Vain viikonloppuisin

Hetkittäin tuntuu siltä, että minusta on tullut, J. K. Ihalaista mukaillen, elinikäinen oppimistyöläinen joka hengittää vain viikonloppuisin. Elämä sujautettiin pussiin, pistettiin pari koipalloa mukaan, vinnille tai kellariin, lukkojen taakse.

Mutta ei se pidä täysin paikkaansa, vaikka enimmäkseen pitäisikin. Pidän niistä hetkistä, kun kävelen kouluun ja sieltä takaisin, niistä hetkistä, jolloin olen riittävän terve nauttiakseni kävelemisestä, kun en raahusta, laahusta enkä pure hammasta. Kun ei itketä eikä väsytä. Niitäkin hetkiä riittää sen verran, ettei tunnu valheelliselta vetää päälle t-paitaa, jossa lukee "shine".

Sunnuntai-ilta tuntuu uhkaavalta. Saa käydä nukkumaan, mutta sitten kaikki on taas ohi ja kehot sullotaan torveen, joka jauhaa lihamuhjua, sitä tasoitetaan jauholla ja vedellä, tasamausteella, pursotetaan muovikuoriin tai suoliin. On hetkiä, joina huomaan hengittäväni vastahankaisesti, ajattelevan vastakarvaan. Tapahtumat menettävät tarinallisuutensa, latistuvat pakoiksi. Nyt pakolta tuntuu etenkin yrittäjyysopetus.

Muut luokkalaiset pitävät yrittäjyyden opettajasta, joka tuntuu minusta falskilta ja tekovitsikkäältä, ja pinnan alta riipaisevan eksyksissä olevalta ja siksi vähän ilkeältä suustaan. Minua kumma kyllä alkaa melkein itkettää, kun muut nauravat. Hetkittäin mietin sitäkin, olenko vain liian väsynyt edelleen kaiken sairastamisen jälkeen, mutten oikein usko siihenkään. Tuntuisi helpommalta reagoida tasatahtiin muiden kanssa. Tuntuisi helpommalta todeta tuosta noin vain, että tyypit ovat ihan mahtavia. Ovat ihmiset minustakin kiinnostavia ja hämmentäviä, mutta muistan aika harvoin tavanneeni sellaisen ihmisen, jota voisin fanittaa. Etenkään tuosta noin vain, parin tunnin kuuntelun perusteella. Enkä edes tiedä, haluaisinko osata fanittaa. Ehkäpä en. Ehkä riittää sekin, että kuulostelen ja tunnustelen ja sitten vähitellen opin arvostamaan ja kunnioittamaan ihmisiä jotenkin toisella tapaa, sillä tapaa kuin sen teen. (Sitä on vaikeaa kuvata. Se on vähän surumielistä ja myötätuntoista ja sisältää vaimeaa nyökyttelyä sen suhteen, että meillä kaikilla on kardinaaliongelmamme ja että ne ovat toisille usein niin vaikeasti ymmärrettävissä.)

Jokin kumma tässä hyväntyyppiyden kuviossa nyppii. Silloin kun kävin akateemisen urasuunnittelun kurssia, olin ratketa vaatimukseen, että meidän kaikkien olisi haluttava hinkuen olla hyviä tyyppejä. Jokin siinä painotuksessa häiritsee minua. Voin haluta toimia sovinnollisesti, pitää aikataulut ja sopimukset, kannustaa toisia ja koettaa kritisoida mahdollisimman pehmeästi, mutta hyvä tyyppi, ei kiitos, sellaiseksi en tahdo ponnistella. Ilo ja myötätunto ja sitoutuminen ovat okei, mutta hyvätyyppiys... jotenkin se tuntuu liian keskittyneeltä vaikutelmiin, vieläpä lyhyen tähtäimen vaikutelmiin. Niillä laskelmointiin. Ehkä käsitän tämän jotenkin kierosti ja kummallisesti, voi olla.

Ja viikonpäivät tunnen itseni aika friikiksi, kun tajuan, miten kaukaa katselen tuollaista opetustuokiota, jossa huumori tuntuu päälleliimatulta ja suojamuurilta. Toiset nauravat, nauru lainehtii ympärillä, ja minä, jonka on tavallisesti helppo nauraa, jään hämmentyneenä ihmettelemään, eivätkö toiset kuule äänen pingottuneisuutta ja pane merkille eleiden jähmeyttä. Jokin kummallinen suru. Koetan päästää sen sisääni, antaa sen tulvahtaa lävitseni, jotta voisin hymähtää edes muiden mukana, mutta törmään muurimaiseen suruun ja hätään. Enkä osaa auttaa mitenkään, en osaa kuin istua ja katsella vakavana ja vähän surumielisenä.

Viikonloppuisin on hiljaista, en erotu ympäristöstä. Sunnuntai-iltana rajani alkavat hahmottua, kipinöidä, huomaan väsyneeni surullistumiseen. Vielä hetki aikaa hengittää, olla tässä.

Tutkintotilaisuuspäivä

Tarvon näyttöpäivään lumituiskusta aamua Vompsulta lainatut rukkaset kädessä. Olen nukkunut kotona jo kaksi yötä peräjälkeen, palannut, koska olen ikävöinyt kasveja, kissoja, runohyllyä, ylipäänsä värejä. (Faunin asunto on tyypillinen vuokra-asunto siinä suhteessa että vuokranantaja on maalannut tai maalauttanut kaiken valkoiseksi. Ikään kuin se olisi helppo pohja sisustaa viihtyisä koti.) Vompsun on ollut vaikeaa tottua siihen, että palaan tuosta noin vain ja että minulla on tarpeita ja intressejä. Kuten että haluan käydä aikaisin nukkumaan, koska olen umpiväsynyt iltaisin. Mutta kaikki sujuu ihan hyvin. Paitsi että syön liikaa koko ajan, olen niin hermostunut, enkä ole voinut kävellä, koska ulkona on ollut liian talvi.

Näyttöpäivän aamuna pakkanen on laskenut sen verran, että tarkenen karvatakissa, venakkohuivissa, sateenkaaripipossa, lainarukkasissa, tuulenpitävissä ulkoiluhousuissa, lämpimissä kuoma-kengissä ja värikkäissä säärystimissä. Tuntuu mukavalta tarpoa tuiskussa ja nähdä ulkopuolelta raitiovaunuihin ahtaasti sulloutuneet ihmiset. Siinä on vapauden ja riippumattomuuden ja omaehtoisen pystyvyyden tuntoa sekoittuneena siihen riemuun, että saa kävellä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että saa kävellä kivuitta. Matka taittuu, eikä oikeastaan mikään tappiomieliala voisi nyt iskeä. Tiedän lukeneeni hyvin ja tehneeni paljon töitä ymmärtääkseni ihmiskehoa. En voi muistaa kaikkia yksityiskohtia, ja sekin on ihan okei.

