keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Vuosi-inventaario

Minusta tuntuu, että jälkikäteen en muista tästä vuodesta juurikaan mitään. Syitä on monia: Tammikuussa ja helmikuun alun vietimme Kreikassa ja Kyproksella. Nuo huolettomat, aurinkoiset päivät jäivät vuoden viimeisiksi noin huolettomiksi päiviksi ja vaikuttavat siksi johonkin ihan toisenlaiseen kokonaisuuteen kuuluvilta.

Takaisin palattuamme paljastui kaksi ikävää juttua: Lohi-kissa oli vakavasti sairas ja minun olisi pitänyt tilittää eläkemaksuja edelliseltäkin vuodelta, mitä en ollut tajunnut, koska olin kuvitellut, että työnantajan tekemä veronpidätys olisi automaattisesti tarkoittanut myös sosiaalikulujen maksuja. Sain edellisen vuoden eläkekuluistani, viivästyskoroista ja kissan eläinlääkärikuluista melkoisen kertasumman kuitattavaksi juuri matkan jälkeen, kun rahaa ei ollut tullut kummankaan tilille pariin kuukauteen. Jotenkin siitäkin selvittiin, muistaakseni tyhjensin freelancerin sosiaaliturvaksi nimeämäni tilin, jonne laitan aina rahaa vähän isommista kertapalkkioista. (Tällä tavalla töitä tekevä olisi ennen pitkää tosi kusessa, jos tuhlaisi heti käteen tulevat rahat.)

Sitten päätimme mennä naimisiin, koska pankissa sanottiin, ettei meille myönnetä yhteistä asuntolainaa kovin helposti vaan meidän pitää säätää lakimiesten kanssa asioita, ellemme menisi naimisiin, jolloin kaikki olisi paljon helpompaa. Päätimme pitää pienet häät, mutta kun vieraslistasta päättää kaksi herkästi itsensä hylätyksi kokevaa ihmistä, jotka kokevat syyllisyyttä laiskuudestaan yhteydenpidossa, selvähän se, että vierasmäärä paisui kuin pullataikina. Ja koska oikeastaan kaikki säästöt olivat hurahtaneet eläkemaksuihini, päätimme pitää budjetin minimissä. Se tarkoitti kaiken tekemistä itse. (Paitsi että hääpuvun maksoi äiti.) Silti mies joutui toteamaan, että hänen on hankittava lisää töitä, jotta meillä on varaa ostaa ruoat häihin. Hän haki töitä ja sai niitä yllättäen siltä istumalta ja siksi joutui tekemään kahta työtä päällekkäin jonkun kuukauden. (Ja hänen gradunsa loksahti "sitku"-vaihteelle.) Lohi alkoi onneksi parantua.

Kesällä emme oikein ehtineet tehdä mitään yhdessä, koska molemmat paiskivat töitä häärahojen kokoon raapimiseksi. Emme käyneet kertaakaan uimassa emmekä pyöräretkellä. Piknikilläkin taisimme käydä vain kerran tai kaksi. Häät olivat mukavat, mutta kovin työläät, kun teimme kaikki ruoat ja koristelut ja järjestelyt jne. itse ja niiden jälkeen olisin kaivannut lomaa. Sen sijaan saimme kuulla miehen pääsevän viimein olkapääleikkaukseensa ja joutuvat pitkälle sairauslomalle. Niinpä otin lisää työtä (josta olin etukäteen epäviisaasti vannonut, että siihen en kyllä enää ikinä ryhdy). Negaatio-kissa muutti meille asumaan eksän muutettua kissa-allergisen ihmisen kanssa samaan kommuuniin. Se on hyvä juttu, Negaatio on niin suloinen ja niistä on Lohen kanssa toisilleen seuraa. Meillä ei oikeastaan ollut rahaa jäädä lomalle eikä lähteä häämatkalle, mutta kun ystävä Espanjasta kertoi menevänsä naimisiin lokakuussa, päätimme, että tähän on jostakin revittävä rahat. Mies makasi käsi paketissa kotona ja minä läiskin töitä kasaan. Onneksi minulle tarjottiin mukavaa editointityötä, pientä keikkaa, jota tarjoaja kutsui "taskurahoiksi" mutta jolla saimme juuri ja juuri maksettua matkan välttämättömyysasiat kuten reilauskortit. Matkalla oli ihanaa, mutta stressasin kohtuuttomasti koko matkan ajan minulta pyydettyä hääpuhetta englanniksi. Puhe sujui ihan ok, joskin tunsin laukoneeni Sheraton-hotellin käsittämättömässä miljöössä tylsiä ääliömäisyyksiä monisatapäiselle kansainväliselle kuulijalaumalle, jossa oli kaikkea pelottavaa kuten diplomaatteja ja korkean tason kehyvirkamiehiä. Mutta sentään en puhunut lasten hankkimisesta avioliiton tarkoituksena, kuten kaikki muut puhujat, vaan korostin sitä, miten jokainen avioliitto on omanlaisensa ja ettei tule antaa kellekään muulle määräysvaltaa sen suhteen, mitä sen pitäisi tarkoittaa. (Vähän kyllä kammotti sanoa se ääneen kun näki, miten perinteinen ilmapiiri muuten oli. Mutta sitä tärkeämpi tietysti oli tukea hääparin autonomiapyrkimyksiä.)

