Epämääräisiä rahinoita

Sairastumisessa tuntuu kurjimmalta lopulta sosiaalinen puoli. Se, että hengitys sattuu ja rahisee epämääräisesti, ei tunnu niin uhkaavalta kuin yksin jääminen. Näinkö epidemiat marssivat, tämäkö niitä tehostaa? Peruutan työvuoron, iltamenon ja brunssin. Se tuntuu jotenkin raukkamaiselta ja epäasialliselta, vaikka olen niin väsynyt, etten oikein pysy tolpillani ja yskä hakkaa hakkaamistaan. Tuntuu, että koko maailma, värikäs ja kiinnostava ja osaava ja ystävällinen maailma solmiutuu jossakin toisaalla, tapahtuminen jatkuu, ja itse on harmaata käppyrää, joka yskii sängyn pohjalla eikä jaksa laittaa mitään ruokaa, syö tuliaissipsit ja syntymäpäiviltä jääneet keksit ja muutaman mandariinin ja ei pysty yskimiseltään nukahtamaan. Toivoo että joku tulisi kotiin ja tekisi ruokaa tai hakisi ruoan ravintolasta styroksilaatikossa, tai soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, ja se toive tuntuu liioitellulta, huomion hakemiselta, ei sairastamisessa ole mitään kiinnostavaa, sairastaminen on rasittavaa ja tylsää rään kirnuamista: ajatus ei liiku, ei naurata, ei jaksaisi edes rakastella.

Huoli palaa kerran toisensa jälkeen. Voinko enää palata takaisin terveiden maailmaan? Ja äkkiä ei edes tahdo palata, tuntee etääntyneensä, tai toisten etääntyneen, oivaltaa, miten paljon helpompi monen on olla, jos itse ei ole paikalla, heille jää enemmän tilaa, ei tule mieleen ristiriitoja, jotka on näennäisesti ratkaistu, muttei mikään kai koskaan täysin ratkea, ymmärtää selkeästi, ettei osaa kuulua kuitenkaan joukkoihin, on liian vanha ja sairas ja illuusioton, moodin totuudentorveus tuntuu ehdottomalta, kaikki muu näyttää sillä hetkellä typerältä valheellisuudelta, silmien ummistamiselta. Eiväthän ihmiset oikeasti välitä. En minäkään. Sanon voi ja harmillista, mutta ei minulla ole voimavaroja sen kummempaan. Voin käydä hakemassa jollekulle appelsiineja kaupasta ja tehdä lämmintä mehua. Voin kantaa kirjoja ja laukkua, kun toisella on kyynärsauvat. Mutta paraneminen on tehtävä itse. Oivaltaminen on tehtävä itse. On aika harvoja asioita, jotka voi pohjimmiltaan tehdä yhdessä tai jossa toinen voi paljonkaan auttaa. Niin sitä sitten makaa hämärässä silmät kiinni, koettaa pysyä toiveikkaana sen suhteen, että ehkä joskus toisaalla tuntuu toiselta. Että ajatukset ja mielentilat ja mielialat ja minäntilat lipuvat taivaalla pilvien käsittämättömyydellä. Majesteettista, raskasta höyryä barokkikupruin tai ohutta suikaletta joka tuskin varjostaa iloa. Ei tässä nyt ainakaan mitään rypemistä kaivata. Mutta mieli on jo kääntänyt selkänsä ajatukselle ystävyyden periaatteellisesta mahdollisuudesta. Sairaus on kannettava yksin.

Paitsi että sitten on äiti, ja äkkiä aiempi yksinolokin tuntuu tavallaan lohdulliselta, kun on ponnisteltava puhelimessa, ettei kuulostaisi liian väsyneeltä tai itkuiselta.

Äiti nimittäin soittaa, vaistoeläin äitiä alkaa huolestuttaa se, ettei kukaan ole soittanut hänelle. Tai että joku on soittanut, mutta puhelin on esimerkiksi ollut rikki. Heidän lankapuhelimensa käyttäytyy kummallisesti, äiti paljastaa. Ja muutenkin on ollut koko päivän semmoinen olo, ettei sinulla ole kaikki ihan kunnossa nyt. Että tulet ajatuksiini koko ajan. En myönnä soittaneeni. Mutta kenen ääni tämä on, äiti kysyy, ei ehkä näin teatraalisin sanankääntein, mutta sinnepäin, et sinä ole aiemmin tältä kuulostanut, sano kauanko flunssa on oikein päässyt jatkumaan, ja kuumettakin ollut, pitäisikö sinun nyt mennä lääkäriin tai sairaalaan heti, pitäisi tietysti, mikset mene. Kummallinen matala ääni vastaa äidille, rauhoittelee, perustelee huomista maanantaita ja terveyskeskusta. Äitiä pelottaa, ettei terveyskeskuksessa oteta hoitoon. Otetaan siellä, sanon. Sinä et ikinä lapsenakaan valittanut, äiti moittii, sinä vain teit kaiken saman kuin terveenä, mutta näytit muumiolta. Nauran kummallisella äänelläni ja kysyn, mitä muumiolta näyttäminen tarkoittaa. No muumiolta, et hymyillyt etkä innostunut. Samanlaista se on minulla, sitten, yksikin kerta kun olimme juuri muuttaneet, muistatko sen kun se asunto oli liian pieni meille ja etsittiin asuntoa kaksi vuotta, kaksi vuotta juostiin joka ainut vapaapäivä näytöissä, olisihan niitä asuntoja ollut tietysti jos olisi ollut enemmän rahaa mutta kun ei ollut, oli vain tämmöiset rahat, miten niillä saa asunnon Helsingistä, siihen aikaan pankit olivat varovaisempia yrittäjien lainoittamisen suhteen, sitten löytyi se asunto ja me ei tykätty siitä mutta oli se isompi ja oli muutettava, ja minulla oli ollut flunssa ja en jaksanut mitään, olin ihan muumio, sanoin vain isille että käy sinä ostamassa joku liesi ja pesukone, osaat sinä, ja se osti ihan vääränlaiset, mutta huomasin sen vasta kun olin terve. Niin, sanon, minusta tuntuu kyllä nyt aika muumiolta. Paitsi että olen myös huolissani kaikesta. Että jaksanko koulun. Että onko minulla enää yhtään ystävää kohta kun olen koko ajan kipeä. Kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, inttää äiti. Niin niin, sanoin jo, että menen huomenna, vastaan. Väsyttää tämä kaikki, tämän keskustelun kääntyminen peilikuvakseen tuon tuosta, ei minulla mikään ole, mene nyt lääkäriin, ei tämä ole niin vakavaa, on se.