Tutkintotilaisuudessa tunnen itseni päättömäksi kalkkunaksi. Sen verran kovasti valoja vilkkuu ja ääniä syöksähteeni pääparan sisässä, että se tuntuu olevan jonkun toisen tai jossakin toisaalla. Lasken käteni hoidettavan selälle, ja se tuntuu yllättäen joltakin pehmeältä, huokoiselta muovipuhalteelta. Kun pari hengittää, melkein säikähdän keinokudoksen liikettä ennen kuin saan kahlittua pääni siihen sitoumukseen, että ei, tämä on oikea, hengittävä ihminen. Ja että käsi hänen selällään on jotakin, mikä on minun hallinnassani. Kun saan sovittua tämän itseni kanssa, loppu sujuu rutiinilla. Olen ehkä jäykempi kuin tavallisesti, koen normaalisuoritukset ongelmina, unohdan käsitteet ja huimaa ja oksettaa ja kaikki tuntuu jollakin tapaa epätodelliselta, ja samalla valot ja värit ja äänet tajunnassa hidastuvat, hyhmääntyvät, ja sitten on enää käsi näkökentässä, se painaa ihon tiiviiseen kontaktiin ja työntää ihoa pyörimään. Ihonalista kudosta. Suullisessa kuulustelussa meinaan tuskastua luurankoon, jonka alaraaja kiertyy jatkuvasti epäluonnolliseen sisäkiertoon lonkan luksoiduttua paikaltaan ja reisiluun roikkuessa alakuloisesti heijaten.

En tietenkään muista kaikkea. Mutta en jotenkin jaksa olla huolissani, sanon suoraan, että tätä ja tätä en kyllä muista tarkasti, mutta about näin se menee. Hitto, tiedän, että osaan hyvin, ei tässä hätiä mitiä. Kunhan vain lakkaisin näkemästä ajatusprosessini jotenkin niin toisaalta.

Mitä on tämä kummallinen etääntyminen? Miksi seison koko ajan askeleen itseni ulkopuolella? Johtuuko se samastumisesta kuulustelijan katseeseen? Siitä, että tiedän olevani arvioitavana? (Joskus rakkaussuhteissa huomaa äkisti saman ilmiön, kun toinen sanoo jotakin, mikä kiinnittää huomion omaan käyttäytymiseen tai ulkonäköön. Ei meinaa löytää ovea, johon voisi kolkuttaa päästäkseen uudelleen sisään luontevuuteen. On kirjoitettava, käveltävä, hengiteltävä syvään, venyteltävä, ja jostakin merkitysprosessin mikroratkeamista tihkuu takaisin tuntu siitä, että näin tämän kuuluukin tapahtua, ja itse katoaa, pujahtaa rutiinien varjoon ja lepuuttaa häikäistyneitä silmäparkojaan.)

Ruokailun jälkeen odottaa vielä kirjallinen osio. Koska luokka on varattu seuraaville live-kuulusteltaville, meidät pannaan takahuoneeseen kirjoittamaan. Takahuoneen pöydän taso on samalla korkeudella kuin tuolin istuin. Käperryn paperin yläpuolelle ja tuhrustelen hoitosuunnitelmaa, tutkimusraporttia, lihaskarttaa. Vasta kun nousen kaiken paperille oksentaneena, tajuan, miten kamala asento on ollut. En meinaa ojentua suoraksi lainkaan. Jätän tiedot kuoressa, huikkaan heit ja katoan.

Takaisin talvessa. Ei tuiskuta. Nyt kuulen äkisti lumen ääntelyn jalkaterien alla. Tai siis, sukkien ja kengän paksun kumin alla, myös. Jalkaterä on kaukana lumesta, suojattu. (Hassua, että se on terä. Se on kovin erilainen kuin luistimen terä tai veitsen terä. Se muistuttaa enemmän pannukakkua, jonka sisällä on korsettiluut.) Pää humisee korkeuksissa, väsymys alkaa hiipiä lihaksiin, saan oikein ponnistella, että pystyn puurtamaan nuljuvassa lumessa kotiin saakka. Kotona, kun olen ottanut ulkovaatteet pois, väsymys ja kylmä iskee äkisti, se puhaltuu minuun. Selkää sattuu, Vompsu hieroo sitä kipuöljyllä. Olen takaisin siinä, kuka olen ja missä olen ja en erota, mikä on minua ja mikä patjaa, peittoa, pipoa, hengitystä, helpotusta, huoneilmaa, soijakaakaota. Vilu ravistaa, uni korjaa talteen. Sitä ennen ehdin huomata, miten sormenpäät kipinöivät.

Ja äkisti onkin ilta, pimeä. Ihmiset lähelläni ovat kokeneet yksinäisyyttä ja etäisyyttä, huomaan sen nyt, ja olenhan itsekin etääntynyt jonnekin pois, kauas, tunnistamattomiin. Ja palannut, osittain, se käy vähä vähältä, verenpaine ei jaksa pysyä normaalissa, seisomaan nouseminen mustaa silmät, ääreisverenkiertoon saakka ei riitä lämpöä. Onneksi on peittoja, pipoja, taskuja. Jännite on purkautunut.

En jaksa vielä välittää uusista murheista.

Kotimatka, winter wonderland

Kahden aikaan hysteriasta voisi leikellä lumitähtiä. Jos niitä nyt tarvittaisiin. Lopetamme viimeistä päivää lukemisen hurjaan yhteiskäkätykseen.

Seisomme raitiovaunupysäkillä topattuina kuin tarhalapset. Viime puskee, puhaltaa, heittelee kummaa jääsilppua, joka on niin pientä, ettei sitä melkein miellä materiaksi. Odotamme vartin, siirrymme bussipysäkille. Odotamme siinäkin vartin. Päätämme siirtyä suuremman tien varteen, mutta käveltyämme jo hieman matkaa siihen suuntaan vilkaisemme taaksepäin ja näemme bussin vyöryvän pysäkille. Niinpä liukastelemme ja kirmaamme takaisinpäin kohti pysäkkiä ja ahtaudumme sisään. Kaikki eivät edes mahdu. Kuski alkaa jossain vaiheessa vain huutaa: "täynnä, täynnä, täynnä" ja paiskaisee ovet kiinni ja lähtee. Pakkaseen jää tyrmistyneitä naamoja maahan ulottuvine toppajatkeineen.

Bussi vain huristelee pysäkkien ohi. Sillä pysäkillä, kun hieman enemmän ihmisiä kapuaa ulos, myös etuovi avataan ja viimasta pääsee muutama pöllämystynyt sisään. "Mahtuuko tiivistämään?" huhuilee sinipunanenäinen nainen toinen jalka oven sisäpuolella. Muuta hänestä ei näet mahdu sisään, elleivät ihmiset käytävällä siirry eteenpäin. Takana olisi tiivistämisen varaa, mutta teinityttö kolme metriä ovesta huutaa: "Ei mahdu millään!" Ja niin jalka vetäytyy takaisin pakkaseen ja ovi paukahtaa kiinni ja bussi jatkaa matkaa.

Olen matkalla kummalliseen suuntaan, koska jo aamuinen matka kirjastolle kestää kauan ja sisältää seikkailuita. Raitiovaunu hajoaa! Bussit ovat täpösen täynnä ja vain ajavat pysäkkien ohi! Niinpä olen laskenut, että koska minun pitää huomenna olla koululla kahdeksalta tutkintotilaisuutta varten, tarvitsen ehdottomasti rukkaset. Tarvitsen rukkaset, jotta voisin kävellä koululle. Jalkani eivät ole yhtä alttiit talven yllättämiksi tulemiselle kuin raitiovaunut ja junat. Ne kyllä kantavat, jos kädet vain saisi jotenkin suojattua. Eihän siitä tule mitään, jos aamun näyttö menee pipariksi sen takia, että kädet ovat umpijäässä ja kipeät. Koska tarvitsen rukkaset, olen matkalla tavarataloon.

