Keritseminen

Koira on tullut luoksemme kolmeksi viikoksi. Se tulee partaisena, kulmakarvat silmiin kihartuen. Se läähättää kuumassa kesäpäivässä.

Etsin kaaoksesta sakset ja menemme ulos, puistoon. Pyydän koiraa istumaan ja sitten makaamaan: "SSStu, MmaTTa SsiiHen!" Kaupunki hälisee, surisee, askeltaa ympärillä, käy penkeille ja käytävää pitkin, tuuli heittää tyhjää pientä mustaa muovipussia, se rapeltaa pitkin käytävää. Koira ei pidä parturoinnista. Se hengittää samalla lailla kuin itse teen hammaslääkärissä puudutuspiikkiä pistettäessä: liioitellun rauhallisin, pitkin vedoin. Panen merkille, että se tosiaan tietää yhdellä tasolla, että tämä tulee joka tapauksessa tapahtumaan, että venkoilu ei auta, mutta että samaan aikaan sen olo on epämukava ja se koettaa tyynnyttää itseään hengitellen oikein tarmokkaasti. Pidän huolen siitä, että jokin sormistani liikkuu koko ajan hitaasti ihoa pitkin, vaikka toiset poimivatkin turkkia tupsuille ja raksauttavat saksilla tupsuja lyhyemmiksi ja napsaisevat haituvat muovikassiin, joka meillä on mukana. Sormi, joka piirtää ihoa kevyesti ja hitaasti, puhuu kieltä, jonka koira tunnistaa.

Se huokaisee ja rentoutuu. Nostan sormen varovasti ihon pinnasta ja raksuttelen karvaa nyt vähän nopeammin. Koira huokailee aina välillä, sulkee silmänsä nurmella. Sitten tulen kutisevaan kohtaan, sen lohikäärmepää nousee nurmesta ja se murisee suu auki, katsoo suoraan silmiin. "Niinniin", alan rupatella sille mahdollisemman pehmeällä äänellä, "sellaistahan se on, välillä kutittaa sieltä ja välillä täältä, mutta nyt sulle tulee kesäturkki, ettet saa lämpöhalvausta, hassu haukku, laita se pää vaan sinne takaisin alas, älä viitsi hassu olla..." Ja sormi laskeutuu takaisin iholle ja sakset raksuttavat taukoamatta murinasta huolimatta, ja hetken häristyään koira toteaa, ettei sen protesti vaikuta oikein mitenkään, ja silloin se taas laskee päänsä niin että jos olisimme sisällä, luinen kallo kopsahtaisi ohuen ihon takaa lattialankkuja vasten. Nyt kuuluu vain vaimea töms. Sitten se huokaisee ja rentoutuu taas.

Hyräilen, nostan sormen iholta, puhun ja hyräilen ja etenen kohta kohdalta. Mutta en järjestyksessä - välillä koira esimerkiksi haluaa kääntyä kyljeltä toiselle, ja sallin sen mielihyvin, vaikkei toinen kylki olekaan vielä valmis. On parempi, että etenemme mahdollisimman pehmeästi ja otamme yhteen niin vähän kuin mahdollista. Niin molemmat pysyvät vastaanottavaisempina. Ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä turkki parturoidaan. Kaikki kohdat käydään joka tapauksessa läpi.

Keksin metodin harjatessani lapsena erästä oikein kutisevaa hevosta. Pidin hevosesta paljon, koska minun on helppoa ymmärtää, miten kaamealta kutina tuntuu. Siihen aikaan omat kämmeneni ja jalkapohjani olivat paljon auki ja taipeiden kohdat olivat tuon tuosta nokkosihottumalla ja sitten unessa raapimisen jälkeen ruvella. Lehmänmaitoallergiani löydettiin vasta paljon myöhemmin. Ehkä hevosenkin kutinalle oli jokin aivan hyvä syy. Harjaaminen kävi joka tapauksessa paljon sutjakammin, kun en itsepäisesti pitänyt kiinni siitä järjestyksestä, joka oli opetettu ja jota hevonen oli oppinut kammoamaan - tai pikemminkin ennakoimaan, että sään ja selän etuosan jälkeen oltiin etenemässä lautasiin ja takapolvien tienoville - ajatus sai sen hinkumaan ja näykkimään ja säpsymään ja joskus kaviolla hutaisemaankin jo siinä vaiheessa, kun harja kosketti sen säkää, joka ei oikeastaan eri järjestyksessä harjatessa vaikuttanut lainkaan kutisevalta. Kun kutiseviin lautasiinkin kajottiin ilman että hevonen ehti virittää itsensä kutiavaan tilaan, ei sekään ollut ollenkaan niin vaikeaa kuin perinteisessä järjestyksessä harjatessa. Hevonen vain vinkaisi yllättyneenä ja ehkä vähän naksutteli hampaitaan ja siinäpä se.

En silloin tietenkään ajatellut, että hevosen kanssa oppimastani konstista - jonka vielä opin sitä kautta, että minua vähän pelotti sen show ja välttelin aluksi lautasien harjaamista mutta sain sitten kauhean morkkiksen, että onhan ne harjattava, ja palasin niihin ihan väärässä kohtaa, kaiken muun jo harjattuani ja kaviotkin putsattuani - voisi olla hyötyä. Mutta kun sitten eräs puhelinsoitto ja tuntemani sääli heitti meille tuon kutisevan, pelokkaan ja uhmakkaan koiraneidin kaksi tuntia siitä, kun olin ilmaissut, että voin ottaa sen ainakin väliaikaisesti, ja että katsotaan sitten, miten käy, konstista olikin äkisti hyötyä. Ei ehkä heti, mutta siinä vaiheessa, kun koira oli päättänyt alustavasti, että olen periaatteessa ystävällismielinen olento, ja että kosketukseni on siten periaatteessa ja enimmäkseen ihan mukavan tuntuista, tietyin vissein poikkeuksin, kuten valjaat ja pannat ja kynsisakset ja trimmaussakset ja hammasharja ja jalkapyyhe... Koiraparka. Se vain narrattiin kaikkeen tuohon pelottavaan kiinnittämiseen ja puhdistamiseen ja leikkelemiseen ystävällisesti sen ihoa nuoleskelevilla sormilla. (Joskin aluksi käytin myös kuonokoppaa, koska vain sen kanssa pystyin itse pysymään riittävän tyynenä ja lempeänä; vain sen kanssa oli riittävän turvallista, koska aluksi koira ei osannut hillitä pelkopuremistaan, puolustusrefleksiään.)

