Tutkintotilaisuuspäivä

Tarvon näyttöpäivään lumituiskusta aamua Vompsulta lainatut rukkaset kädessä. Olen nukkunut kotona jo kaksi yötä peräjälkeen, palannut, koska olen ikävöinyt kasveja, kissoja, runohyllyä, ylipäänsä värejä. (Faunin asunto on tyypillinen vuokra-asunto siinä suhteessa että vuokranantaja on maalannut tai maalauttanut kaiken valkoiseksi. Ikään kuin se olisi helppo pohja sisustaa viihtyisä koti.) Vompsun on ollut vaikeaa tottua siihen, että palaan tuosta noin vain ja että minulla on tarpeita ja intressejä. Kuten että haluan käydä aikaisin nukkumaan, koska olen umpiväsynyt iltaisin. Mutta kaikki sujuu ihan hyvin. Paitsi että syön liikaa koko ajan, olen niin hermostunut, enkä ole voinut kävellä, koska ulkona on ollut liian talvi.

Näyttöpäivän aamuna pakkanen on laskenut sen verran, että tarkenen karvatakissa, venakkohuivissa, sateenkaaripipossa, lainarukkasissa, tuulenpitävissä ulkoiluhousuissa, lämpimissä kuoma-kengissä ja värikkäissä säärystimissä. Tuntuu mukavalta tarpoa tuiskussa ja nähdä ulkopuolelta raitiovaunuihin ahtaasti sulloutuneet ihmiset. Siinä on vapauden ja riippumattomuuden ja omaehtoisen pystyvyyden tuntoa sekoittuneena siihen riemuun, että saa kävellä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että saa kävellä kivuitta. Matka taittuu, eikä oikeastaan mikään tappiomieliala voisi nyt iskeä. Tiedän lukeneeni hyvin ja tehneeni paljon töitä ymmärtääkseni ihmiskehoa. En voi muistaa kaikkia yksityiskohtia, ja sekin on ihan okei.

Tutkintotilaisuudessa tunnen itseni päättömäksi kalkkunaksi. Sen verran kovasti valoja vilkkuu ja ääniä syöksähteeni pääparan sisässä, että se tuntuu olevan jonkun toisen tai jossakin toisaalla. Lasken käteni hoidettavan selälle, ja se tuntuu yllättäen joltakin pehmeältä, huokoiselta muovipuhalteelta. Kun pari hengittää, melkein säikähdän keinokudoksen liikettä ennen kuin saan kahlittua pääni siihen sitoumukseen, että ei, tämä on oikea, hengittävä ihminen. Ja että käsi hänen selällään on jotakin, mikä on minun hallinnassani. Kun saan sovittua tämän itseni kanssa, loppu sujuu rutiinilla. Olen ehkä jäykempi kuin tavallisesti, koen normaalisuoritukset ongelmina, unohdan käsitteet ja huimaa ja oksettaa ja kaikki tuntuu jollakin tapaa epätodelliselta, ja samalla valot ja värit ja äänet tajunnassa hidastuvat, hyhmääntyvät, ja sitten on enää käsi näkökentässä, se painaa ihon tiiviiseen kontaktiin ja työntää ihoa pyörimään. Ihonalista kudosta. Suullisessa kuulustelussa meinaan tuskastua luurankoon, jonka alaraaja kiertyy jatkuvasti epäluonnolliseen sisäkiertoon lonkan luksoiduttua paikaltaan ja reisiluun roikkuessa alakuloisesti heijaten.

En tietenkään muista kaikkea. Mutta en jotenkin jaksa olla huolissani, sanon suoraan, että tätä ja tätä en kyllä muista tarkasti, mutta about näin se menee. Hitto, tiedän, että osaan hyvin, ei tässä hätiä mitiä. Kunhan vain lakkaisin näkemästä ajatusprosessini jotenkin niin toisaalta.

Mitä on tämä kummallinen etääntyminen? Miksi seison koko ajan askeleen itseni ulkopuolella? Johtuuko se samastumisesta kuulustelijan katseeseen? Siitä, että tiedän olevani arvioitavana? (Joskus rakkaussuhteissa huomaa äkisti saman ilmiön, kun toinen sanoo jotakin, mikä kiinnittää huomion omaan käyttäytymiseen tai ulkonäköön. Ei meinaa löytää ovea, johon voisi kolkuttaa päästäkseen uudelleen sisään luontevuuteen. On kirjoitettava, käveltävä, hengiteltävä syvään, venyteltävä, ja jostakin merkitysprosessin mikroratkeamista tihkuu takaisin tuntu siitä, että näin tämän kuuluukin tapahtua, ja itse katoaa, pujahtaa rutiinien varjoon ja lepuuttaa häikäistyneitä silmäparkojaan.)

Ruokailun jälkeen odottaa vielä kirjallinen osio. Koska luokka on varattu seuraaville live-kuulusteltaville, meidät pannaan takahuoneeseen kirjoittamaan. Takahuoneen pöydän taso on samalla korkeudella kuin tuolin istuin. Käperryn paperin yläpuolelle ja tuhrustelen hoitosuunnitelmaa, tutkimusraporttia, lihaskarttaa. Vasta kun nousen kaiken paperille oksentaneena, tajuan, miten kamala asento on ollut. En meinaa ojentua suoraksi lainkaan. Jätän tiedot kuoressa, huikkaan heit ja katoan.

Takaisin talvessa. Ei tuiskuta. Nyt kuulen äkisti lumen ääntelyn jalkaterien alla. Tai siis, sukkien ja kengän paksun kumin alla, myös. Jalkaterä on kaukana lumesta, suojattu. (Hassua, että se on terä. Se on kovin erilainen kuin luistimen terä tai veitsen terä. Se muistuttaa enemmän pannukakkua, jonka sisällä on korsettiluut.) Pää humisee korkeuksissa, väsymys alkaa hiipiä lihaksiin, saan oikein ponnistella, että pystyn puurtamaan nuljuvassa lumessa kotiin saakka. Kotona, kun olen ottanut ulkovaatteet pois, väsymys ja kylmä iskee äkisti, se puhaltuu minuun. Selkää sattuu, Vompsu hieroo sitä kipuöljyllä. Olen takaisin siinä, kuka olen ja missä olen ja en erota, mikä on minua ja mikä patjaa, peittoa, pipoa, hengitystä, helpotusta, huoneilmaa, soijakaakaota. Vilu ravistaa, uni korjaa talteen. Sitä ennen ehdin huomata, miten sormenpäät kipinöivät.

Ja äkisti onkin ilta, pimeä. Ihmiset lähelläni ovat kokeneet yksinäisyyttä ja etäisyyttä, huomaan sen nyt, ja olenhan itsekin etääntynyt jonnekin pois, kauas, tunnistamattomiin. Ja palannut, osittain, se käy vähä vähältä, verenpaine ei jaksa pysyä normaalissa, seisomaan nouseminen mustaa silmät, ääreisverenkiertoon saakka ei riitä lämpöä. Onneksi on peittoja, pipoja, taskuja. Jännite on purkautunut.

En jaksa vielä välittää uusista murheista.