Viimein bussi on Kampissa, mistä puskemme tuiskun ja parin kauppakeskuksen ja niidenvälisten tunnelien läpi keskustaan ja eroamme. Menen yksinäni tavarataloon ja kysyn asiallisen kysymyksen siitä, missä on kunnon ulkoiluhanskoja. Sellaisia oikein rukkasia. Myyjä pahoittelee: ne ovat loppuneet jo aikapäivää sitten. Hölmistyn. Totta, rukkaset voidaan myydä loppuun. En ole tullut ajatelleeksi. Kävelen jo allapäin kohti liukuportaita, kun äkisti näen piikkimaton. Ei, kyllä minun on ainakin piikkimatto saatava.

Raitiovaunussa tavaratalosta kohti kotia kuuntelen nyrhittytukkaista, paljaspäistä naista, joka vertaa tuohtuneena Helsingin julkista liikennettä Auschwitzin-juniin. Jotka eivät pysy aikatauluissaan.

Huomenna on tutkintotilaisuus. Mikään sen ulkoinen ei voisi minua nyt järkyttää.

Uupumusähky

Perjantai tarkoittaa ylihuomista. En jaksaisi enää sanaakaan origoista ja insertioista, funktioista, vasta-aiheista, lihastyötavoista, niveltyypeistä, hoidon tavoitteiden sanamuodoista.

Kissat nukkuvat sängyllä pehmeinä kerinä. Haluaisin käpertyä niiden kaltaiseksi, nukkua vain päiväpeitolla. Joksikin aikaa. Tiedän senkin, että jos minulla on tilaisuus keriä sängylle milloin vain, alan rakentaa projekteja, tahto ilmestyy taas jostakin järjestämään pulmia.

Laidoilla vipisee. Pohdin, minkä laidoista minun pitäisi puhua. Havaintokentän? Mielen? Tajunnan? Tietoisuuden? En kykene valitsemaan sanaa, joten laitetaan nyt sitten vain, että laidoilla vipisee. Jotenkin tämä kaikki virittyminen ymmärtämään, muistamaan, päättelemään, selviytymään, osoittamaan taidot ja tiedot, jotenkin tämä kaikki hämmentää esiin paljon sellaistakin, mistä ei oikeastaan olisi niin väliksi näinä viimeisinä päivinä. (Ikään kuin perjantain jälkeen en ähkäisisi, käärisi hihoja, alkaisi haalia lopputyön kirjallisuutta ja nakuttaa yrittäjyysraportteja ja soitella mahdollisia harjoittelupaikkoja läpi...) Alan esimerkiksi pyöritellä kysymystä, missä määrin tahto on mitään omaa. Tai onko se juuri omaa ja kaikki muu vain epämääräistä sälää. Ääh. Ja että miten ja miksi jotkut ihmiset osaavat haluta sellaisia elämänmuotoja, jotka minusta tuntuvat vankiloilta. Tai miksi he haluavat metafyysisiä selityksiä. Tai mistä nämä kaikki kysymykset tulevat ja menevätkö ne tiehesä vain siksi, etten oikein osaa enkä jaksa enkä yleensä edes halua keskustella niiden kanssa.

Tällaisen vipinän lisäksi esimerkiksi pöydän tiikkiviilun kuviot käyvät eläviksi, järjestyvät tiikerien silmiksi ja vuohien otsiksi, ja saan käyttää kaiken tahdonvoimani, etten piirtelisi pöytää täyteen eläinten kasvoja sen sijaan että kirjoitan lihaksia ja hermotuksia kuuliaisesti papereille ja sitten kumitan ne pois. (Jos jättäisin ne papereille, ehkä minun ei tarvitsisi muistaa. Nyt tarvitsee. Tai en tiedä, kokeillaan nyt tätä.)

Ja sitten kun olen saanut lihaslitaniat valmiiksi, joku avaa venttiilin, ja kaikki jaksaminen ujuu pois surkeasti pihisten ja makaan sängyllä kerien kanssa ja vain hengitän, kirjoitan ja hengitän, nyt. Pää täynnä silvottua lihaa, kalvoistaan irti revittyä supistuvaa ja elastista komponenttia, huomautuksia pöpöjen leviämisestä verenkiertoon - kyllä, kirjallisessa materiaalissa puhutaan pöpöjen leviämisestä, ei liian vakavaa - ja tolkuttava: muista pyyhe, muista käsituet, muista polvituki, muista nilkkatuki, muista tyyny vatsan alle, muista pestä kädet, muista pyyhkiä ja pestä ja kuivata ja paloitella parafangosavi, muista taputukset, muista loppusivelyt, muista desiplint. Detaljien vyöry lähestyy kumisten, kiskaisen hartiat korviin ja teeskentelen nukkuvani kissana.

Mielenhäiriö, ihme, emergenssi

- Minun piti viettää tämä talvi Aasiassa.
- Niin, mitä sitten tapahtui?
- No, keksin keväällä hakea tähän kouluun. Se tuli jotenkin ihan puun takaa se tahto. Vaikka tietysti se on omalla tavallaan looginenkin juttu. Moni asia tuntuu tähdänneen siihen, sen muotoutumiseen ja ilmestymiseen.
- Hassua, mulle kävi vähän samalla tavalla. Ei niin että olisin sitä Aasiaa miettinyt mutta muuten. Keksin että tämä on mua varten. Nyt sitten mietin välillä että mitä ihmettä mä täällä teen. Miksi mä tuun tänne joka arkipäivä. Ketä varten tää on.
- Huooh, kuulostaa niin tutulta! Joskus musta tuntuu, että tää on joku kummallinen mielenhäiriö.

Sillä lailla me keskustelemme, tässä. (Ei, ei tässä sängyssä, olen toipumassa mahataudista. Mutta muistikuvassani, siinä on hälinää ja jalkaääniä ja ruokalan oven kaukainen kumahdus.) Meillä on erilaiset elämät, haaveet, taustat, aavistukset, toiveet. Varmasti täysin erilainen etiikkakin. Mutta me voimme pahoin samalla tavalla, tuijotamme samalla tavalla taaksepäin hämmästellen tahtomme kummaa tempausta.

Hullunkurista, miten tahdon muotoutuessa ja ilmestyessä tuntuu siltä, että jotakin suurta on liikahtamassa. Elämä lohkoutuu jäävuorena, kelluu tiehensä sirpaleina, avoin taivas, lokit. Ne äänet, joita jää päästelee muotoutuessaan ja uudelleenmuotoutuessaan. Kumeat murahdukset ja soinnilliset hyrähdykset, joita ei voi nimetä konsonanteiksi eikä vokaaleiksi eikä kommunikaatioksi, vaikka ne viestittävätkin jostakin jakotodellisesta, turvallisuuteen vaikuttavasta, pian silmin nähtävästä. Kun kohtaa tahdon, onko se oma, mitä sen omuus voisi tarkoittaa, oleminen järjestyy johonkin suuntaan.

Se on kovin erilaista kuin tämä keskustelu tai toinen, jonka käymme luokassa.
- Oletko kävellyt tänä talvena jäällä?
- En, en oo ehtinyt. Olen ollut sairaana. Pitäisi kyllä mennä...