Olemme olleet viime aikoina harmittavan vähän tekemisissä koiran kanssa, ja sen kanssa näkeminen ei ole helppoa, koska en tunnu pääsevän mihinkään siitä surusta, että erotessani eksästä erosin käytännössä myös koirasta (tai koirista, Mobutu eli silloin vielä), enkä oikein osaa pitää itseäni luotettavana tapauksena tuon takia, olen rakastanut koiria enemmän kuin ihmisiä, ja pystynyt kävelemään niidenkin luota pois, jokin tuntuu olevan rikki minussa, minusta minun pitäisi pudota kuolleena maahan tai lamaantua, mutta sen sijaan olen vain vähän surullinen, en sillä lailla, että menettäisin toimintakykyni, ainoastaan sillä lailla, että mieleeni kuplii ajatuksia siitä, kauankohan tunnen nämä ihmisetkään, joita nyt kutsun ystävikseni, liekö jokin päivä minun on lähdettävä heidänkin luotaan, ja levollista vakavuutta sen suhteen, että on parasta olla hankkimatta lasta, jonka voisin epäilemättä aivan yhtä raskain sydämin hylätä, jos kehoni menisi samanlaiseen tilaan kuin viime suhteen lopulla. Vaikka olemme eriytyneet ja minusta tuntuu kummalta, että joku puhuu koirasta edelleen minun koiranani, tietty yhteys on silti säilynyt. Koira rentoutuu ja kuuntelee hyräilyäni ja jutusteluani ja kestää toimituksen, josta ei pidä. Se tietää saavansa vaihtaa asentoa ja ymmärtää, kun lopulta käsken sen seisaalle ja kierrän sen ja tarkistan, onko jossakin vielä töröjä ja saksin töröt pois.

Muiden koirieni - kaksi villakoiraurosta - kanssa etenin aina tietyssä järjestyksessä, koska ei se niitä tuntunut haittaavan. Ne vain istuivat tai makasivat ja olivat parturoitavina. Nasu on toisenlainen, sen kanssa ei kannata edetä niin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa edetä, jos etenee jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa voi vielä sanoa, että tämä on oikea tapa edetä, kun teen jotakin yksin, että tämä tuntuu aina toimivan. Mutta toisten kanssa on oltava valmiimpi luopumaan järjestyksistä, jotka tuntuvat loogisilta.

Kun etenen ja juttelen ja laulan ja raksutan karvaa, en voi olla ajattelematta, että haluaisin kyllä kouluttautua koirahierojaksikin. Jos ihmisen hierominen virittääkin kuulostelevaan, varovaiseen ja rakastavaan tilaan, koiran käsitteleminen on vielä tehokkaampaa. Kaikki se ilon ja epävarmuuden, varautuneisuuden ja irti päästämisen välinen tila on niin paljon säteilevämmin läsnä. On uskomatonta, että tällainen kaunis ja jalo olento antaa ylipäänsä luottamuksensa ja rauhoittaa itsensä käsittelyyn, joka sisältää sen mielestä hyvin vastenmielisiä osuuksia ja jonka merkitystä se ei kai mitenkään voi tajuta. (Vai tietääkö se etukäteen, että sitten on keveämpi kirmata? Ja kuivuu nopeammin uinnin jälkeen?)

Ja voi sitä riemua, kun turkki on viimein kunnossa! Sitten loikitaan ja viskotaan päätä ja pitkiä koipia! Hypätään päin, poispäin, pogoillaan.

Muistan sen tunteen, joka oli silloin kun leikkautin pitkään kasvattamani tukan poikatukaksi. Niska oli äkkiä kevyt ja kilometrien pituinen! Ehkä koira kokee jotakin samanlaista? Vai onko se vain riemua siitä, että se voi nousta ilman että lempeä käsi ohjaa sen taas jotenkin kummasti istumaan ja makaamaan ja liukuu sormina hitaasti sen iholla samalla kun sakset ropsuttavat yksitoikkoista rytmiään ja ihmiset vuotavat puistoihin ja takaisin ja vaihtoi minkä asennon tahansa, aina löytyy uutta leikattavaa?

Ruohosilppua

"Ei sitä lantaa kuulu jättää maan pinnalle, se muokataan sisälle maahan", pysähtyy vanhempi täti neuvomaan ohi kävellessään. Vilkaisen häntä hämmentyneenä. Lantaa? Sitten tajuan: "Ai tarkoitatko meidän katetta? Tää on ruohosilppua." Täti tuijottaa maata ja nyrpistää nenäänsä. "Ei ruoho HAISE tuolta", hän sitten sanoo.

Kieltämättä palstamme haisee tällä erää. Olemme keränneet jättipotin puolimädännyttä ruohosilppua ja levitelleet sen kitketyn maan pehmeäksi peitteeksi. Kengät, jalat ja sortsit haisevat siltä itseltään. Ohi hölkkäävät teinit kommentoivat syreeniaidan toiselta puolen: "Hyi helvetti, onko täällä joku navetta jossain?" Kun haistelee mädännyttä ruohosilppua, on helppoa uskoa, että siinä on valtaosin samoja aineita kuin hevosenlannassakin, joka on vähän paremmin tunnettu maanparannusaine. Vaikka tietysti on paljon kätevämpää käyttää suoraan ruohoa, ei tarvitse siihen väliin hevosta tai lehmää, tehobroilerista nyt puhumattakaan. Ruohosilppu on vegaanista ja vielä ilmaistakin. Ja jos ruohikkoa on lannoitettu normaaleilla lannoitteilla, kuten paraatinurmikoita on, sen typpi-, kalium- ja fosforipitoisuudet ovat korkeat. Samalla lannoite kattaa maan, pidättelee kosteutta ja vähentää rikkaruohojen kasvua. En tiedä, olisiko parempaa patenttiratkaisua, mutta ainakaan en ole vielä keksinyt sellaista tai kuullut sellaisesta...