Sitten pitikin jo palata Suomeen, jossa paljastui, ettei palkkojani työstä ennen matkaa ollut maksettu inhimillisen erheen takia. Myös Vompsun sairaspäivärahaa varten toimittamat dokumentit eivät olleet ikinä saapuneet Kelaan, vaikka näin omin silmin hänen sujauttavan Kelan valmiiksi painetun kuoren postilaatikkoon. Niinpä rahat tulivat kuukauden myöhässä ja jouduimme miettimään, mihin laskuihin käytämme vähät pennosemme tilillä. Anoimme lisäaikaa isoimmille menoille eli vuokralle ja luottokorttilaskulle ja onneksi meille sitä myönnettiinkin ja jopa korotta. (Mikä osoittaa vain sen, että kannattaa olla aktiivinen ja selvittää tilapäinen maksukyvyttömyytensä saajalle jo ennen eräpäivää.) Aloin taas etsiä keikkoja se pelko kukkarossa, että jos nyt työtä ei löydy, joudumme johonkin himmeään kulutusluottovelkakierteeseen tai pitää nöyrtyä anomaan rahaa vanhemmilta (mistä voisi seurata vakavia sanailuja aiheesta valitsinko koulutukseni oikein aikoinaan - ikään kuin siihen voisi nyt vaikuttaa enää).

Vompsu koki ahdistusta gradun etenemättömyydestä. Sairaslomalla hänen kätensä oli niin kipeä ja käyttökiellossa, ettei hän voinut kirjoittaa mitään, ja sitten kun sairasloma loppui, alkoivatkin jo työt. Lisäksi hän löysi itseään kiinnostavan kurssin TKK:lta, haki siihen opiskeluoikeutta ja sai sen ja huomasi, että kolmen kuukauden lokoilun jälkeen kädet olivat taas täynnä kaikkea sälää eikä graduun ehtinyt edelleenkään mitenkään tarttua. Myös yhteinen aikamme supistui nollaan ja aloin jo olla aika paniikissa kun kukaan ei heti vastannut työtiedusteluihini.

Juuri kun olin saanut sovittua pienen keikan, tarjottiin isompaa. Harkitsin ja päätin tarttua siihen. Sitten tarjottiinkin käännöstyötä ja jouduin tekemään ikävät oharit minua suositelleelle ihmiselle jonka kanssa olin sopinut isommasta keikasta, koska halusin niin kovasti kääntää. Onneksi hän suhtautui ymmärtäväisesti, mutta ei se toisaalta saa minua tuntemaan itseäni yhtään vähemmän porsasmaiseksi. Onnistuin jotenkin kiskaisemaan itseni uudesta työnkuvasta ihan stressitappiin, vaikka olin itse pyytänyt saada kokeilla kääntämistä ja vaikka olen ennenkin korjaillut toisten käännöksiä. Ehkä se johtuu siitä, etten saanut heti kysymyksen myötä käännettävää kirjaa käsiini ja ehdin kuvitella, miten monella tavalla voisin epäonnistua käännöksen suhteen. Heti, kun pääsin työn alkuun, olo kuitenkin lutviutui. Mutta kun tajusin, miten suuren summan rahaa käännöksestä saa, oivalsin myös, että nyt jos koska olisi kenties aiheellista perustaa toiminimi. Tietokonekin vetelee viimeisiään, ja seuraavan vähentäisin mielihyvin verotuksesta. (Kai se olisi mahdollista freelancerinakin, mutta kaikki vakuuttivat yhteen ääneen, että yrittäjänä se olisi selkeämpää ja helpompaa.)