Pidän jäällä kävelemisestä. Sunnuntaina, se on eilen, tunnen itseni viimein sen verran terveeksi, että pääsen jäälle. Aurinko piilottelee jossakin pilvien takana, ohutta lumisuhrua tipahtelee. Laivaväylälle on matkaa. Muistan talven neljä vuotta sitten, miten olin juuri eronnut (se varmasti tarkoittaa paria kuukautta aiemmin, joissain asioissa tunnetilojen hetket saattavat venyä puolivuotisiksi) ja aurinko porotti, muksi lämmöllään jäätä, ja juoksin laivaväylän viertä, ehkä parin metrin päässä sulasta vedestä, ja laiva jyräsi vedessä, ja juoksin sinne saakka, että keuhkot tuntuivat syttyvän pelkästä ajatuksesta ja jalat alkoivat lipsua, ja kun katsoin rannan suuntaan, tajusin edenneeni aika kauas ja laiva jatkoi piittaamatta kulkuaan toisiin maihin ja annoin sen mennä, en voisi kuitenkaan juosta koko matkaa sen viertä, meret ovat toisaalla sulia. Muistan sen vapauden tunnun. Sen, miten kaikki on liikkeessä.

Oikeastaan ei tarvitse muistella, se tuntu on tässä. Paitsi että nyt minusta tuntuu, että jos luiskahtaisin laivaväylään, joku voisi surra sitä. Silloin en välittänyt siitä pätkääkään. Enkä uskonut sellaiseen. Se tuntui turvallisemmalta kuin tämä tässä, tuossa suhteessa. Että voin vaikka lakata olemasta vahingossa ja siinäpä se, ei sen kummempia itkuja eikä sukkaruttuja.

En tarkalleen ottaen tahdo jäälle, koska sinne pitää mennä talvisin. On talvia, joina en ole kerinnyt jäälle. Mutta jotenkin jää vetää puoleensa. Valkoinen aro, jota pitkin voi kävellä muuten suljettuihin saariin. En ole koskaan veneillyt täällä. Yhdellä ystävällä on vene, mutta kesäisin ohjelmaa tuppautuu liiaksi. Ja ehkä se on kuvittelemattomissa myös. Jos osaisin kuvitella, millaista kesäisin on purjehtia saariin, ehkä hoputtaisin ystävää, tinkaisin häneltä retken. En osaa kuvitella. Enkä sanoisi niinkään, että tahdon jäälle, vaikka jää vetoaakin. Tahtominen on jotakin suurempaa, järisyttävämpää. Jokin mielenhäiriö tai ihme tai emergenssi.

Matkan jälkeen asiat sujuvat omalla painollaan. Sairastun, tervehdyn, peukalon opponenssilihaksen kiinnityskohta kipeytyy ja parantuu, saan Vompsulta vatsataudin ja otan possupiikin ja koen sen lihas- ja nivelsäryt. Näemme Hurinan, joka on innostunut Byron Katiesta. Vompsu saa arvosanan gradustaan, maisterinpaperit, vakituisen työpaikan. Vaatteeni sijaitsevat edelleen kotikaapissa, mutta huomaan nukkuvani yöt yläkerrassa Faunin luona. Menen sinne, missä on helpompi olla.En osaa erityisemmin selittää tapahtunutta muuten kuin että vesikin juoksee alarinteeseen.

Ja välillä, jäätyy. Tahto tuntuu tällä hetkellä vankiloita rakentavalta tekijältä. Koulussa eteneminen tuntuu samalta kuin olisi pujahtanut kapeaan, tihkuiseen, yhä syvemmälle porautuvaan tunneliin, joka käy tukalammaksi metri metriltä. Vai onko se vain talvi. Talvisin tuntuu yleensä vaikealta. Ei, luulen, että tässä on kyse myös koulusta ja siitä tyrmistymisestä, millaisia asioita tahto teettää.

Luen Saramagoa mutta unohdan ottaa avaavan kohdan muistiin. Palautan kirjan kirjastoon ja vasta jälkikäteen muistan, että ajattelin blogata siitä kohdasta. Ei auta kuin edetä muistinvaraisesti. Kohdassa puhutaan tahdosta ja valitsemisesta. Siitä, miten suuret muutokset, käännekohdat tapahtuvat. Että emme me niitä valitse vaan että ne ilmestyvät meille. Se tuntuu oikealta muotoilulta. Niin kovasti kuin koetankin ottaa vastuuta ja toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti ja huoltaa jaksamistani, niin hurjasti kuin olenkin tehnyt työtä sen eteen, että haluan valita asiat vastuullisesti ja järkevästi, ei niin tunnu tapahtuvan, ei tärkeissä asioissa. Saramagon lisäksi mieleen tulee Mead, joka puhuu siitä, miten ihminen voi valita ammattinsa ja asuinpaikkansa, muttei rakastumistaan, we FALL in love. Minusta alkaa vähitellen tuntua, etten voi valita ehkä ammattia tai asuinpaikkaakaan. Tai että on kenties hyödyllisempää koettaa olla valitsematta niitä tai siis ehkä koettaa olla teeskentelemättä, että olen ne valinnut, ja tarkkailla asioita vapaammin. Olen kirjoittanut jonkin verran, ainakin jossain vaiheessa, siitä, miten en usko pitää- tai pitäisi-muotoiluihin. Silti huomaan nyt, että jollakin tasolla olen silti epäonnistunut pitämisille murisemisessani. On yhä monia asioita, joissa minusta minun pitää toimia jollakin tavalla. Kuten että pitää tai pitäisi toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti. Kantaa vastuuta. Osata selittää omaa toimintaansa. (Ei motivaatioiden tasolla, ei sentään, niin perverssiä minusta ei saa, mutta kuitenkin jollakin käytännön tasolla.)

Niistä kaikista tulee helposti vankiloita. Ja vankilassa olen onneton, raavin ympärilläni sokkona, sähisen. Voi sitä, joka osuu tielle.

Tuntuu jotenkin pöyristyttävältä, miten tahto ilmenee, ravistelee elämän juuriltaan, saa sitoutumaan käsittämättömiin projekteihin ja saa tunkeutumaan yhä syvemmälle pimeään, vaikka välillä tuntuu, että koko hemmetin tahto on yksi mielenhäiriö, joka iskee ja josta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu oudolta, että hinkuu kouluun, josta tulee vankila, tai parisuhteeseen, josta myös helposti tulee vankila. Että hinkuu itselleen jotakin hämärää eettistä projektia, jotakin vastuullisen aikuisen valitsemisen projektia. Pitkäjänteisyydenhuoltoprojektia. Tunnesäätelyprojektia.

En osaa sanoa, onko tämä ehkä mystisin kauteni vai masennusta, ehkä en edes halua nimetä tätä mielenmaisemaa noin määräisesti. (Nimien ulkopuolelle jää liikaa merkittävää.) Mutta sen huomaan, että se vähäkin miellyttämisenhalu, mitä olen aiemmin potenut, on toistaiseksi tiessään. Itsepäisyys taas ei... jotenkin tuntuu mielekkäältä pungertaa koulua eteenpäin, vaikka se tuntuukin raskaalta. Ei kai minun tätäkään tarvitse ymmärtää, tätä omituista mielekkyyttä. Eiköhän se pidä itsestään huolen. Kutsumatta se on tullut, kai se kutsumatta pysyykin. Tai lähtee tiehensä. Kuten halu tehdä pitää-asioita. Ehkä niissä on kyse resursseistakin. Siitä, onko meri jäässä vai vapaa vai sulamassa vai jäätymässä, millaisia ääniä railoutumisesta ja yhteenkuroutumisesta pääsee. Voiko saariin kävellä, uida vai tarvitaanko vene. Veneilevä perhekin, ehkä.