Joillekin ihmisille ruohosilpun mätäneminen ja tämän prosessin haju osoittautuu ylivoimaiseksi ymmärtää. Esimerkiksi eilen palstalle karkaa suuri suloinen koira. Se ilmestyy tyhjästä ja hyökkää ahmimaan mädännyttä ruohosilppua valtavalla ruokahalulla. Pian ilmestyy omistajakin, jota koira ei juurikaan kuuntele. Omistaja kiskoo koiraa pois ja pahoittelee, että se syö meidän "lantamme". Ojentaudun, puhallan irtohiukset silmiltä ja sanon, että se on ruohosilppua. "Eeeei, ei voi olla. Eihän koiraa voisi sillä lailla petkuttaa." Koira mäystää suussaan valtavaa paakkua mädäntynyttä ruohosilppua, vihreä vaahto valuu suupielistä, silmät ovat nautinnollisesti puoliummessa. "No on se sitä kyllä", totean vähän huvituneena. "Että koira... että ruohoa...", jää nainen toistelemaan samalla kun raahaa koiraa poispäin.

Niin loistavaa kuin katteemme onkin, paratiisissa luikertelee käärme. Jotkut palstanaapurit ovat ärsyyntyneet palstamme hajusta. (Joka ei kestä kuin noin viikon, mutta tokihan viikko saattaa tuntua aika pitkältä, etenkin kun se sattuu juuri olemaan helleviikko, jolloin on käytävä päivittäin kastelemassa.) Ikään kuin kanankakkalannoitus ei haisisi. No, enää muutama päivä, sitten rauha laskeutuu taas...

Ja toisaalta, moni on vain ystävällinen ja utelias ja tiedustelee, miten kate oikein toimii. Tosin eivät he välttämättä aina tunnu ymmärtävän, kun perustelen katteen mainioutta sillä, että se on kasvikunnan tuote ja sopii siten hyvin kasvissyöjän viljelmän lannoitteeksi. Ehkä vanhemman polven ihmisille ajatus siitä, että joku haluaisi vältellä eläinkunnan tuotteita mahdollisuuksien mukaan myös muun kuin omalle lautaselle nostettavan ruoan osalta, on vielä jotenkin vieras. (Vaikka samaan ruokaketjuunhan tämäkin liittyy: kyllä kasviksetkin on jotenkin lannoitettu tuottamaan hyvä sato. Jos ostan ja syön porkkanan, tuen sen tuotantotapaa. Jos minulla olisi enemmän rahaa, ostaisin kaiken biodynaamisena. Olen edelleen jotenkin surullinen siitä, mitä kuulimme luomukasvihuoneilla noin kuukausi sitten: että koska varsnaista luomua nestemäistä lannoitetta ei ole ammattikäyttöön, luomuviljelyssä hyväksytään lähin mahdollinen vastine eli tehobroilereiden lantaliete... Toivottavasti kyse on vain siirtymäajasta.) Yhden asian kuitenkin epäilijätkin näkevät: kyllä palsta kasvaa, kukoistaa ja rehottaa kasvisperäisillä lähilannoitteillakin, joita ei ole prosessoitu mitenkään ja joita käyttäessä ei tarvitse edes muokata niitä syvälle maahan (mikä lisäisi ravinnevalumaa).

Kummallinen kesä tänä vuonna. Munakoiso kukkii ennen kuin kurpitsat ja kurkut. Aina ennen varmat pavut, herneet ja mangoldit ovat itäneet takkuillen ja parsakaalin satokausi on alkanut kesäkuun puolella. Ei, tämä homma ei ole erityisen ennustettavissa.

Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.

Välitön

Kontakti-improvisaation suositteleminen oli oikeasti hyvä veto. Tuntuu hauskalta käydä tilaan, joka on täynnä ventovieraita, tai no, yksi facebookkaveri, mutta semmoinen, joka merkkasi minut kaveriksi, kun oli kuullut kavereiltaan, että olen tosi mukava, mikä on omiaan ehkä enemmän jännittämään kuin rauhoittamaan. (Hämmentävää, sillä en jäsennä itseäni erityisen mukavaksi, mutkattomaksi ja suoraksi ehkä, mutta en taatusti ole kauhean pehmeä enkä ainakaan tarkkaan kontrolloitu ja tahdikas. Luultavasti mukava on luettavissa "kiinnostunut samantapaisista seikoista" tai "samaa genrea".) Useimmat muut ovat tehneet tätä ennenkin ja tietävät siten jotakin siitä, mitä on odotettavissa. Itse olen pelkkänä tarkkaavaisuutena ja ehkä lievänä hermostuksena siitä, mennäänkö touhuissa sillä lailla ahdistavan akrobaattiseen, että joudun astumaan syrjään ja ilmoittamaan julkisesti, etten halua oppia tuollaista, että pelkään liikaa. (Ikään kuin sellaiseen kuolisi.)

Ja sitten näihin vieraisiin kehoihin ja odottaviin kasvoihin ja uteliaisiin silmiin tutustutaan sillä lailla, joka on itselleni hirveän luonteva - ensin kävelemällä heidän lomitseen ja sitten äkisti möyrien kasoissa lattialla, liukuen toisten keskiruumiiden ylitse ja pusertuen vuorostaan heidän painonsa ja luisevien muotojensa alle. Olen etukäteen ollut vähän hermostunut siitä, reagoinko kauhean voimakkaasti tuollaiseen vieraiden kehojen kosketukseen niin läheisesti, koska minulle on esimerkiksi ihan mahdoton ajatus mennä johonkin lavatansseihin, menen niistä vain aivan sekaisin. (Ja koska seksuaalisuuteni ei ole sillä lailla järkähtämättä suuntautunut, menen naisista ainakin yhtä paljon sekaisin kuin miehistä.) Ja aikanaan jouduin lopettamaan parisalsan, jossa paria vaihdettiin, samasta syystä: en vain kestänyt sitä jännitettä, en pystynyt enää nukkumaan ja koin tilanteet hyvin ahdistavina. Ja viime kesänä ne kaksi kertaa kun tanssin jonkun muun kuin Vompulan kanssa, toisen kerran naisen ja toisen kerran tutun miehen kanssa, olivat aika kamalia, koska olin aivan jähmeä ja kauhuissani siitä vasteesta, joka kuohui kehossani, ja siitä, miten kaukana toinen pysyi.

