lauantai 26. joulukuuta 2009

Helppo hengittää

Tuntuu oudolta, kun äkisti hengittäminen lakkaa sattumasta. Näkymätön demonityömies on ottanut raspinsa ja muuttanut muualle. Se ei kuitenkaan käy sulavasti.

Lähtöaamuna, mikä tarkoittaa aatonaattoa, herään kuuden pintaan jännittyneenä ja haluan kaiken olevan pian valmista. Eihän sitä ikinä voi tietää. Kun viimein saan Vompsun heräämään, asiat alkavat edistyä. Laukut pakkaantuvat hitaasti, mutta varmasti. Ensin pakataan, sitten vasta siivotaan kämppä kissojen hoitajaa varten, päätämme. Ehdin sentään pedata sänkyyn uudet lakanat. Fauni pitää töistä etäpäivää, joten vaihdamme tietoja ja pakkausinformaatiota tuon tuosta, juoksemme rapussa sukkasilteen kahden kerroksen väliä.

Erään kerran, kun menen ylös, Fauni näyttää puhelinta, johon on tullut varausvahvistukset lentoyhtiöltä. Lähtönne AY sitä ja tätä, päivämäärä, aika kuusitoista viisikymmentä, uusi arvioitu lähtöaika yhdeksäntoista kolmekymmentä. Mitä tämä uusi lähtöaika tarkoittaa, kysyn. Tarkoittaako tämä, että meidän kone lähteekin vasta yhdeksäntoista kolmekymmentä, ja jos tarkoittaa, miten ihmeessä me ehdimme jatkolennolle? Katsomme lentokentän sivuilta, siellä näkyy, ettei lento olisi myöhästymässä. Huokaisen helpotuksesta ja menen kotiin. Jotakin ne nyt sekoilevat, mutta miksi ihmeessä.

Sitten kuuluu koputus ja Fauni laukkaa sisään keskeyttämään meidän pakkauspuuhamme. Lento tosiaan lähteekin myöhemmin, nyt se on jo lentokentäkin sivuilla. Me myöhästymme siis jatkolennolta, ja liekö lainkaan pääsemme aatonaattona Lissaboniin... äkkiä pakkauksesta katoaa puhti. Aikaahan on vaikka kuinka. Syömme palat marjapiirakkaa ja mietimme, miten meidän nyt käy. Lohdutan itseäni höpöttämällä ääneen, kuinka meillä nyt ainakin on aikaa mennä vaikka ulos syömään ennen lähtöä, ettei tarvitse nähdä nälkää kentällä ja koneessa. Sitä paitsi asia on hoidossa - Fauni on ottanut tehtäväkseen soittaa lentoyhtiöön ja vaihtaa jatkoyhteytemme.

Äkkiä näennäinen rauha keskeytyy, kun Fauni tölväisee uudestaan ovelle silmät päässä maanisesti harottaen. Lentoyhtiöstä on sanottu, että uusia jatkopaikkoja ei pystytä järjestämään. Joko otamme rahat takaisin ja emme pääse Lissaboniin kuin kenties päiviä myöhemmin tai sitten meidän on ehdittävä koneeseen, joka lähtee puoli kaksi Helsinki-Vantaalta. Kello on tässä vaiheessa muutaman minuutin yli kaksitoista. Tietysti tartumme mahdollisuuteen. Uneliaisuus sulaa pois, juoksen kaarevaa kujaa viemään ystävälle avaimen, tiedän muiden koettavan soittaa taksia ja tavoittelevan myös muita matkaseuralaisia, jotka ovat tulossa samalla varauksella. Emme ehdi siivota, tiskata, ei mitään, loput tavarat unohtuvat pakaaseista, yhtäkkiä istumme taksissa, joka möyrii Vallilan läpi kohti moottoritien alkua. Katson taksin digitaalikellon numeroita. On siinä ja siinä, ehdimmekö, ja yksi seurueen jäsenistä ei vastaa puhelimeensa, joten hänelle ei saada edes tietoa siitä, että hänen pitäisi istua taksissa kohti lentokenttää. Hän soittaa vasta taksimatkan loppumetreillä, ja päättää yrittää, josko kuitenkin kerkiäisi mahdottoman taipaleen yli koneeseen yhdessä meidän kanssamme.