En oikein enää osaa nukkua, perjantaina on tutkintotilaisuus kaksi. Säpsähtelen vatsatautisista unistakin hereille säikähtäneenä siitä, että meinaan unohtaa suuren pakaralihaksen kiinnittyvän myös tractus iliotibialikseen. Sellaista meteliä pitää tahto, joka vain ilmestyy ja pistää tohinaksi.

Kevyt kosketus

Kuulen myöhemmin, aamulla, hätääntyneeni keskellä yötä. Kevyesti päälläni levännyt käsi oli nostettu varovasti toisaalle, mutta kun olin vingahdellut ja sätkinyt onnettoman ja hätäisen kuuloisesti, käsi oli laskeutunut takaisin ja silittänyt. Olin vaiennut ja jatkanut unta turvassa taas pitkään.

Näen, miten kevyt kosketus vaikuttaa kissoihin. Ne seisahtuvat ollessaan jo lähtemässä toisaalle, kuulostelevat tuntua selässään, niiden häntä ei liikahdakaan. Maailma jähmettyy. Muusta ei ole nyt niin väliksi. Kissat tuntuvat unohtavan, mitä ovat menossa tekemään. Se jotenkin lumoaa, en kyllästy katselemaan. Tunnun itsekin unohtavan murheeni ja levottomuuteni.

Hahmottelen ajatusta kevyestä kosketuksesta. Siitä, miten se on tullut niin tärkeäksi, miten tunnistan sen myötä asettuvani. Äiti koskettaa siten, että kosketusta opettavatkin käyvät hänen kosketettavanaan. Ehkä jollekulle toiselle toinen ominaisuus, toinen ulottuvuus, tuntuu samalla lailla rauhoittavalta. Muistan ystävän taannoisen toteamuksen, ettei hän voisi kuvitella läheissuhdetta ilman syviä älyllisiä keskusteluita. Sen vierauden. Pidän keskusteluista, mutta eivät ne kai minun kohdallani voisi koskaan olla ratkaiseva tekijä. Minulla on vain toisella tavalla järjestynyt elämä, toisenlaiset kriteerit. Emme me äidin kanssa ole monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta se, miten kosketamme toisiamme, ei juuri voisi olla paremmin, silloin harvoin kun olemme lähietäisyydellä. (Toisenkinlainen aika on ollut, mutta siitä on kauan. Silloin halusimme etäisyyttä, väljyyttä, jota emme saaneet.)

Siitä on pitkä aika, että joku on osannut silittää painajaisunen pois. Herään virkeänä, en tahtoisi nousta, mutta on mentävä töihin, käveltävä lumisen kaupungin halki, huomattava kunnon vajuneen sairastamispäivinä. On istuttava töissä, hämmästyttävä äkisti siitä, että kädet ovat aivan lämpimät, yhtä lämpimät ja liikuttuneet kuin mieli. Elämä etenee kummallisin kääntein, mitä kaikkea siinä tuleekaan ajateltua ja tehtyä, äkkiä on helppoa rakastaa kaikkia ja myötäelää heidän tunnetilojaan, hyväksyä ne tämän iltapäivän ajan. Ei niin, että minä niille välttämättä mitään osaisin tehdä. Mutta ne saavat olla ja vaikuttaa ja surku surua ja riemu iloa, hymähdys päähänpinttymiä, ne menevät ohi kyllä, jotenkin solmut aukeavat, uusia solmiutuu.

Tarkkanäköinen nainen tulee hakemaan tietokoneiden päiväkäyttötunnukset ja sanoo: "Kas, sinun uusi vuotesi on ainakin alkanut hyvin." Hätkähdän, hymyilen.

Se pitää paikkansa. Vaikka kotiin palaaminen ja koulun alkaminen ja pimeys ja kylmä ja kaikki tuntui hetken liialliselta, vuosi on alkanut hyvin. Mitä enemmän parannun, mitä vähemmän hengittäminen sattuu, sen paremmin sen tajuan.

Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.

Lähettiläitä toisesta ajasta

Aamulla en kerkiä nähdä metsää enkä puita. Se johtuu siitä, että raitiovaunupysäkille tulee luokkatoverini ja tervehtii. Hyvä, että hän tekee niin, en välttämättä itse ajatuksiltani huomaisi tuttua hahmoa. Kävelen hänen kanssaan metsän läpi ja käy siten kuin ihmisseurassa tapaa käydä: ei ehdi huomata metsää eikä puita. Vaikken olekaan erityisen huolestunut tai mitään, kommunikaation tyyli imee kaikki voimat.

Kun koulu loppuu, astun ulos valmistautumattomana. Puut seisovat jyhkeinä ja kummallisen kimallelumen peittäminä. On kuin ne hengittäisivät joka solullaan. Kai ne niin tekevätkin. Vai sumuko tässä hengittää yhdessä pakkasen kanssa? Eivät ne yleensä tuollaisina esiinny talvisin. En oikein tunne tällaista valkoisuutta. Silmäilen puita epäilevästi.

Ne seisovat sievästi juurillaan jäiseen maahan tarrautuen. Niiden uusi ulkonäkö ravistelee ajatusten purkkia, harmaata aivomassaa kallomaljassa, ihonväristä kalloa. Jostakin nousee mielikuva siitä, miten eliöt kehräävät oman aikansa ja tilansa, synnyttävät ne muodosta, kuinka muoto järjestää materian. Jo kauan ennen kuin geeneistä tiedettiin mitään, muodosta pohdittiin näin. Mietittiin, onko muoto olemassa itsekseen vai vain yksilöolioissa ilmentyvänä. Onko se todellisempi kuin nämä olennot, joiden lomitse voi kulkea. Se kaikki tuntuu jollakin tavalla kaukaiselta nyt. Ajatella, kaikki ne karkeat oppiriidat. Puut vaikenevat.

Kuljen sen kaiken poikki ja huomaan, miten tien hiekoituksessa on puutteita. Ja katson oksia ja runkoja ja koetan muistaa jokaisessa lähestymisessäni, miten kahta samanlaista puuta ei ole. Ei, klassinen ajattelu on liian kaukana, mutta romantiikasta saa sentään jonkinlaisen otteen. Ettei ole puuta ylipäänsä, ei ihmistä ylipäänsä, ei koulupäivää ylipäänsä. Ja tunnen niin suurta uupumusta ja itkua, että jos jostakin tulisi kuorma-auto ja tönäisisi minut kumoon, tuskin huomaisin eroa.

Yksin tunnistan itseni paremmin, yksin tai sellaisessa seurassa, joka jaksaa hämärään sohimistani, kuten epäsystemaattista uteliaisuutta voisi sinutella.

Hämmentävä unentarve

Hämmentävintä toipumisessa on unentarve. Ei tuota pienintäkään vaikeutta nukkua horottaa ensin kahdeksan tunnin yöunet, valvoa pari tuntia, nukkua sitten neljän tunnin päiväunet, kerrata anatomiaa pari tuntia ja tuntea valtavaa, kerrostaloja suurempaa väsymystä.

Niin vaikeaa kun minun on yleensä nukahtaa ja etenkin nukkua riittävästi, tunnen hämmästystä ja ilahtunutta kiitollisuutta unesta, jossa on jotakin hilpeää ja perinjuurin vierasta. Nukun sikeästi, en näe unia, ja valve tuntuu unta epämääräisemmältä.

