Hämmentävintä toipumisessa on unentarve. Ei tuota pienintäkään vaikeutta nukkua horottaa ensin kahdeksan tunnin yöunet, valvoa pari tuntia, nukkua sitten neljän tunnin päiväunet, kerrata anatomiaa pari tuntia ja tuntea valtavaa, kerrostaloja suurempaa väsymystä.
Niin vaikeaa kun minun on yleensä nukahtaa ja etenkin nukkua riittävästi, tunnen hämmästystä ja ilahtunutta kiitollisuutta unesta, jossa on jotakin hilpeää ja perinjuurin vierasta. Nukun sikeästi, en näe unia, ja valve tuntuu unta epämääräisemmältä.
Viimeksi olen nukkunut näin juuri erottuani. Siitä on nyt neljä vuotta. Silloinkin oli keskitalvi. Huomenna ajan raitiovaunulla kouluun ja toivon, että muistaisin pakata koululaukkuun mukaan kameran. On kuin olisin joku toinen. Haluaisin päästä itseeni takaisin, mutta en ole oikein selvillä, voinko tehdä sen eteen mitään muuta kuin uskoutua unen varaan.
Tekstit
ごっつんこ
1 päivä sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti