Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.