Kotimatka, winter wonderland

Kahden aikaan hysteriasta voisi leikellä lumitähtiä. Jos niitä nyt tarvittaisiin. Lopetamme viimeistä päivää lukemisen hurjaan yhteiskäkätykseen.

Seisomme raitiovaunupysäkillä topattuina kuin tarhalapset. Viime puskee, puhaltaa, heittelee kummaa jääsilppua, joka on niin pientä, ettei sitä melkein miellä materiaksi. Odotamme vartin, siirrymme bussipysäkille. Odotamme siinäkin vartin. Päätämme siirtyä suuremman tien varteen, mutta käveltyämme jo hieman matkaa siihen suuntaan vilkaisemme taaksepäin ja näemme bussin vyöryvän pysäkille. Niinpä liukastelemme ja kirmaamme takaisinpäin kohti pysäkkiä ja ahtaudumme sisään. Kaikki eivät edes mahdu. Kuski alkaa jossain vaiheessa vain huutaa: "täynnä, täynnä, täynnä" ja paiskaisee ovet kiinni ja lähtee. Pakkaseen jää tyrmistyneitä naamoja maahan ulottuvine toppajatkeineen.

Bussi vain huristelee pysäkkien ohi. Sillä pysäkillä, kun hieman enemmän ihmisiä kapuaa ulos, myös etuovi avataan ja viimasta pääsee muutama pöllämystynyt sisään. "Mahtuuko tiivistämään?" huhuilee sinipunanenäinen nainen toinen jalka oven sisäpuolella. Muuta hänestä ei näet mahdu sisään, elleivät ihmiset käytävällä siirry eteenpäin. Takana olisi tiivistämisen varaa, mutta teinityttö kolme metriä ovesta huutaa: "Ei mahdu millään!" Ja niin jalka vetäytyy takaisin pakkaseen ja ovi paukahtaa kiinni ja bussi jatkaa matkaa.

Olen matkalla kummalliseen suuntaan, koska jo aamuinen matka kirjastolle kestää kauan ja sisältää seikkailuita. Raitiovaunu hajoaa! Bussit ovat täpösen täynnä ja vain ajavat pysäkkien ohi! Niinpä olen laskenut, että koska minun pitää huomenna olla koululla kahdeksalta tutkintotilaisuutta varten, tarvitsen ehdottomasti rukkaset. Tarvitsen rukkaset, jotta voisin kävellä koululle. Jalkani eivät ole yhtä alttiit talven yllättämiksi tulemiselle kuin raitiovaunut ja junat. Ne kyllä kantavat, jos kädet vain saisi jotenkin suojattua. Eihän siitä tule mitään, jos aamun näyttö menee pipariksi sen takia, että kädet ovat umpijäässä ja kipeät. Koska tarvitsen rukkaset, olen matkalla tavarataloon.

Viimein bussi on Kampissa, mistä puskemme tuiskun ja parin kauppakeskuksen ja niidenvälisten tunnelien läpi keskustaan ja eroamme. Menen yksinäni tavarataloon ja kysyn asiallisen kysymyksen siitä, missä on kunnon ulkoiluhanskoja. Sellaisia oikein rukkasia. Myyjä pahoittelee: ne ovat loppuneet jo aikapäivää sitten. Hölmistyn. Totta, rukkaset voidaan myydä loppuun. En ole tullut ajatelleeksi. Kävelen jo allapäin kohti liukuportaita, kun äkisti näen piikkimaton. Ei, kyllä minun on ainakin piikkimatto saatava.

Raitiovaunussa tavaratalosta kohti kotia kuuntelen nyrhittytukkaista, paljaspäistä naista, joka vertaa tuohtuneena Helsingin julkista liikennettä Auschwitzin-juniin. Jotka eivät pysy aikatauluissaan.

Huomenna on tutkintotilaisuus. Mikään sen ulkoinen ei voisi minua nyt järkyttää.