Lähettiläitä toisesta ajasta

Aamulla en kerkiä nähdä metsää enkä puita. Se johtuu siitä, että raitiovaunupysäkille tulee luokkatoverini ja tervehtii. Hyvä, että hän tekee niin, en välttämättä itse ajatuksiltani huomaisi tuttua hahmoa. Kävelen hänen kanssaan metsän läpi ja käy siten kuin ihmisseurassa tapaa käydä: ei ehdi huomata metsää eikä puita. Vaikken olekaan erityisen huolestunut tai mitään, kommunikaation tyyli imee kaikki voimat.

Kun koulu loppuu, astun ulos valmistautumattomana. Puut seisovat jyhkeinä ja kummallisen kimallelumen peittäminä. On kuin ne hengittäisivät joka solullaan. Kai ne niin tekevätkin. Vai sumuko tässä hengittää yhdessä pakkasen kanssa? Eivät ne yleensä tuollaisina esiinny talvisin. En oikein tunne tällaista valkoisuutta. Silmäilen puita epäilevästi.

Ne seisovat sievästi juurillaan jäiseen maahan tarrautuen. Niiden uusi ulkonäkö ravistelee ajatusten purkkia, harmaata aivomassaa kallomaljassa, ihonväristä kalloa. Jostakin nousee mielikuva siitä, miten eliöt kehräävät oman aikansa ja tilansa, synnyttävät ne muodosta, kuinka muoto järjestää materian. Jo kauan ennen kuin geeneistä tiedettiin mitään, muodosta pohdittiin näin. Mietittiin, onko muoto olemassa itsekseen vai vain yksilöolioissa ilmentyvänä. Onko se todellisempi kuin nämä olennot, joiden lomitse voi kulkea. Se kaikki tuntuu jollakin tavalla kaukaiselta nyt. Ajatella, kaikki ne karkeat oppiriidat. Puut vaikenevat.

Kuljen sen kaiken poikki ja huomaan, miten tien hiekoituksessa on puutteita. Ja katson oksia ja runkoja ja koetan muistaa jokaisessa lähestymisessäni, miten kahta samanlaista puuta ei ole. Ei, klassinen ajattelu on liian kaukana, mutta romantiikasta saa sentään jonkinlaisen otteen. Ettei ole puuta ylipäänsä, ei ihmistä ylipäänsä, ei koulupäivää ylipäänsä. Ja tunnen niin suurta uupumusta ja itkua, että jos jostakin tulisi kuorma-auto ja tönäisisi minut kumoon, tuskin huomaisin eroa.

Yksin tunnistan itseni paremmin, yksin tai sellaisessa seurassa, joka jaksaa hämärään sohimistani, kuten epäsystemaattista uteliaisuutta voisi sinutella.