Siinä vaiheessa, kun kaiken piti sujua jo loistavasti ja olin ryhdistäytynyt varaamaan ajan yritysneuvojaltakin, minuun iski hyvänlaatuinen asentohuimaus. Sen ainoa mukava puoli on se, ettei se ole kasvainperäinen. (Ehkä. Todennäköisesti.) Toki voin nyt tarkkailla omakohtaisesti, miten kehoni priorisoi tuntoaistimukset näköaistimuksiin, kun niiden informaatio ei osu kohdakkain, mutta se on aika laiha lohtu. Alan vähitellen tottua huimaukseen ja se on melkoisesti helpottanutkin alkumetreistään, mutta joka tapauksessa edelleen miellän sen enemmän vaikeudeksi tai haasteeksi kuin ilon ja onnen aiheeksi.

Kun ehdin totuttautua huimaukseen sen verran, että sain kaduilla liikkumisen ja vieraiden ihmisten tapaamisen varmuuteni kohennettua normaalitasolle, järjestin työasiani uuteen uskoon yritysneuvojan suosittelemalla tavalla. Mutta sen sijaan, että verottajalla oltaisiin oltu tyytyväisiä ratkaisuuni, vaikuttaakin siltä, että epämääräinen tempoiluni epämääräisenä ammatinharjoittajana sen kun jatkuu "koska toimialani ei ole selkeä" ja ettei uusi ratkaisu oikeastaan tuo mukanaan mitään muuta kuin sen, että työllistän itseni lisäksi pikkiriikkisen myös kirjanpitäjää. No, ehkä tämä vielä hahmottuu ajan saatossa.

Löysimme myös sievän pienen talon Salosta, jätimme tarjouksen ja värjyimme epäuskoisina ja pelokkaina sen suhteen, muutammeko nyt sitten kylmiltämme sinne. Tarjous hylättiin, mistä olimme pettymyksensekaisen helpottuneita.

Raakakäännöksen loppuvaiheessa ulkoinen kovalevy alkoi käyttäytyä kummallisesti, mutta en kiinnittänyt sen hitauteen liiemmin huomiota ennen sitä päivää, kun se sitten äkisti kesken aineiston siltä käyttämisen kaatui eikä siihen enää saatu yhteyttä mitenkään. Kaatuminen tapahtui päivän sen jälkeen, kun olin saanut käännöksen tämän vaiheen loppuun. En uskaltanut edes ajatella, kuinka suuria palasia käännöksestä levy oli vienyt mukanaan, vaan hoisin käytännön asioita ja vasta kun ne oli saatu nippuun, tartuin käännösasiaan. Onneksi kaikki palaset löytyivät muistitikuilta ja työpöydältä. Melkoinen huojennus!

Joululomalla huomasin olevani niin väsynyt, etten oikein jaksanut kestää mitään ihmisseuraa Vompsua lukuunottamatta ja että kaikki ihmisten kohtaamiset tuntuivat jotenkin uhkaavilta ja ihmiset näyttäytyivät rankaisevina. Makasin peiton alla ja itkeskelin ja mietin ja koin pitkästä aikaa vahvaa tunnetta siitä, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynyt ja että jos minulla ei olisi ihanaa miestäni, kukaan tuskin surisi, jos yksinkertaisesti lakkaisin olemasta. Tunsin tuottavani sopeutumattomuudellani ja outoudellani lähinnä tuskaa ja harmia vanhemmilleni ja ystävilleni, ehkä miehellekin. Sitten äkisti kauan kadoksissa ollut kyky nukkua riittävästi tulvahti ylitseni ja nukuin päiväkausia melkein vuorokauden ympäri.