Ei siis ihme, että olin vähän hermostunutkin.

Mutta olin lukenut etukäteen improsivuilta kontakti-impron kehokäsityksestä ja tiesin toisaalta myös sen, että tässä lajissa ei oteta sukupuolirooleja, kukaan ei joudu passiivin asemaan (vaikka eipä minua paritansseissakaan siihen ole koskaan onnistuttu tunkemaan, minusta on kivaa saada viedä yhdessä toisen kanssa ja jos mies ei tanssi tarpeeksi vauhdikkaasti, alan viedä nostaakseni hänen tempoaan ja liikkuvuuttaan) ja kehoihin suhtaudutaan kappaleina tilassa. No, kokeillaan, ajattelin siis. Ja olinhan käynyt luovan tanssin tunnilla ja todennut, että siellä tuota kuristavaa levottomuutta ei jostakin syystä tullut lainkaan, ehkä koska ei ole mitään kuviota, jota pitäisi vain seurailla vaan tila ja liike on vapaata ja imee mielenkiinnon täysin puoleensa.

Ja yllättäen käykin niin: vaikka silmien raosta kurkistaen huone näyttää omituisilta vaatteet päällä -orgioilta, jossa ihmiset kiemurtelevat villeinä kasoina hieronymusboschlaisesti, ei se tunnu lainkaan hermostuttavalta eikä seksuaaliselta. Pikemminkin se, ettei välimatkaa jätetä, tekee kosketuksesta hyvin välitöntä ja lapsenomaista. Muistan äkkiä, miltä tuntui lapsena, kun saattoi vain ryömiä jonkun aikuisen syliin kulmikkaana ja painavana ja lämpimänä. Ja miten sitä ei kavahdettu. Tässä pääsee samaan tilaan. Rajamuodollisuudet on lakkautettu, ei jää tilaa miettiä, miten tämä ja tämä olisi tulkittavissa, onko tämä nyt varmasti sopivaa ja niin edelleen. On kuin äkisti olisi lakkautettu se maailma, jossa äiti alkaa tuskastua ja sanoa, että kuule, sinä olet aika painava jo, et sinä voi tulla tuolla tavalla syliin, olet iso tyttö, ja isä äkkiä lakkaa halaamasta ja käyttäytyy kuin kehooni olisi istutettu jokin harvinaisen tarttuva ja tappava rutto. Miten helppoa onkaan istuttaa ihmiseen pelko siitä, että oma kosketus ja kyöhnäisyys tulee torjutuksi jotenkin saastaisena ja moraalisesti arvelluttavana. Ja sitten kaikki kosketus on kanavoitava muotoihin, joissa tietää sen hyväksyttäväksi: voi halata läheisiään ja sitten ovat seksuaalisuhteet, joiden alkaminen merkitään valtavalla jännitteellä, torjutuksi tulemisen pelon kiihtymisellä uniin saakka, ja sitten korkeajännitteen purkautuessa sinisillä sähkökaarilla, jotka jankuttavat hassuja asioita, kuten Hän Suuteli Minua Ei Voi Olla Totta, Ei Voi Olla Totta, tai Hän Ei Väistä Minua, Kätemme Koskettavat Toisiaan, Mitä Tämä Tarkoittaa, Nyt On Edettävä Viipymättä... Ja sitten koska jännitteet ja lataukset ovat niin valtavia, niiden valtapiireistä on vaikeaa astella pää pystyssä ulos silloinkaan kun siihen oikeasti olisi aihetta. On vain niin vaikeaa uskoa, että kukaan muu voisi haluta koskettaa ja pidellä tätä kehoa, joka on sopimaton ja niin tarvitseva. Aika surullista.

Surullista sekin, että ainakin naisilla kehoihin projisoidaan seksuaalisuus ennen kuin kehot itse sellaista elävät ajatuksissaan, itseohjautuvissa toimissaan ja mielikuvissaan. Tai ehkä tämä on korosteisesti myöhään kehittyvien naisten kohtalo?

Nyt sen sijaan, kun täysin vieraiden ihmisten kanssa kierii pitkin lattiaa ja kietoutuu heihin raajoin kuin mikäkin köynnös, mitään sen kummempia jännitteitä ei synny. Kehot tuntuvat raskailta, rakenteisilta, hengittäviltä eläimenkehoilta. Ja oma keho - sen sopimattomuus ja saastaisuus on kumottu, sen tarve elää kosketuksessa täyttyy ihan samalla tavalla kuin hevosia tai koiria tai kissoja paijaillessa.

En muista tehneeni mitään erityisen kivistävää, mutta nyt toisen kurssipäivän aamuna kehoni on mustelmoitunut melkein kaikkialta, missä nivelet tai terävät luut ovat lähellä ihon pintaa. Lonkissa on valtavat verenpurkaumat heti ihon alla.

Olen varma, etten huomaa niitä tänäänkään. Mutta ensi viikolla tai nyt viikonloppuna saatan olla kankea kuin mikä.

Näin sen omin silmin

Kun käyn lyhyesti päiväntaitteen aikaan kotona, pysähdyn hetkeksi pyörien luokse lukittuani ensin oman menopelini. Mitä ihmettä... pyörien luona asfaltissa on vaaleampia kehiä. Itse asiassa huomaan melkein heti, että nuo kehät muistuttavat visuaaliselta muodoltaan pyörien renkaita. Katson kehiä ja renkaita ja pyöriä. Mitä on tapahtunut? Onko ehkä seinä käyty hiekkapesemässä? Ja pyöriä ei ole korjattu edestä pois, ja sitten kun hiekka on kuivunut, se on varissut maahan ellipseiksi. Mutta miksi se on varissut noin ja miksi sitä ei ole alunperin tarttunut runkoihin?

Tuijotan renkaita, ja sitten äkkiä tajuan. Renkaat eivät ole mitään vaaleampaa ainetta asfaltin pinnassa. Ei, kyse on heijastuksista. Päivän kirkkaus heijastuu pyörien metallivanteista. Siksi kuviot ovat muodoltaankin vanteiden mukaiset.