Kentälläkin kaikki tuntuu vielä epämääräiseltä. Check-in-automaatit eivät tunnista passejamme, joten on jonotettava. Onneksi taulusta näkyy, että lentomme lähtee yli tunnin myöhässä, eli taksissa yksin matkaava ystäväkin ehtinee koneeseen, ja me ainakin ehdimme. Matkalaukkuhihnat ovat rikki, matkalaukut kootaan vain suureksi rykelmäksi, joka kai jotenkin siirtyy koneeseen ja Tukholmassa koneesta toiseen. Kaikki ehtivät koneeseen, mutta koska olemme vaihtaneet lentoa, meille ei saada ensin tulostettua istumapaikkoja koneeseen. Joitakin paikkoja kuitenkin löytyy, ei kai lentokoneessa seisten voisikaan matkustaa. Sitten olemme äkkiä Arlandassa, ja käy selväksi, että olemme syöneet aivan liian vähän, kaksi palaa marjapiirakkaa, kello on jo puoli neljä Suomen aikaa, kukaan ei muistanut tilata koneeseen maidotonta kasvisruokaa. Ja meillä on aikaa. Eikä Arlandasta oikein löydy mistään ruokaa, jota pystyisin syömään. Onneksi yhdessä kahvilassa sentään on japanilainen kevätsalaatti, jossa on vain kasviksia ja merilevää. Se on aika kevyttä ruokaa, mutta parempi kuin ei mitään. On jotenkin käsittämätöntä, ettei tuollaisessa suuressa terminaalissa, jossa on monia kahviloita, ole missään tarjolla täyttämättömiä sämpylöitä, joita ei olisi tuhrittu voilla tai voiseoksilla, juustoilla ja makkaroilla.

Tässä vaiheessa väsymys, nälkä, flunssa, ilmastoidut tilat ja lentokoneen aiheuttamat paineenvaihtelut kostautuvat kauheina kipuina hengitettäessä ja puhuttaessa. Napsin särkylääkettä ja ihmettelen, mitä tästä oikein tulee, seuraava lento vielä edessä. Laitan nenäsuihketta, jotta röörit pysyisivät auki, ja sen seurauksena nenästä alkaa valua verta.

Toisesta lennosta en muista enää paljoakaan. Jotenkin sekin sujuu. Kun laskeudumme Lissaboniin, on yö. Kello on Suomen aikaa ehkä kaksi yöllä, olen ollut valveilla kuudesta saakka ja syönyt pari palaa leipää, salaatin, koneessa vähän pastaa ja hedelmäsalaattia ja suklaata ja sitten ne kaksi palaa marjapiirakkaa. On nälkä, itkettää. Mutta on lämmin. Äkisti hengittäminen ei satu samalla tavalla. Ilma on kosteaa ja seitsemäntoista-asteista. Taksi ei tunnista osoitettamme, mutta heittää meidät Alfamaan näköalapaikalle, ja lähdemme siitä seuraamaan raitiovaunukiskoja oikeaan suuntaan - onneksi raitiovaunupysäkeillä on linjan pysäkkilistaus, niin on helppoa päätellä, kumpaan suuntaan kannattaa paarustaa. Ja kämppä on ihana, kaksikerroksinen pieni mökki! Sen ulkopuolella on suuri, lehtevä puu, luultavasti jakaranda. Raitiovaunu laulaa ikkunoiden alla mutkassa, pienen aukion kivet kiiltelevät kosteina, jouluvalot vilkkuvat yössä.