Nyt alan vähitellen tunnistaa itseäni. Nukun edelleen todella pitkään ja olen hyvin väsynyt, mutta ehkä asiat alkavat tästä hahmottua, vaikka toisinaan itkenkin käsikirjoituksen ääressä, koska minulla on niin paha olla sen suhteen, etten osaa hahmottaa elämää tällä erää miksikään siunaukseksi tai lahjaksi vaan vaivalloiseksi riipaksi, jota on raahattava. Mielialani heittelee kovasti. Niin kauan kuin on valoisaa, pysyn hyvällä mielin, mutta kun pimeä putoaa, en tunnu jaksavan mitään, en etenkään toisia ihmisiä. Miten harmillista, että ihmiset haluavat aina tavata iltaisin! Silti metatasolla olen aika toiveikas, koska esimerkiksi eilen illalla näimme Hurinaa ja kävimme yhdessä syömässä Vompsun töistään joululahjaksi saamalla lahjakortilla, eikä minulle siinä seurassa tullut yhtään sellainen olo, että olisi parempi, jos olisin joku aivan toinen tai että pystyisin muuttamaan kaikki käyttäytymismallini simsalabim tai ettei minua lainkaan olisi olemassa. Päinvastoin, minusta tuntui, että on ihan okei, että olen toisinaan surullinen ja etten osaa päättää, millaista elämää tavoittelisin, koska elän jollakin tavalla jo nytkin ja että oikeastaan tässä tavassa on monia hyviä piirteitä, joskin myös rasittavuuksiakin.

Oikeastaan vasta nyt kun kirjaan vuosi-inventaariota ylös alan hieman ymmärtää, että väsymykselleni on kenties ihan loogisia syitä. Jostakusta toisesta vuosi saattaa tietysti näyttää leppoisalta, mutta itse olen kokenut sen hyvin raskaana ensimmäista kuukautta lukuunottamatta. (Ja silloinkin mieltäni painoi kysymys siitä, päätämmekö Vompsun kanssa jatkaa seurustelua vai emme, kun molemmat arpoivat sitä, kannattaako toiseen sitoutua ihan vain sen takia, että olemme niin hyvät ystävät ja meidän on helppoa puhua keskenämme ja pitää yllä hilpeää mielialaa. Eh, ei sekään kyllä aina onnistu, mutta sentään keskimääräistä paremmin molempien meidän mittapuulla. Jotenkin sitä on aina vaikeaa päästä sen ylitse, että haluaisi kumppaniltaan tuollaisen helpostilähestyttävyyden lisäksi myös kaikkea muuta, kuten ihailtavaa mielenmalttia, loistavaa seksuaalista suorituskykyä, kykyä järjestää myös oma elämä ja jotenkin varmuutta sitoutumisesta - kaikki piirteitä, jotka kyllä kokemukseni mukaan ennemminkin lannistavat itseä suhteessa ja saavat tuntemaan riittämättömyyttä kuin saavat tuntemaan olonsa kotoisaksi.)

Loppuun vielä meemi, Lupiinilta.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Menin naimisiin. Toivon, etten tee sitä koskaan uudestaan. Ei siksi, että se tuntuisi pahalta, vaan siksi, että se on todella raskasta ja vahingoittaa selvästi monia ystävyyssuhteita. Tuntuu hankalalta olla niin hankala ihminen, vaikka itse naimisiin meneminen tuntuukin hyvältä päätökseltä.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En harrasta uudenvuodenlupauksia. En pidä sellaisten lupailemisesta, mistä en osaisi pitää kiinni ja saatan nalkuttaa itselleni loputtomiin lupauksista, joita en osannut pitää. Tuntuisi tyhmältä rakentaa itselleen uudenvuodenlupauksesta nalkutusansa. Muutun minä kuitenkin muutenkin, mutta yleensä ihan tangenttiin suuntaan. Voisin siis ehkä luvata sen, että yllätän itseni jollakin tavalla. Se lienee helppoa pitää.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Hyvin moni. Se tuntuu aina vähän vaikealta, koska tiedän, että vanhempani haluaisivat minunkin hankkivan vauvan, enkä osaa kuvitella itseäni lapsiperheen äitinä. Olisin aivan karmiva vanhempi, joten parempi jättää se asia sikseen. Osaan stressata ihan tarpeeksi niistäkin, jotka eivät ole vastuullani... ;)