Astun hämärään rappuun ja hymähtelen edelleen hyväntuulisena havainnolleni. Mitä Mead kirjoittikaan? Että havahdumme havainnon päättelyosuuteen vasta kun teemme virheen. Näemme ellipsinmuotoisen kolikon pyöreänä, koska tiedämme kolikon pyöreäksi. Näemme ihmisten päät ilman että niistä kasvaa puhelinpylväitä ja koivuja, koska, no, ihmisten päistä ei kasva puhelinpylväitä eikä koivuja. Kameran käyttämisen taidossa olennaisimpia askelmia on ymmärtää, ettei kameralla ole mielipidettä siitä, kasvaako jonkun päästä koivu. Se vain tallentaa heijastuneen valon sellaisena kuin se suotuu linssin lävitse. Siinä ei ole häivytystoimintoa, joka nojaa kokemustietoon.

Joskus tekee havaintovirheen ja ymmärtää salamannopeasti ja intuitiivisesti, miten suuri osa havainnoista on virheellisiä. Niiden ääreen ei vain välttämättä tule pysähdyttyä. Eikä virheellisyyttä sittemmin muista... niin, on oltava armollinen. Sellaista on havaita. Parempi näin kuin että olisi ikikorrekti tallentaja, joka ei oppisi, ettei puu kasva ihmisen päästä.

Ja siinä hämäriä portaita kivutessani ajattelen sitäkin, miten miltei aina ja kaikki nähty on jotakin hyvin abstraktia, kolmiulotteistettua, objektivoitua. Porras, kaide, tuuletusparvekkeen ovi. Ovenkahva, kaula-aukon rypytys. Toinen ihminen, kaksi kissaa, soittorasia huoneeksi. Mahdollisuuksia lähestyä tai loitontua.

Ja mitä Mead kirjoittikaan? We know the world in handfuls.

Silloin kun olin viimeksi rakastumassa, tajusin ajattelustani jotakin hyvin oleellista. Ymmärsin äkkiä, miksi pidin Meadista ja miksi ärisin, kunnes sain luvan ottaa hänet yhdeksi gradu-ukoksi, vaikka Mead on vähemmän tunnettu heppu, joka ei koskaan edennyt maisteriutta pidemmälle. Mead ymmärsi kosketuksen ensisijaisuuden paremmin kuin yksikään toinen lukemani filosofi. Ja hän on tarkka ja konkreettinen. Ja minä tarvitsen konkreettisuutta, valtavan paljon enemmän konkreettisuutta kuin moni tuttavani. Ja niin siinä metsässä, jossa olin rakastumassa ja joka oli yhtä solakkaa koivunrunkoa ja pitkospuuta ja nokkosta, juoksin kauemmas ja lähemmäs ja aina kun pääsin luokse, kosketin. Mies seisoi ja nauroi ja oli ehkä vähän hämmentynyt tästä käyttäytymisestäni. Mutta rauhoitin häntä, että minulle on nyt tärkeää konkreettisesti saada lähentyä ja loitontua, todeta se mahdolliseksi, saada luottaa toisen pysyvyyteen. Kaukana poimaisin aina nokkosen, ja koska emme olleet muistaneet ottaa kumihanskoja mukaan, sormia kirpaisi jokainen kerta, ja juoksin äilehtivin sormin luokse ja laitoin nokkosen hattuun - ei meillä ollut pussiakaan, mitä me oikein ajattelimme, kun kuitenkin lähdimme juuri nokkosia keräämään? - ja sitten halasin ja juoksin taas kauemmas kauemmas riemukkaasti ja kevyesti, kerta kerralta luottavaisemmin, harjoittelin miltä tuntuu juosta sellaisen äidin luo, joka ei ole väsynyt eikä huolissaan, vaan nauraa vain ja ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.



On vaikeaa luottaa siihen, minkä näkee tai kokee tai aistii tai havaitsee, ellei sitten aisti liikkumisen ja koskettamisen kautta.

(Onneksi Vompsu ei myöhemmin loukkaantunut, kun sanoin hänelle, että onhan hänen peloissaan tietysti perääkin, siinä ettei hän osaa puhua filosofiaa kanssani eikä lue runoja eikä muuta tuommoista, mutta että kannattaa muistaa, että rakastan elämää kanssani jakaneita kissoja ja koiriakin, vaikka nekään eivät puhu filosofiasta eivätkä väittele eivätkä koskaan siteeraa ketään, jotka vain ovat läsnä ja hyväksyvät ja kommunikoivat omalla tavallaan. Ja että se puoli minussakin on tunkeutunut vuosi vuodelta vahvemmin esiin. Eläimenkeho. Halusin tai en, eläimenkeho päättää viime kädessä, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Sitä ei vakuuteta siteeraamalla valikoituja heppuleita.)

Varasin paikan kontakti-impron tiiviskurssilta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen ollut jo tosi kauan liike- ja kosketuskeskeinen ja vaikka minulle on ennenkin suositeltu kontakti-improvisaation koettamista. En ole aiemmin jotenkin hennonut, koska minusta tuntui pitkään valjulta, että olisin tavannut KI:a suositelleen kauan-sitten-nettideittini; jotenkin minusta tuntui vain niin julmalta, että ihmisillä voi olla suuria deittiodotuksia ja sitten ne joutuvat tällaisen maanisen otuksen kanssa kävelylle ja väittelyyn (oikeastaan sellaisen maanisen otuksen; en ole ollenkaan maaninen nyt kitkettyäni tuntikausia) sen sijaan, että heille sukeutuisi jotakin stressitöntä yhteyden tuntua ja kenties elämänkumppani tai mitä nyt kukin etsii. Vähän kuin olisin petkuttanut vaikka itsekin toki toivoin löytäväni seuraa deitti-ilmolla. Tajusin vain tosi nopeasti, ettei semmoinen homma toimi kohdallani. Kun en heti pääse näkemään, miten toinen liikkuu, enkä koskettamaan häntä, asiat mutkistuvat! Mutta nyt olen kuitenkin menossa kontakti-improon, koska tapasin vähän yli viikko sitten bileissä mukavan tyypin, jonka kanssa tanssin estetiikasta keskustellessa tajusin, että aika iso osa luovasta tanssista, jolla viime syksyn kävin, oli kontakti-improa. Lisäksi sain tietää, ettei tuo ammoinen nettideittini ainakaan enää harrasta lajia intensiivisesti. (Hassua muuten, että heti kun jännitykseni laukesi, tajusin, etten enää edes muista, miltä mies näytti, noin niin kuin kuvamaisessa mielessä. Muistan kyllä, miten hän kaataa teetä termoksesta ja miten hän oli kuorinut porkkanoita leipäpussiin mukaan, mutta en muista hänen kasvojaan ollenkaan. Niinpä vaikka törmäisin häneen, hyvä jos muistaisin, ja tuskin alkaisin ainakaan enää syyllistää itseäni siitä, että olin niin muulimainen väittelyssämme: kertakaikkisen kummallinen deittikumppani.) Haa, tie on siis selvä!