Viimeksi olen nukkunut näin juuri erottuani. Siitä on nyt neljä vuotta. Silloinkin oli keskitalvi. Huomenna ajan raitiovaunulla kouluun ja toivon, että muistaisin pakata koululaukkuun mukaan kameran. On kuin olisin joku toinen. Haluaisin päästä itseeni takaisin, mutta en ole oikein selvillä, voinko tehdä sen eteen mitään muuta kuin uskoutua unen varaan.

Epämääräisiä rahinoita

Sairastumisessa tuntuu kurjimmalta lopulta sosiaalinen puoli. Se, että hengitys sattuu ja rahisee epämääräisesti, ei tunnu niin uhkaavalta kuin yksin jääminen. Näinkö epidemiat marssivat, tämäkö niitä tehostaa? Peruutan työvuoron, iltamenon ja brunssin. Se tuntuu jotenkin raukkamaiselta ja epäasialliselta, vaikka olen niin väsynyt, etten oikein pysy tolpillani ja yskä hakkaa hakkaamistaan. Tuntuu, että koko maailma, värikäs ja kiinnostava ja osaava ja ystävällinen maailma solmiutuu jossakin toisaalla, tapahtuminen jatkuu, ja itse on harmaata käppyrää, joka yskii sängyn pohjalla eikä jaksa laittaa mitään ruokaa, syö tuliaissipsit ja syntymäpäiviltä jääneet keksit ja muutaman mandariinin ja ei pysty yskimiseltään nukahtamaan. Toivoo että joku tulisi kotiin ja tekisi ruokaa tai hakisi ruoan ravintolasta styroksilaatikossa, tai soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, ja se toive tuntuu liioitellulta, huomion hakemiselta, ei sairastamisessa ole mitään kiinnostavaa, sairastaminen on rasittavaa ja tylsää rään kirnuamista: ajatus ei liiku, ei naurata, ei jaksaisi edes rakastella.

Huoli palaa kerran toisensa jälkeen. Voinko enää palata takaisin terveiden maailmaan? Ja äkkiä ei edes tahdo palata, tuntee etääntyneensä, tai toisten etääntyneen, oivaltaa, miten paljon helpompi monen on olla, jos itse ei ole paikalla, heille jää enemmän tilaa, ei tule mieleen ristiriitoja, jotka on näennäisesti ratkaistu, muttei mikään kai koskaan täysin ratkea, ymmärtää selkeästi, ettei osaa kuulua kuitenkaan joukkoihin, on liian vanha ja sairas ja illuusioton, moodin totuudentorveus tuntuu ehdottomalta, kaikki muu näyttää sillä hetkellä typerältä valheellisuudelta, silmien ummistamiselta. Eiväthän ihmiset oikeasti välitä. En minäkään. Sanon voi ja harmillista, mutta ei minulla ole voimavaroja sen kummempaan. Voin käydä hakemassa jollekulle appelsiineja kaupasta ja tehdä lämmintä mehua. Voin kantaa kirjoja ja laukkua, kun toisella on kyynärsauvat. Mutta paraneminen on tehtävä itse. Oivaltaminen on tehtävä itse. On aika harvoja asioita, jotka voi pohjimmiltaan tehdä yhdessä tai jossa toinen voi paljonkaan auttaa. Niin sitä sitten makaa hämärässä silmät kiinni, koettaa pysyä toiveikkaana sen suhteen, että ehkä joskus toisaalla tuntuu toiselta. Että ajatukset ja mielentilat ja mielialat ja minäntilat lipuvat taivaalla pilvien käsittämättömyydellä. Majesteettista, raskasta höyryä barokkikupruin tai ohutta suikaletta joka tuskin varjostaa iloa. Ei tässä nyt ainakaan mitään rypemistä kaivata. Mutta mieli on jo kääntänyt selkänsä ajatukselle ystävyyden periaatteellisesta mahdollisuudesta. Sairaus on kannettava yksin.

Paitsi että sitten on äiti, ja äkkiä aiempi yksinolokin tuntuu tavallaan lohdulliselta, kun on ponnisteltava puhelimessa, ettei kuulostaisi liian väsyneeltä tai itkuiselta.

Äiti nimittäin soittaa, vaistoeläin äitiä alkaa huolestuttaa se, ettei kukaan ole soittanut hänelle. Tai että joku on soittanut, mutta puhelin on esimerkiksi ollut rikki. Heidän lankapuhelimensa käyttäytyy kummallisesti, äiti paljastaa. Ja muutenkin on ollut koko päivän semmoinen olo, ettei sinulla ole kaikki ihan kunnossa nyt. Että tulet ajatuksiini koko ajan. En myönnä soittaneeni. Mutta kenen ääni tämä on, äiti kysyy, ei ehkä näin teatraalisin sanankääntein, mutta sinnepäin, et sinä ole aiemmin tältä kuulostanut, sano kauanko flunssa on oikein päässyt jatkumaan, ja kuumettakin ollut, pitäisikö sinun nyt mennä lääkäriin tai sairaalaan heti, pitäisi tietysti, mikset mene. Kummallinen matala ääni vastaa äidille, rauhoittelee, perustelee huomista maanantaita ja terveyskeskusta. Äitiä pelottaa, ettei terveyskeskuksessa oteta hoitoon. Otetaan siellä, sanon. Sinä et ikinä lapsenakaan valittanut, äiti moittii, sinä vain teit kaiken saman kuin terveenä, mutta näytit muumiolta. Nauran kummallisella äänelläni ja kysyn, mitä muumiolta näyttäminen tarkoittaa. No muumiolta, et hymyillyt etkä innostunut. Samanlaista se on minulla, sitten, yksikin kerta kun olimme juuri muuttaneet, muistatko sen kun se asunto oli liian pieni meille ja etsittiin asuntoa kaksi vuotta, kaksi vuotta juostiin joka ainut vapaapäivä näytöissä, olisihan niitä asuntoja ollut tietysti jos olisi ollut enemmän rahaa mutta kun ei ollut, oli vain tämmöiset rahat, miten niillä saa asunnon Helsingistä, siihen aikaan pankit olivat varovaisempia yrittäjien lainoittamisen suhteen, sitten löytyi se asunto ja me ei tykätty siitä mutta oli se isompi ja oli muutettava, ja minulla oli ollut flunssa ja en jaksanut mitään, olin ihan muumio, sanoin vain isille että käy sinä ostamassa joku liesi ja pesukone, osaat sinä, ja se osti ihan vääränlaiset, mutta huomasin sen vasta kun olin terve. Niin, sanon, minusta tuntuu kyllä nyt aika muumiolta. Paitsi että olen myös huolissani kaikesta. Että jaksanko koulun. Että onko minulla enää yhtään ystävää kohta kun olen koko ajan kipeä. Kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, inttää äiti. Niin niin, sanoin jo, että menen huomenna, vastaan. Väsyttää tämä kaikki, tämän keskustelun kääntyminen peilikuvakseen tuon tuosta, ei minulla mikään ole, mene nyt lääkäriin, ei tämä ole niin vakavaa, on se.