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Yksi. Tapani mukaan en ole ollut asiasta erityisen suruissani. En ymmärrä kuolemaa sillä lailla kammottavana kuin moni muu (samalla tavalla kun en ymmärrä syntymääkään jonakin uppoihanana, koska kuvittelen välittömästi lapsen myöhemmin kohtaamat tuskat ja ahdistukset ja pidän häntä ensisijaisesti potentiaalisena ihmisenä, en vauvana, ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan, kun hän on niin avuton ja täällä melskeessä kenenkään hänen tahtoaan tiedustelematta, ja valitettavan usein - muttei toki onneksi aina - tyydyttämässä vanhempiensa ei niin jaloja tarpeita ja näiden pientenkin oikkujen muovattavana näiden edes tajuamatta, miten heidän omituisuutensa ovat vauvan koko maailma, vauvan normaali ja tavoitetila masentavan pitkälle aikuisuuteen ja kenties hautaan saakka). Näytän hoitavan surutyönkin vähitellen ja etukäteen. Ehkä se johtuu roolituksesta lapsuudenperheessä. Minun roolini on siinä ollut pysyä toimintakykyisenä hinnalla millä hyvänsä ja huoltaa muiden tunteita. Aika kovaa hintaa tuosta on kyllä maksettukin. Onneksi alan vähitellen päästä selville siitä.

5. Missä maissa kävit?

Kreikassa, Kyproksessa, Saksassa, Virossa ja Espanjassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Vertaisuuden kokemusta. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni niin selvästi friikiksi kuin tänä vuonna. Paitsi ehkä vuonna 2005, jolloin sitten avoerosinkin rytisten eksästäni. Tämä on ollut melkein yhtä stressaava ja karmea vuosi. Haluaisin ehkä myös terapiaan, mutta sen perusteella, mitä Vompsu on kysellyt terapeutiltaan ja kuvannut tilannettani, vaikuttaa aika epätodennäköiseltä, että voisin päästä Kela-tuettuun terapiaan, eikä minulla ole tietenkään rahaa käydä omin varoin terapiassa. Olen kyllä vähän suunnitellut, että hakeutuisin uudelleen ammatinvalintapsykologin pakeille, koska viimeksikin siinä prosessissa alkoi aukeilla paljon enemmän muita asioita enkä edelleenkään tiedä lainkaan, miksi alan isona. Viimeksi tilanne oli niin toinen, kun koetin keksiä uraa, joka ei suututtaisi silloista miestäni eikä äitiä, ja nykyään taas olen sitä mieltä, että oli aivan käsittämätöntä, että koetin ahtaa itseni moiseen pakkorakoon ja että kuvittelin, että voisin pitää heidät onnellisena tekemällä itseni onnettomaksi.

7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En muista päivämääriä, en ole sitä tyyppiä. Muistan kyllä varmaan sen tunteen, kun tulimme Kyprokselta takaisin ja näin Lohen laihtuneen luurangoksi ja ettei se enää jaksanut nostaa päätään lattiasta ja olin vain totaalisen vihainen itselleni, kun olin kuvitellut, ettei se järkyttyisi matkastamme ja tutulle ihmiselle hoitoon joutumisesta, ja nyt se oli kuolemaisillaan. Sellainen syyllisyys on aika rankka kantaa enkä ole edelleenkään antanut täysin itselleni anteeksi.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Tämä ei ole selvästikään saavutusten vuosi ;)... no, ehkä se, että ryhdistyin lopussa perustamaan sen toiminimen.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Etääntyminen aivan kaikista ystävistäni. Voi kyllä olla, että sillä on paljon tekemistä tämän elämänvaiheenkin kanssa, ja koetan suhtautua armollisesti jaksamattomuuteeni ja etäälle liukumiseemme.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Myös vanhat jalkavammani ovat kivuliaat tällä hetkellä. Käveleminen sattuu ihan sikana, samoin vesijuokseminen. Mutta ei kai tähän käy kuin tottuminen, koska kulumat ovat kulumia ja sillä hyvä eivätkä ne mihinkään tästä häviä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ammoniitin fossiili.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Hmm, en muista hihittäneeni ihmisille. Kissoille kyllä nauran päivittäin, ne tykkäävät pöljäillä.

13. Kenen käytös masensi?
Kummitädin, joka meidän häissä piti aivan hirveän puheen. Sellaisen "pitää hankkia lapsia kun meillä on tuossa rajan takana Venäjän uhka". Ihan karmean hirveää käyttäytymistä... ;)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan ja vuokraan. (Huh, kukapa ei?)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

En muista tällaista innostusta lainkaan. Oli kyllä aika veikeää vesijuosta Välimeressä, kun aalto vei parhaat, rakkaat, vanhat aurinkolasini. Minusta oli niin jännittävää tulla sillä lailla ryövätyksi, etten oikein osannut surra noita lasejakaan, joita emme enää mistään löytäneet.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Lisa Gerrardin Sacrifice.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?

