittää omaa toimintaansa. (Ei motivaatioiden tasolla, ei sentään, niin perverssiä minusta ei saa, mutta kuitenkin jollakin käytännön tasolla.)

Niistä kaikista tulee helposti vankiloita. Ja vankilassa olen onneton, raavin ympärilläni sokkona, sähisen. Voi sitä, joka osuu tielle.

Tuntuu jotenkin pöyristyttävältä, miten tahto ilmenee, ravistelee elämän juuriltaan, saa sitoutumaan käsittämättömiin projekteihin ja saa tunkeutumaan yhä syvemmälle pimeään, vaikka välillä tuntuu, että koko hemmetin tahto on yksi mielenhäiriö, joka iskee ja josta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu oudolta, että hinkuu kouluun, josta tulee vankila, tai parisuhteeseen, josta myös helposti tulee vankila. Että hinkuu itselleen jotakin hämärää eettistä projektia, jotakin vastuullisen aikuisen valitsemisen projektia. Pitkäjänteisyydenhuoltoprojektia. Tunnesäätelyprojektia.

En osaa sanoa, onko tämä ehkä mystisin kauteni vai masennusta, ehkä en edes halua nimetä tätä mielenmaisemaa noin määräisesti. (Nimien ulkopuolelle jää liikaa merkittävää.) Mutta sen huomaan, että se vähäkin miellyttämisenhalu, mitä olen aiemmin potenut, on toistaiseksi tiessään. Itsepäisyys taas ei... jotenkin tuntuu mielekkäältä pungertaa koulua eteenpäin, vaikka se tuntuukin raskaalta. Ei kai minun tätäkään tarvitse ymmärtää, tätä omituista mielekkyyttä. Eiköhän se pidä itsestään huolen. Kutsumatta se on tullut, kai se kutsumatta pysyykin. Tai lähtee tiehensä. Kuten halu tehdä pitää-asioita. Ehkä niissä on kyse resursseistakin. Siitä, onko meri jäässä vai vapaa vai sulamassa vai jäätymässä, millaisia ääniä railoutumisesta ja yhteenkuroutumisesta pääsee. Voiko saariin kävellä, uida vai tarvitaanko vene. Veneilevä perhekin, ehkä.

En oikein enää osaa nukkua, perjantaina on tutkintotilaisuus kaksi. Säpsähtelen vatsatautisista unistakin hereille säikähtäneenä siitä, että meinaan unohtaa suuren pakaralihaksen kiinnittyvän myös tractus iliotibialikseen. Sellaista meteliä pitää tahto, joka vain ilmestyy ja pistää tohinaksi.

3 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Kuulostat niin kelluvaiselta ja ajautuvaiselta ja tunnustelevaiselta nykyään. Mietin että tuntuukohan sinusta siltä, että et pysty ohjaamaan tai vaikuttamaan sun elämääsi vai onko se enemmän tietoinen päätös olla vaikuttamatta?

Toivottavasti parannut ja selviät perjantain tutkintokoettelemuksesta!

Veloena kirjoitti...

Jaa-a, paha sanoa. Toistaiseksi tuntuu siltä, että menneeseen päin katsoessa kaikki elämää jäsentäviksi ja harkituiksi ja eettisiksi tituleeraamani valinnat ovat käyneet helposti vankiloiksi, joita vastaan sitten tappelen ja joista olen liian itsepäinen luopumaan tuosta noin vain. Ehkä tämä on taas vaan joku kausi.

Juha kirjoitti...

Kirjoituksesi sai minut säpsähtämään. Jaa, niin miksihän? Kai se johtui siitä, että mielessäni odotan sinun kirjoittavan selkeästi, harmonisesti, humoristisesti. Ja, kun kirjoitat jotenkin muuten, säpsähdän. Kun itsellä tunnetilat heilahtelevat pelosta varmuuteen ja takaisin, odottaa kai ympärilleen asioita, jotka eivät muutu tai muuttuvat vain sopivalla vauhdilla. Ja kuitenkin: kirjoitathan taas tavalla, kuin kuka tahansa joka osaisi tai uskaltaisi. Välillä on selkeää, välillä melkein, välillä hernerokkasumua.