No entä matka, kysyy äiti. Miten teidän matka jos olit vähän kipeänä koko ajan. No miten se, ihmeesti sitä jaksaa. Hengittäminen sattuu ja väsyttää kummasti, mutta jotenkin sitä pääsee ylämäkien päälle. Joinakin päivinä vain kirveli limakalvoilla ja paleli, ei sen kummempaa, se tuntuu melkein siltä kuin olisi jo terve. Vaikka leijuikin vähän toisaalla ja ihmetteli, miten muita ei palele ilman pipoa ja takkia ja miten ne jaksavat koko ajan innostua vähän kaikesta näkemästään. Yskin. Äiti sanoo, että tuo kuulostaa ainakin keuhkoputkentulehdukselta.

Lääkäri on samaa mieltä tänä aamuna. Epämääräisiä rahinoita. Olemme diagnoosista samaa mieltä, samoin jatkotutkimuksista. Keskustelemme lyhyesti yskänlääkkeiden tehosta ja plasebosta, saan reseptin neljänneslitran pulloon varoituskolmiollista plaseboa, koska tahdon niin. Minusta plasebossa ei ole kausaalisesti ottaen mitään kummallista. Käytän myös tahtomisen käsitettä, ei se ole ilmiönä sen ongelmattomampi kausaalisesti kuin plasebokaan. (Ja ne saattavat liittyä yhteen hämärin tavoin, eikä se hämäryyskään haittaa minua, koska intuitiivisesti ne tuntuvat saman emoilmiön tai tapahtumisen eri särmiltä.) Ainakin yskänlääke tuntuu pysäyttävän yskän. Siunattu plasebo. Saan myös antibiootit. Lääkäri tahtoo niitä enemmän kuin minä. Minusta alkaa nimittäin lääkärissä tuntua jo siltä, että tulehdus on taintumassa. Miten muuten muka innostuisin plasebosta tällä tavalla? Tuntuu kuin olisi päässyt hipaisemaan nimeämisen ja nimellä kutsumisen magiaa: nyt kun epämääräinen rahina on muuttunut diagnosoiduksi keuhkoputkentulehdukseksi, saan siitä ihan eri tavalla otteen.

Saan puhelimitse tiedon tulehdusarvoista ja luvan palata ihmisten ilmoille jo huomenna, jos kuume ei tänään nouse ja minusta tuntuu illalla ja aamulla siltä, etten ole umpiväsynyt. Koetan hahmottaa, haluanko palata. Ei, en taida haluta, mutta kahden viikon päästä on näyttö, joten menen kyllä kouluun, jos en ole liian uupunut. Olisi kätevämpää sairastua kesällä, silloin olisi helpompaa solahtaa takaisin vuorovaikutuksen pyörryttävyyteen. Nyt se kaikki tuntuu vain halvaannuttavan pelottavalta. Koulussa toiset ovat aloittaneet jo, tuntuu entistäkin ulkopuolisemmalta mennä sinne eri päivänä kuin muut, heidän itsestäänselvyytensä ovat jääneet minulle mysteereiksi, ja ystävät ovat puhuneet keskenään asioita, joista en tiedä mitään, enkä osaa luottaa siihen, että saisin koskaan enää tolkkua mistään. Tunnen äkillistä halua paeta pelkästään virallisiin kertakohtaamisiin, kuten kohtaaminen lääkärin kanssa, niistä voi selvitä vaikuttamatta täysin ääliömäiseltä. Jatkumot ovat katkenneet. Ehkä uni solmii ne, kun valve ei selvästikään pysty.

Saan nukkua iltapäivän, totutella siihen karmeaan ajatukseen, että palaan sosiaaliseen ulottuvuuteen epäsopivana, ulkopuolisena ja jokseenkin haluttomana kirimään kiinni kaiken, mikä on käsitelty käpristellessäni yskää. Minun pitäisi jaksaa mennä apteekkiin, hakea lääkkeet, en mennyt heti, koska arvelin, että jaksan nyt mitä vaan ja halusin ensin kuulla tulehdusarvot puhelimessa. Mutta äkkiä lääkärissä käymisen synnyttämä tarmonpuuska raukeaa ja sama uuvuttava harmaus levittyy sitkeänä jarruttamaan hengittämistä, rahisee keuhkoputkissa ylös ja alas, kuvittelen ruohikon, jota tuuli tuivertaa vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ilmavirran kierittämät kuoriaisparat, lääkäri on soittanut jo ja voisin mennä apteekkiin, ei sinne ole niin pitkä matka, mutta uni istuu rintakehällä ja heiluttelee sääriään, nimi lipsahtaa otteestani, hengitysteissä rahisee epämääräisesti ja tajunta painautuu matalaksi, näkymättömiin.

Välitilinpäätös

Kun tein tämän kerran viime vuonna, taidan tehdä nytkin (nyt Hillalta napsaistuna):
(sitä paitsi pääni on niin täynnä räkää, ettei strukturoimattomasti taida ajatus kulkea)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pyrin opiskelemaan jotakin sellaista, jota TIEDÄN haluavani, en vain tappaakseni aikaa vaan oppiakseni jotakin oleellista.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hmm, lienenköhän luvannut jotakin? Ainakin olen unohtanut sen suloisesti! Enkä taatusti lupaa mitään. Paitsi pitää kiinni avoimuudesta silloinkin kun se tuntuu tosi vaikealta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Moni. Toisaalta huomaan helposti etääntyväni ihmisistä jo näiden ollessa raskaana, koska en sillä lailla oikein osaa luontevasti vierailla lapsiperheissä, en ainakaan ennen kuin lapset ovat sanoin kommunikoivassa iässä. Yksi ystävistä on kuitenkin säilynyt raskaudesta ja vauvasta huolimatta läheisen oloisena, mikä on hyvä huomata.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
En muista, kuoliko ukki tämän vai edellisen vuoden puolella. Toisaalta en usko myöskään, että meitä voitaisiin luonnehtia erityisen läheisiksi. Eli eipä kai.

5. Missä maissa kävit?
Ainakin Virossa ja Portugalissa. En kai muualla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Hmm, en muista vuodesta puuttuneen erityisesti mitään. Vuosi oli hyvin moni-ilmeinen! Ehkä mahdollisuuden viimein paeta talvea lämpimään?

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En taida edelleenkään olla erityisen päivämääräorientoitunut. Tapahtumien paikantaminen kuukausiin ja vuosiinkin on selkeästi liian haastavaa. Mutta muistan varmasti hyvin tarkasti joitakin tunnelmia!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
En koe saavuttaneeni mitään erityistä. Tai ei kun sittenkin: pidin puolen vuoden kevät- ja kesäloman, jonka aikana torppasin päättäväisesti kiinnostavatkin työtarjoukset. Sitä ilman olisin varmasti jo aivan piipussa, eli hyvä kun pidin kiinni loman tarpeestani!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En koe, että mikään vaikeuteni tällä hetkellä paikantuisi erityisesti tähän vuoteen, kyllä niiden siemenet ovat itäneet jo paljon kauemmin. Ehkä suurin vaikeus on tällä hetkellä jaksaminen. Koulu syö voimavaroja kaikesta muusta, joka olisi ihan riittävän haastavaa jo itselläänkin, mutten oikeastaan pidä tätä epäonnistumisena.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Onnistuin taas telomaan koipeni ja nyt loppuvuodesta olen flunssaillut pelottavan intensiivisesti. Haluaisin taas olla terve! Mutta ei mitään vakavaa, mistä olen kiitollinen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Flexi-bar -keppi.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Jaa, lienen nauranut etenkin itselleni tänäkin vuonna. Vaikka nauroin aika makeasti niille miehillekin, jotka eivät voineet uskoa, että naiset voisivat lähestyä seksuaalisin ehdotuksin mieshierojaa. Jotenkin se, että vielä tähän maailmaan aikaan on naimisissa olevia, aikuisia miehiä, joille naisten seksuaalinen aktiivisuus näyttäytyy fiktiona, jaksaa huvittaa ja samaan aikaan kauhistuttaa.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun ensisijassa omasta käytöksestäni. Usein ja aika syvästi, mutta ei se ole vaarallista. Parempi sekin kuin silmien sulkeminen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, asumiseen ja koulumaksuun. Matkaan.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Tästä joulumatkasta ja muutamista naamiaisbileistä!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Caetano Veloson "Blue skies" ja Petra Magonin "Blackbird" ja Freshlygroundin "Touch in the Night" nyt ainakin. "Aina"? Tuskinpa. Ei mulla semmoinen muisti ole. Se ei toimi niin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Hmm, onnellisempi. Mutta tämä keskitalvi on aina mulle helvettiä. En pidä kylmästä. Pimeys ei niin haittaa, mutta kylmyys.