Lihavampi.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi, huomattavasti köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Levänneeni ja nukkuneeni hyvin. Tunteneeni oloni vakaaksi ja turvalliseksi.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Katselleeni talojen myynti-ilmoituksia ja käyneeni katsomassa taloja. Jotenkin se on kauhean kuluttavaa kun joutuu miettimään, millaista olisi asua tällä paikkakunnalla. Olen kuitenkin aika perusteellinen selvittäessäni eri paikkakuntien liikuntamahdollisuuksia, koulutusmahdollisuuksia ja mahdollisia työpaikkoja. Luulen, että myös tämä toisaalle katselu eristää ystävistä tehokkaasti; paitsi että itse jotenkin henkisesti etääntyy heistä, hekin ottavat etäisyyttä kun tietävät, että olemme katoamassa jonnekin. Mutta ei se edes ole varmaa. Jos esim. Vompsu saisi töitä Helsingistä, meillä voisi olla varaa ostaa talo esimerkiksi Järvenpäästä tai Riihimäeltä, eikä sieltä ole pitkälti tänne.

20. Kuinka vietit joulua?
Superväsyneesti. Äidilläni on menossa vakava kriisi, samoin Vompsun äidillä, ja se heijastuu uskomattoman paljon joulun viettoon ja siihen, onko tunnelma "hyvä, lämmin, hellä". Puoliaggressiiviseen, uhmakkaaseen ja kiukkuiseen itkuun on jotenkin vaikeaa vastata käymättä itse levottomaksi ja tuntematta itseään totaalisen riittämättömäksi edes tukemaan kaikkein läheisimpiään.

22. Rakastuitko vuonna 2008?
En. Olen kyllä lähentynyt tosi paljon äidin kanssa ja se on melkein yhtä hurjaa. Olemme aloitteestani puhuneet monista sellaisista asioista, joista en olisi kuvitellut meidän voivan puhua koskaan. Paha juttu on se, että arvelen äidin kriisin olevan osittain seurausta näistä jutusteluista. Enkä ole ollenkaan varma, osaanko auttaa häntä, eikä hän pidä esimerkiksi terapiaa muuta kuin osoituksena siitä, että joku on hullu. Onhan äidin elämä toisaalta tännekin asti kantanut, mutta soisin hänelle edes kerran elämässään tunteen siitä, että hän on riittävän hyvä ja että häntä rakastetaan ja että hänellä on oikeus olla surullinen niistä vastoinkäymisistä, joita hän (kuten ei kukaan muukaan) olisi mitenkään voinut ansaita, jotka vain tapahtuivat ja jotka ovat varjostaneet hänen elämäänsä (ja meidän lastenkin elämää) tänne saakka.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään. Onneksi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Meillä ei ole teeveetä.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Dalai Laman työtyytyväisyyskirja. (Hitsit, minulla on vielä matkaa...) Ja ehkä Skeematerapia. Siitä on huimasti apua omien omituisuuksien kartoittamisessa.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

The Puppini Sisters.