Suhtaudun asiaan varovaisen innostuneesti, sillä sain kurssin vetäjältä ohjeistuksen, että polvisuojat on hyvä ottaa mukaan, jos sellaiset sattuu omistamaan. Laupias taivas! Yksi ystävä kommentoikin kyllä, että enkö ole vähän vanha kontakti-improvisaatioon, ilmeisesti sillä on jonkinlainen maine tietynikäisten ihmisten harrastuksena, ja nyt minua vähän hirvittää, johtuuko maine ehkä jostakin akrobaattisuudesta. En ole missään nimessä akrobaatti, vaikka tykkäänkin tutkia ihmisten välistä tilaa ja kosketusta läheten ja loitontuen, koskettaen, nojaten ja ottaen vastaan toisen painoa. Toisaalta, jos kyse on vain imagologiasta, huoleen ei liene syytä. Olen ennenkin tottunut olemaan tanssikoulussa sellainen hassu vanha täti, joka suostuu esityksiin (eikä vain suostu vaan hinkuu niihin: pidän siitä vaiheesta kun tanssin koreografiasta alkaa tulla siinä määrin oma, että sitä voi tanssia, ei vain työstää läpi), ja yksi vuosi eksäni kommentoikin esityksen jälkeen vähän happamasti kuunneltuaan ja katseltuaan steppiharjoitteluani viikkotolkulla, että onhan se tavallaan kiinnostavaa, kun ainoat kaksi täysi-ikäistä esiintyjää olivat Sara Heinämaa (joka tanssi hiphoppia) ja minä. Ei ollenkaan huono seura, sanoisin. En ole sillä lailla tuntenut itseäni erityisen vanhaksi teinien seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että monet niistä ovat paljon rauhallisempia temperamentiltaan...

On hauskaa ja jännittävää, kun viimeinkin ottaa jonkin askeleen, jota on miettinyt pitkään. On oikeastaan aika hämmentävää, että niinkin paljon kun olen pohtinut kehollisuutta ja kosketusta ja kohtaamista ja tanssia ja lähentymistä ja loitontumista, vastaanottavaisuutta ja komppaamista, en ole aiemmin onnistunut kanavoimaan näitä kiinnostuksenkohtiani käytännön toimiin luovan tanssin kurssia, perinteisten tanssilajien pohtimista ja tanssista silloin tällöin kirjoittamista lukuun ottamatta. Nyt minulla tietysti on selkeämpi motivaatiokin, koska alan syksyllä opiskella koskettamalla parantamista (no, mitä muutakaan hierominen on?) mikä on aika erilainen suunta kuin aiempi kustannusmaailmasta jalansijan tamppaaminen.

Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi suunta on luontevampi. Vaikka ei tietenkään se voi pyyhkiä eikä onneksi pyyhi pois niitä oivalluksia, joita sain jo aiemmassa suunnassa. Kuten tajua siitä, että nähdessään hevosen tuntee sen kaulan karvat kämmentä vasten. Tajua siitä, miten suuri osa havainnoista sisältää päätelmiä, joiden tekemistä ei mitenkään voi huomata ennen kuin päättelee väärin ja jää siitä kiinni.

Näkee omin silmin, miten pyörien alle on varissut hiekkaa ellipsinmuotoisiksi renkaiksi.

Ja kaikki nähty on vain heijastunutta valoa.

Ehkä minun olisi pitänyt kyykistyä tai kumartua heti ja koskettaa ellipsejä. Olisin huomannut. Mutta huomasin näinkin. Ja havahduin taas siihen, miten kokemukseni sisältää ääneenlausumattomia ja piileskeleviä ennakko-oletuksia ja odotuksia.

Sää ja mieli eli tämän ilmastomme vibat

Tajusin juuri, että moni laulu menee minulta ohi, koska en ymmärrä sateen surullisuutta vaan hahmotan sen niin lohdulliseksi taktiiliselta ja auditiiviselta kannalta. (Ja onhan se visuaalisestikin komeaa... ja olfaktorisesti.) Ja että hahmotan surun säähän heijastettuna ennemminkin sellaiseksi päiviä kestäväksi pilvien peitoksi, joka ei ole oikein minkään värinen eikä muotoinen, ainoastaan matala ja tukahduttava.

Olen nimennyt yhden soittolistoistani sadepäiväksi. Siinä on kotoisia ja kohottavia lauluja sekasotkuna.

Pilvipäivän soittolistaa minulla ei ole. Eikä oikeastaan myöskään tule. Koska kun suru tulee, en jaksa edes musiikkia, makaan sängyssä toinen käsi nostettuna otsalle. Olen liian väsynyt itkemään.

Silloin minulle on soitettava vähän charlestonia.

Charleston virittää minussa helposti tietyn mielentilan, jota en osaa identifioida mihinkään säähän. Asiat sujuvat, mutta se ei ole aurinkoinen-asiat-sujuvat, vaan asiat-pannaan-sujumaan.

Tänään on kaunis taivas ja upeat, majesteettiset pilvet.