Jouluaaton olo on vielä vaikea ja kivulloinen, mutta nyt alan tunnistaa taas itseni, vaikka minua edelleen palelee oikeastaan koko ajan. (Muita ei palele, vaikka heillä on paljon kevyemmät vaatteet, joten tämä paleleminen taitaa johtua taas jostain hämärästä henkilökohtaisesta outoudesta.) Syömme jouluateriaksi kauppahallista ostettua myskikurpitsaa, uunipolentaa, retiisinnaateista tehtyä kastiketta ja valtavaa kreikkalaista salaattia. Jälkiruoaksi on azorilainen ananas. Joulupäivän ruokiin kuuluvat puolestaan paikallinen kuninkaiden kakku, bolo rei, uuniomenat ja -päärynät, afrikkalainen papupata, jonka keitämme jännittävistä kongolaisista irtopavuista, maissikuskusia ja hyvää leipää. Tänään on luvassa pastaa valkosipulisessa ja lehtipersiljasta kirjavassa tomaatti-herkkusienikastikkeessa... täällä on ihania ruoka-aineksia. Varmasti pitää käydä syömässä ulkonakin, mutta on vaikeaa olla hyökkäämättä kokkaamaan, kun näkee pitkästä aikaa meheviä, tummanvihreitä lehtivihanneksia, pulleita kovia kurpitsoita, rapeita ja tuoreita kaaleja, lajikkeeltaan tuntemattomia, erikoisen muotoisia ja värisiä kuivapapuja. Kokkaamisessa on sekin hyvä puoli, ettei sitten joudu tiskivuoroon. Paikallinen tiskiaine on näet hajustettua ja tehnee ihottumaa käsiin.

Meidän viisihenkinen seurueemme tuhoaa näemmä vuorokaudessa kolme desiä oliiviöljyä, pari desiä hunajaa, muutaman litran tomaattisosetta, puoli kiloa kuivia papuja, muutaman valtavan leivänlohkareen, useita vuohen tuorejuustoja, kaksi suurta salaatinpäätä, ison pussin paprikoita, koko joukon tomaatteja ja kurkkuja, tuorechilejä, useita kiloja hedelmiä, puoli pakettia espressokahvia, useita litroja soijamaitoa, pari litraa skumppaa ja pari litraa viiniä... Kun käymme torilla ja kaupassa, ei voi kuin hämmästellä hintatasoa: maksamme valtavista ruokakasseista sen verran kuin Suomessa maksaisimme pelkästään niihin piilotetuista skumppa- ja viinipulloista.

Tänään viimeinen matkaseurueen jäsen saapuu Lissaboniin, kuinkahan paljon me SITTEN tuhoamme?

Täällä on ihanaa, muistinko kertoa jo? Kapeat kujat kiemurtelevat kukkuloita ylös ja alas, taloja on päällystetty kaakelein, palatsien vieressä saattaa tönöttää purkukuntoinen hökkeli, laihoihin kissoihin törmää siellä sun täällä, onneksi nukun eilen yöunia jo kun toiset löytävät auton kuolettavasti vammautuneeksi tönäisemän kissan, joka kouristelee tuskissaan, kunnes he saavat viittilöityä toisen auton ajamaan sen yli ja päättämään sen tuskat. Linnan rintavarustuksilla - sana, jolle nauramme useita kertoja - tönöttävät vanhat oliivipuut, löydän kaksi kaupunkiaukiota ja yhden kadunpätkän, jotka muistan kolmentoista vuoden takaa. Jouluaattona aurinkokin paistaa meille hetken, ja joudumme kuoriutumaan takeista ja villapaidoista ja raahaamaan noita lämpövaatteita käsissämme valtavien ruokakuormien lisäksi. Enimmäkseen kuitenkin sumuaa ja sataa hennosti. Toistaiseksi suurin osa ravintoloista, baareista ja kaupoista on ollut kiinni, onhan joulunpyhien aika, mutta tänään asianlaidan pitäisi muuttua.

Ja todentotta, on jo hieman vilkkaampaa: kadulta kuuluu raitiovaunujen lisäksi kadunlakaisijan luudan päättäväinen suhahtelu. Vaikkei kello ole kahdeksaakaan.