28. Mitä halusit ja sait?
Hmm? Kääntää kirjaa? Ei se kyllä ole mikään kovin tärkeä toive. Naimisiin en ole osannut toivoa meneväni, joten sitä ei voi laskea myöskään. Halusin Lohen parantuvan, joo, se se on. Halusin sen parantuvan ja pakkosyötin ja -juotin sitä pari viikkoa ja se parantui, vaikka eläinlääkäri ei oikein enää uskonut siihen mahdollisuuteen.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En saanut kovasti soittelemaani oppisopimuspaikkaa puutarha-alalta. Se siirtynee siis jonnekin mappiin öö sinne saakka että tiedän, minne muutamme. Tai sitten kouluttaudun hoitoalalle tai jatkan kääntämistä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Smiley face, ehdottomasti! Ihmiset ovat vähän hämmästelleet sitä, miten niin päihteisiin kielteisesti suhtautuva ihminen kuin minä siitä tykkää, mutta syy on ihan selvä: minä käyttäydyn vastaavasti ihan selvin päin. Tai sellainen ainakin itsekuvani kutakuinkin on.
Ainakin niinä päivinä, kun en spekuloi, miten paljon parempi paikka maailma olisikaan ilman minua. Hitto, että niitä päiviä on riittänyt tänä vuonna.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 34. Muistaakseni kävimme syömässä Silvopleessä ja illalla oli skypejoululaulu. Onnistuin ilmeisesti silkalla stressaamisella nujertamaan flunssan. Olin kyllä jo aivan loppuunväsynyt siinä vaiheessa. Joulunaika eli syntymäpäivän tienoo on minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Joulukuun puolestavälistä tammikuun puoleenväliin tuntuu aina osuvan pahin ahdistuksen ja masennuksen kauteni.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se että olisin joku muu? En oikein keksi mitään muuta mittaamattoman tyydytyksen aiheuttajaa, mikä on hieman ikävää kun ottaa huomioon, että tuskin tästä keneksikään toiseksi muutun... :D
Luulen kyllä, että jos olisin saanut puutarha-alalta löydettyä itselleni oppisopimuspaikan, olisin aika paljon levollisempi, koska elämälläni olisi edes JOKIN suunta.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Reisien paksuuntuminen minihameeseen sopimattomaksi ja makkarapaitojen UFFiin kiikuttaminen vatsamakkaroiden takia. Huooh, ja muut LAIHDUTTAVAT häihinsä ollakseen kauniita.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Minusta en ole kovin tukevasti järjissäni, joten se kysymyksen relevanssista. Aviomies, muutama myötätuntoinen ystävä, jotka ovat jaksaneet muistuttaa, että outoudestani huolimatta he pitävät minusta.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Aikuiskoulutuksen koulutuspolitiikka, jota selvittelin omia suunnitelmiani silmälläpitäen ja jonka tiimoilta päädyin siihen kuohuttavaan lopputulemaan, että aikuisen monimuoto-opiskelijan ja oppisopimuskoulutettavan opinto-ohjelma on joillakin koulutusaloilla täysin sama, mutta toiset (opsopparit) saavat käteen 75 % TES-palkasta ja toiset (monimuodot) noin 250 euroa. Ehkä tässä on ideana ohjata käytännön kannustimin työvoimaa niille aloille, joilla tosiaan on työvoimapula ja jotka siksi ovat valmiita ottamaan myös oppisopimuskoulutettavia ilmaisten harjoittelijoiden lisäksi?

37. Ketä ikävöit?

Niitä samoja ystäviä kuin aina ennenkin: E, S ja A-M. Kaikki he ovat tehneet selväksi, ettei meidän ole mahdollista enää koettaa rakentaa ystävyyssuhdetta. Ikävöin kovasti myös Hurinaa hänen ollessaan vielä zenilässään, ja vammaisen lapsensa kanssa toisella paikkakunnalla kamppailevaa kollegatarta. Jotenkin minulle ei ole luontevaa pitää yhteyttä kirjoittaen eikä puhelimitse. Kun en näe toisten eleiden ja ilmeiden palautetta heti (ja näinhän puhelimessa ja kirjeillessä on), luiskahdan helposti olettamaan, että toinen jotenkin ehkä ei hyväksyisi tapaa, jolla asiat hahmotan tai että jotenkin onnistun hirvittävästi loukkaamaan häntä, ja sitten huomaan, että minun on hirvittävän vaikeaa ottaa yhteyttä. Olen tosi surkea lähettämään sellaisia "olet aurinkoni, kaipaan sinua" -henkisiä viestejä, osittain siksi, että minusta on kornia saada niitä ihmisiltä, joiden kanssa emme ole pitkiin aikoihin jakaneet asioita. (Luultavasti tämän takana on epäuskoisuuteni sitä kohtaan, että oikeasti voisin tuoda iloa kenenkään elämään muuta kuin hetkellisesti tarkasteltuna. Tähän liittyy myös uskomus, että jos en kykene tuomaan juuri nyt iloa, tehtäväni on siivota itseni pois näkyvistä. Ei ollenkaan ihme, että aikana, jolloin en kyennyt sanallistamaan näitä uskomuksia ja siten tarkastelemaan niitä edes tämänkään verran kriittisesti - yleensä kyllä itken, kun tarkastelen niitä ja vain harvoin osaan antaa niille kunnon läimäyksen persuuksille - käytin suurin osan ajastani miettien, miten voisin jotenkin selittää toisille ihmisille, ettei tuleva itsemurhani ole heidän syytään vaan johtuu aivan vain siitä, ettei minusta oikein ole elämään.)