Surumieli

Olen viime päivinä miettinyt menneisyyttäni, koska kerroin siitä yhdelle ihmiselle semmoisena könttäversiona, joskin tiettyyn teemaan fokusoiden. Tuntui raskaalta saattaa kaikki tapahtunut tekstimuotoon, lukea se läpi ja vähän sävähtää, että se kaikki on jäänyt taakse. Miten paljon virheellisiä uskomuksia, toiveikkuutta väärissäkin paikoissa, halua ponnistella, väärää halua niellä epämukavuudet ja kummallinen käsitys siitä, että kestän ihan mitä hyvänsä, kunhan vain heittäydyn oikein muulimaiseksi. Kun kirjoitin, mielialani vaihteli kauhusta ja avuttomuuden tunteista viiltävään suruun, kiukkuun ja sitten äkisti voimaantumiseen, koska se kaikki on kuitenkin eletty läpi jo ja tiedän monet tietämäni asiat sen takia, että olen kokenut tuon, minkä olen kokenut. Niin kuin että tiedän, etten kestä ihan mitä vaan. Että tiedän toisten ympäristöjen ja ihmissuhteiden saavan minut iloiseksi ja toisten vetävän minut sellaiseen suohon, josta ei noin vain kaivaudutakaan ylös. Välillä en pystynyt kirjoittamaan itkemiseltä. Joidenkin asioiden katsominen silmästä silmään on edelleen niin raskasta, että ne on nostettu arjessa ikään kuin hieman sivuun enkä jatkuvasti palaa niihin. On kuin elämässäni olisi aika paljon aukkoja, koska on alueita, jotka on aidattu lippusiimoin ja joissa ei niin paljon jaloitella käytännön syistä. Tiedän, mitä alueiden sisällä odottaa, selviän kyllä sinne ja ulos, mutta ei ole käytännön kannalta järkevää kulkea niiden halki päivittäin. Tai edes kuukausittain. Ja siitä on pitkä aika, kun olen kerralla kävellyt niiden kaikkien läpi.

Sitten tämän kaiken keskelle hyökkää juhannus ja päätämme aattoaamuna pitää bileet, koska kelit eivät suosi aiempaa suunnitelmaamme, pyöräretkeä. Puunaamme kämppää koko päivän, iloitsemme ja jännitämme. Muutama ihminen ilmoittautuu extemporejuhliin. Odotan iltaa.

Sitten tapahtuu jotakin, nyrjähdys. On vaikeaa attribuoida, mikä saa iloisen ja odottavan mielen äkisti upoksiin. Ehkä se on kaiken summa, se miten on pyörittänyt menneisyyttä edelliset päivät, se tuntuu edelleen unissa, mielleyhtymissä, se, miten vieraat laittavat soittolistaan kappaleita, jotka vievät muistikuvia entistä enemmän tuohon aikaan, koska musiikki on siltä ajalta, ehkä se on jokin jännite, johon reagoin, tai sitten se puolitoista lasia viiniä, jota hitaasti lipittelen, alkoholi yleensä vahvistaa pelkojani enemmän kuin poistaa estoja, tai ehkä se poistaa estot muistikuvilta, jota eivät tee ollenkaan hyvää tilanteisiin virittymisille ja ihmisiin luottamiselle, no, yhtäkaikki, äkkiä on kuin itseni ympärille olisi pystytetty lasinen seinä ja jokin vaimennuspedaali olisi päällä ja seinän sisällä suru tihentyy, kunnes en meinaa nähdä siitä ulos. Ponnistelen säilyttääkseni uteliaisuuteni tähän tilaan. Se on vaikeaa, mutta onnistuu mitenkuten. Kuitenkin huomaan, miten vaikeaa minun on sanoa mitään silloinkin kun olisi jotakin sanottavaa. Ei sillä ole mitään väliä, ajattelen, istun ja vajoan jonnekin syvemmäs. Musiikkikin on raskasta ja hidasta ja surumielistä ja pysähtynyttä. (Minusta kahdeksankymmenluvun musiikki kuulostaa sen ajan arvomaailmalta: yksinäisyydeltä kaikkien valtavien mahdollisuuksien keskellä, musiikki on avaraa, suuritilaista ja kaikuisaa ja sen kaiken keskellä vaeltaa käheästi nyyhkyttävä saksofoni.) Olen vain ja kestän tuota tilaa. Ja jossakin vaiheessa ajattelen, että onpa absurdia, tällainen mielenmaisema, kun viimeksi kotibileissä oli niin kivaa kuusi päivää sitten.

Siinä istuessani ja keskittyessäni tuntemuksiin (kommunikaatioon en oikein voi keskittyä, koska minusta tuntuu, etten osaa sanoa kuitenkaan mitään mielenkiintoista ja pelkään myös, että jos koettaisin sanoa jotakin, se kuulostaisi loukkaavalta - pelkään nyt tämänkin kuulostavan loukkaavalta niistä, jotka olivat paikalla mutta se on turhaa, loukkaantua, kaikki käyttäytyivät ystävällisesti ja joskus näin vain käy ja sitä on kenenkään turhaa attribuoida itseensä - ja tunnen itseni typeräksi kun vain istun ja kuuntelen repliikkejä, jotka ovat irralisia, sana kerrallaan rapsahtaa tajuntaani merkityksettömänä, ja lopulta suljen korvani niiltä) tajuan, että tämä suru on hyvin erilaista kuin suru nuorempana, sinä aikana, jota musiikki ympärilläni hengittää. Silloin minulla oli paljon hatarammin toiveikkuutta. Paljon huonommin selviytymiskeinoja. En voinut ajatella, että okei, huomenna menemme pyöräretkelle yhdessä sen kanssa, joka rakastaa minua ja jota rakastan, kaikesta jaetusta surumielisyydestämme ja kummallisista intuitioistamme huolimatta - huomaan hänenkin eristyneen kuplaansa, hän kyllä yrittää ja sanailee enemmän kuin minä, mutta tunnistan siinä vieraan kaiun, hauskan veikon esittämisen - ja voin kuunnella sellaista musiikkia, joka äkisti kannattelee olemistani, kiskaisee sen surusta kuin irtoamaisillaan olevan hampaan. Nyt tiedän, että voin tehdä niin, ja sinne saakka voin vain istua tässä ja kestää. Tutkia oloa.

En uppoa syvemmälle enkä ajaudu mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin, kellun vain ja tutkin sitä, miten vaikeaa minun on virittyä kehenkään. Ikään kuin toiset istuisivat kilometrien päässä.