b) laihempi vai lihavampi?
Varmaan aika samoissa mitoissa. Ainakin mahdun samoihin vaatteisiin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Huomattavasti köyhempi. Koulu on aika iso rahareikä eikä sen ohella oikein jaksa tehdä ekstratöitä.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Laiskotelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni kaikkea ihan hupsua. Mutta heh, taitaa olla turha toivo.

20. Kuinka vietit joulua?
Lissabonissa, kaveriporukalla vuokratussa asunnossa. Jouluaattona aurinkokin pakotti hetkeksi ulos välikausitakista, ihanuus. Ensi vuonna toivottavasti jossakin lämpimämmässä ja pidemmän ajan... kahden viikon matka on kuitenkin vähän kiusaamista, pitäisi saada olla ainakin kuukausi, mutta koulun takia ei nyt pystynyt.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Kyllä vain. Kuvittelin, ettei minulle enää tapahtuisi niin, mutta näemmä ei pitäisi olettaa mitään tämmöisiä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään taaskaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole televisiota, eli ei ole.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En hankkiudu vihasuhteisiin. Jos suutun jollekulle, puin asiaa tai otan etäisyyttä tai todennäköisemmin molemmat, ja itselleni nyt olen aika tasaisesti vihainen ja leppyvä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En muista, mitä olen lukenut. No ehkä se kirja, jota käänsin, on jättänyt pisimmät jäljet.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Freshlyground ja sitten varmaan tsurnamusiikki.

28. Mitä halusit ja sait?
Paikan hierojakoulusta (joka nyt on muotoutunut siis vähän painajaismaiseksi jaksamisen kannalta, mutta kai tää tästä).

29. Mitä halusit muttet saanut?
Rauhallisemman, leppoisamman elämän. En voi kyllä myöskään sanoa, että olisin sitten heinäkuun alun toiminut tätä kohti mitenkään... :D

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tykkäsin kovasti Lars von Trierin Antichristista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35 ja menin kouluun, oli vika koulupäivä ennen joulua, toin luokkakavereille sokeroitua inkivääriä ja pähkinöitä sen kunniaksi. Illalla Vompsu oli töissä, joten Fauni vei minut syömään haluamaani paikkaan. Halusin Lemongrassiin syömään thairuokaa, ja sinne myös menimme. Oli kylmä ja olin huolissani Faunista, joka päätti tavata eksänsä puolen vuoden tauon jälkeen juuri ennen bileitä. Pelkäsin hänen masentuvan pois juhlatunnelmista, mutta olisi pitänyt muistaa, etteivät ihmiset yleensä ole niin helposti tolaltaan meneviä kuin itse olen eksieni suhteen.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Koulun leppoisampi tahti. Minua ei haittaisi yhtään, jos koulu kestäisi vaikka lukukauden pidempään, jos se tarkoittaisi leppoisampaa tahtia.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Kirjavia riepuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Voimakkaan suunnan löytyminen, siihen työstäminen ja sitten rakastuminen. (Tai no, onko se nyt järkevää tai järjissä pitävää, en tiedä, mutta kyllä siitä voimia tuntuu saavan?)

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Se, että ammatissaan vaitiolovelvollisiksi säädetyille ihmisille ei taata lain puolesta työnohjauksen mahdollisuutta.

37. Ketä ikävöit?
Olen vähän huono ikävöimään. En kai ketään tällä hetkellä. Kesäisin varmasti keksisin ikävöitäviä, mutta talvisin erakkous sopisi minulle paremmin kuin hyvin.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Fauni tietysti. Olimme puhuneet keskenämme ehkä kymmenen tuntia, kun jo huomasin hälpättäväni hänelle elämäni vaikeimpia asioita, ja aika pian tajusin, ettei hänen seuransa tunnu koskaan painavan minua alaspäin vaan on päinvastoin hilpeyttävää ja samalla syvämietteistävää. Joskus on kuin tapaisi vanhan ystävän, jota ei ole vain tullut tavanneeksi koskaan aiemmin.

Snip pitkä hiljaisuus snip snip

Onpa aika kulunut nopsaan. Ja samalla jotenkin tahmeasti, koska vaikka matkalla on hauskaa ja tuntuu ihmeelliseltä saada sillä lailla viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on itse valinnut olla, ei flunssa missään vaiheessa katoa täysin. Se kutittaa keuhkoputkissa, röhää kurkussa, tukkii nenätiehyet. Juuri kun sen luulee katoavan, se palaa uutena, aloittaa alusta, istumme intialaisessa ravintolassa, ihmettelen, mistä tämä kaikki kylmä tulee, kädetkin melkein vapisevat, yllättävä heikkous, kurkku alkaa verestää.

Nyt olemme palanneet kotiin ja matka tuntuu värikkäältä unelta ihmeellisine puistoineen, initiaatiokaivoineen, herkullisine vihannestoreineen. En halua palata takaisin pimeään, kylmään Suomeen. En halua takaisin kouluun, en jaksaisi enää stressata yhdestäkään tentistä tai näytöstä tai vilkaistakaan anatomiaa. Lentokonetta odottaessamme itken vähän. Haluaisin karata, ihan mitä tahansa paitsi palaaminen. Mutta eihän se auta. Ei auta kuin lentää kotiin ja koettaa löytää lohtua siitä, ettei kenenkään tutun pää ole ikinä räjähtänyt lentokoneessa, vaikka laskeutuminen siltä kovasti tuntuukin. Koneessa mietin sitäkin, miksi palaaminen tuntuu niin pahalta. Ja että jos haluaisin käydä koulun loppuun - tavallaan ei ole mitään mieltä viskata sitä hiivattiin puolessa välissä, puoli vuotta turhaan kärsineenä - niin tarkoittaako se, että minun pitäisi luopua ihmissuhteista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Mutta tuntuisi kauhealta jättää taakseen ihmissuhteita jonkin hemmetin koulun takia. Niinpä huokaisen ja itken vähän lisää ja kai tämä tästä.

Koulu alkaa ylihuomenna. On kuumetta. Yskittää. Olen liian rakastunut levätäkseni kunnolla, en malta nukkua tarpeeksi.
,
Jos kuume nousee vielä maanantaina, on kai mentävä lääkäriin. Sillä silloin flunssaa on jatkunut jonkinvakavuisena kuukauden. Ja jos en tervehdy, en jaksa koulua, en mitään.