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Toukokuun haravointitöissä kohtaamani tyttö, joka työskenteli mielenterveyshoitajana. En edes tiedä hänen sukunimeään, kun jotenkin arvelin, että tuskin ystävyyteni häntä lopulta työn ulkopuolella kiinnostaisi. (Nyt minua vähän harmittaa: mitä olisin voinut hävitäkään, jos olisin kutsunut hänet meille syömään? Joskus kun joku ihminen tuntuu oikein kiinnostavalta, minuun iskee kummallinen ujous ja tunnen, ettei minulla ole mitään oikeutta osoittaa kiinnostusta. Hans Christian Andersen on kuvannut tämän loistavasti Rumassa ankanpoikasessa: "Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä kolme kaunista valkoista joutsenta. Ne pöyhistivät sulkiaan ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja sen valtasi kumma surumielisyys. "Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sen tähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää!..." Paitsi että tietysti minä en yleensä selviä lähestymään, huuooh.) Tytöllä oli vähintään yhtä hurtti huumori ja levoton mieli kuin minulla ja hänen elämänsä pyöri sellaisissa piireissä joissa omani pyöri joskus aiemmin: sairaalloisen mustasukkainen mies, ja huolimatta tarkkasilmäisyydestä toisten tilanteiden suhteen täysi kyvyttömyys itse vapauttaa itseään omasta tilanteestaan, surun lääkitsemistä viinalla ja oman elämän klovnerialla. Hänen kanssaan jutellessani aloin hahmottaa vähäsen, että oikeastaan minustakin voisi olla sittenkin hoitoalalle, koska vaikka olenkin omituinen ja välillä aika surullinen ja asiani pöntösti järjestävä, eivät muutkaan sillä alalla työskentelevät näytä olevan täydellisen tasapainoisia viilipyttyjä, kuten joskus aiemmin kuvittelin ja jollaiseksi minua yritettiin aivopestä mummun taholta. (Ikään kuin sellainen voisi onnistua.) Minustakin voisi ehkä sittenkin olla apua ja hyötyä jollekulle. En muista edes, kirjoitinko blogiin tytöstä. Ajattelin joka päivä, että häneen olisi mahtavaa tutustua paremmin, mutta en uskaltanut lopultakaan ikinä ehdottaa sitä.

Ehkä tuosta voisi tehdä uuden vuoden lupauksen: kun tapaan mielenkiintoisen ihmisen, uskallan osoittaa kiinnostuneeni hänestä sen sijaan että murehtisin jälkikäteen. Entä sitten, jos ihminen toteaa, ettei häntä kiinnosta tai ettei hän ehdi? Tuskin minä nyt siihen kuolisin... ehkä voisin ainakin todeta, ettei hän käyttäydy kovin sympaattisesti kaikissa tilanteissa?

Hmm. Voi hitto, nyt kello on jo yli yhden, on tartuttava työhön.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

3 kommenttia:

lupiini kirjoitti...

Voisin kommentoida montaakin asiaa (alkaen tuosta tädin hääpuheesta, mikä farssi!) mutta sanon nyt vain sen, että kun mietit, oletko ikinä onnistunut tuottamaan ihmisille iloa muuta kuin hetkittäin, niin: mikään koko internetin laajassa kirjossa ei ole tuottanut minulle niin paljon iloa kuin Veloenan blogi. Sanon tämän ihan vilpittömästi, ilman mitään halitsemppis-aspekteja. Veloenan lukeminen toi mulle valtavasti uskoa ja iloa silloin kun olin työtön ja tunsin itseni vihoviimeiseksi madoksi, jonka olisi parempi ryömiä maankoloon lopuksi ikää. Ja myöhemmin, työllistyttyäni se toi kauneuden hetkiä arkiseen puurtamiseen.

Qtea kirjoitti...

Sä olet mun elämässä henkilö, joka tuottaa mulle enemmän vertaisuuden kokemuksia kuin kukaan (vaikka en ymmärräkään kasvimaa- tai eläinasioita). Teidän kanssa Frankfurtissa vietetty päivä oli joka tapauksessa mulle mun vuoden parhaita asioita.

Veloena kirjoitti...

Hihii, tuotan arvaamattomia vertaisuuksia ja iloja. Kunpa vielä pystyisin jotenkin nuijimaan sen kallooni... no, tässähän minulla on mustia pikselirykelmiä valkoisten pikselien keskellä, ja voin palata tähän ja tylyttää itseäni sitku seuraavan kerraan diippaan pahasti.