No entä matka, kysyy äiti. Miten teidän matka jos olit vähän kipeänä koko ajan. No miten se, ihmeesti sitä jaksaa. Hengittäminen sattuu ja väsyttää kummasti, mutta jotenkin sitä pääsee ylämäkien päälle. Joinakin päivinä vain kirveli limakalvoilla ja paleli, ei sen kummempaa, se tuntuu melkein siltä kuin olisi jo terve. Vaikka leijuikin vähän toisaalla ja ihmetteli, miten muita ei palele ilman pipoa ja takkia ja miten ne jaksavat koko ajan innostua vähän kaikesta näkemästään. Yskin. Äiti sanoo, että tuo kuulostaa ainakin keuhkoputkentulehdukselta.

Lääkäri on samaa mieltä tänä aamuna. Epämääräisiä rahinoita. Olemme diagnoosista samaa mieltä, samoin jatkotutkimuksista. Keskustelemme lyhyesti yskänlääkkeiden tehosta ja plasebosta, saan reseptin neljänneslitran pulloon varoituskolmiollista plaseboa, koska tahdon niin. Minusta plasebossa ei ole kausaalisesti ottaen mitään kummallista. Käytän myös tahtomisen käsitettä, ei se ole ilmiönä sen ongelmattomampi kausaalisesti kuin plasebokaan. (Ja ne saattavat liittyä yhteen hämärin tavoin, eikä se hämäryyskään haittaa minua, koska intuitiivisesti ne tuntuvat saman emoilmiön tai tapahtumisen eri särmiltä.) Ainakin yskänlääke tuntuu pysäyttävän yskän. Siunattu plasebo. Saan myös antibiootit. Lääkäri tahtoo niitä enemmän kuin minä. Minusta alkaa nimittäin lääkärissä tuntua jo siltä, että tulehdus on taintumassa. Miten muuten muka innostuisin plasebosta tällä tavalla? Tuntuu kuin olisi päässyt hipaisemaan nimeämisen ja nimellä kutsumisen magiaa: nyt kun epämääräinen rahina on muuttunut diagnosoiduksi keuhkoputkentulehdukseksi, saan siitä ihan eri tavalla otteen.

Saan puhelimitse tiedon tulehdusarvoista ja luvan palata ihmisten ilmoille jo huomenna, jos kuume ei tänään nouse ja minusta tuntuu illalla ja aamulla siltä, etten ole umpiväsynyt. Koetan hahmottaa, haluanko palata. Ei, en taida haluta, mutta kahden viikon päästä on näyttö, joten menen kyllä kouluun, jos en ole liian uupunut. Olisi kätevämpää sairastua kesällä, silloin olisi helpompaa solahtaa takaisin vuorovaikutuksen pyörryttävyyteen. Nyt se kaikki tuntuu vain halvaannuttavan pelottavalta. Koulussa toiset ovat aloittaneet jo, tuntuu entistäkin ulkopuolisemmalta mennä sinne eri päivänä kuin muut, heidän itsestäänselvyytensä ovat jääneet minulle mysteereiksi, ja ystävät ovat puhuneet keskenään asioita, joista en tiedä mitään, enkä osaa luottaa siihen, että saisin koskaan enää tolkkua mistään. Tunnen äkillistä halua paeta pelkästään virallisiin kertakohtaamisiin, kuten kohtaaminen lääkärin kanssa, niistä voi selvitä vaikuttamatta täysin ääliömäiseltä. Jatkumot ovat katkenneet. Ehkä uni solmii ne, kun valve ei selvästikään pysty.

Saan nukkua iltapäivän, totutella siihen karmeaan ajatukseen, että palaan sosiaaliseen ulottuvuuteen epäsopivana, ulkopuolisena ja jokseenkin haluttomana kirimään kiinni kaiken, mikä on käsitelty käpristellessäni yskää. Minun pitäisi jaksaa mennä apteekkiin, hakea lääkkeet, en mennyt heti, koska arvelin, että jaksan nyt mitä vaan ja halusin ensin kuulla tulehdusarvot puhelimessa. Mutta äkkiä lääkärissä käymisen synnyttämä tarmonpuuska raukeaa ja sama uuvuttava harmaus levittyy sitkeänä jarruttamaan hengittämistä, rahisee keuhkoputkissa ylös ja alas, kuvittelen ruohikon, jota tuuli tuivertaa vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ilmavirran kierittämät kuoriaisparat, lääkäri on soittanut jo ja voisin mennä apteekkiin, ei sinne ole niin pitkä matka, mutta uni istuu rintakehällä ja heiluttelee sääriään, nimi lipsahtaa otteestani, hengitysteissä rahisee epämääräisesti ja tajunta painautuu matalaksi, näkymättömiin.