Myöhemmin menemme vielä yhdessä yökävelylle. Jo silloin mieleni alkaa reagoida taas virkeämmin, vaikka laulaminen onkin vielä uikuttamista ja pihinää ja menee ihan nuotin viereen silkkaa epävarmuutta. Kun saamme tanssia vähän Tervasaaren juhannuksessa, surusta suurin osa katoaa, rintakehä avautuu ja hengitys alkaa kulkea. Voi, mitä olisi elämä ilman tanssia? Helvetti.

Ja nyt kun kuuntelen aamulla charlestonia ja sunny side of the streetiä, löydän taas sen kehon, joka toipuu iskuista ja oikaistuu ja pystyy päättelemään intuitiivisesti, koska vaimennuspedaali ja seinät ovat poissa, ja toiveikkuus nostaa päätään ja ravistelen harjaani ja ihmettelen, ihmettelenpä vain, miten kummallisia minäntiloja tilanteet suitsuttavat, ja miten vaikeaa niitä on ennakoida, miten vaikeaa on sanoa, missä tilanteessa käy varovaiseksi ja kääntyy sisäänpäin ja missä tilanteessa äkisti jalat kantavat ja nauru on herkässä.

Haluaminen

Luin äskettäin hauskan kirjan, jossa puhutaan siitä, mitä on haluamisen haluaminen. Jos esimerkiksi haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi (mistä tämä esimerkki ponkaisee?) niin haluanko tulla? Ei, vastaa kirjoittaja. Haluamista voi haluta vain silloin kun ei oikeastaan halua.

En ole ihan varma siitä, kulkeeko halun logiikka näin. Tai ainakin tuo tuntuu yksinkertaistukselta. Esimerkiksi, jos haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi, kehitän tyypillisesti päähäni melkoisen möykyn siitä, että en ole maailmanluokan viulisti ja etten tee mitään koko asian eteen. Toisin sanoen alan möykytä siitä, että käyttäydyn kuin en haluaisi sitä, vaikka uskonkin haluavani niin. Ja jos uskon haluavani niin, enkö pian haluakin niin? Vai...? Tietysti tässä on aina se mukava takaportti, että voidaan alkaa halkoa hiuksia ja sanoa, että olen ymmärtänyt väärin, mitä maailmanluokan viulistiksi haluaminen tarkoittaa: millaisia mieltymyksiä ja käyttäytymistä se edellyttää.

On myös monia asioita, joita haluan, mutta joiden eteen en oikeastaan pistä tikkua ristiin. Esimerkiksi haluan oppia ranskaa paremmin. En tee mitään asian eteen. Se ei erityisemmin kiusaa minua. Sitten joskus. Myöhemmin. Ei koskaan.

Haluaminen laimenee usein haluaisin-muotoon, ehdollistuu. Haluaisin esimerkiksi olla vakaa tuki, peruskallio, pelastava lassie, kristuskompleksin ruumiillistuma, kolmivuotias jälleen, kissa, lehmuksen lenninsiipi ja niin edelleen. Mutta tarkalleen ottaen se taitaa olla mahdotonta. Joskus kun joku kysyy jotakin toiselle vastaamiseen liittyvää, kuten että jos hän haluaa minun olevan vakaa tuki, olenko sellainen, vastaan ei. Halusin tai en, en voi ryhtyä kivipaadeksi enkä kirjatueksi. Kun lähden ulos, en kuitenkaan muista ottaa puhelinta mukaan. Saatan olla avuksi silloin tällöin, mutta en ryhdy kenenkään äidiksi. Enää. En halua vastata kummallisiin haluihin, sellaisiin kuin niillä, jotka ostavat siemeniä ihastuttuaan esittelytekstiin, jossa kerrotaan bonsaiksi torsottavaksi sopivan puun elävän tuhansia vuosia vanhaksi ja kasvavan satakin metriä korkeaksi.

Siivosin tänään kellaria ja näin siellä pahvilaatikosta pilkistävän Rilken Duinon elegioiden kannen. Runokirjat ovat edelleen kellarissa. Runohyllyssä on vain pari lainakirjaa: Osho, Anne Tyler, Ihmisen fysiologia ja anatomia. Kaikki muiden suosittelemia. Luen, mitä muut haluavat! Ja fossiili. Olisin kernaasti tuonut Rilken ylös, mutta sitten halusinkin jättää sen alas. Jos Rilke on täällä, kuohun sen kanssa ja unohdan toisten halut täysin. Olkoon siis vielä kellarissa.

Nyt haluan lukea Anne Tylerin loppuun, koska Rilke on kellarissa, ja niin myös teen. Haluan myös haluta lukea Anne Tylerin loppuun, olen sovussa haluni kanssa ja innokas tarttumaan siihen sitten kirjaan, lojumaan sängyllä vatsallani ja unohtamaan tiskit, joista mies on yrittänyt jo hieman kysellä.

"Eikö sinua yhtään haittaa tämä sotku?"
"Ei ollenkaan, en muista sitä lainkaan, kun luen."

Joskus mietin, pitäisikö minun haluta mahdottomia, koska se suuntaisi minua jonnekin itseni yli. Pitäisikö minun haluta haluta tiskata. Mutta en osaa uskoa pitämiseen, en enää, olen joutunut sen kanssa vaikeuksiin emmekä ole enää väleissä sillä lailla. Mitä haluan?

Hengitän ja katselen taivaalle ja sitten avaan kirjan ja alan lukea. Joskus halusin haluta oppineeksi, mutta ei siitäkään mitään tullut.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.

Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.

Anatomian kirja

Avaan anatomian kirjan siinä vaiheessa kun olen onnistunut jumittamaan alavatsan sivustan. Kai se syksyn pänttäyksiin valmistautuminen sitten näinkin käy. Lannesuoliluulihas on helppo paikantaa, koska se kramppaa ja oikein säteilee paikkaansa koko elämiseeni. Iso lannelihas, suoliluulihas, siinäpä ne. Myöhemmin kuvio haalistuu, koska ympärillä olevat lihakset alkavat kompata kramppaajia. Sitten nukahdan ja kun herään, kaikki on ohitse.

Tässä kohden toivoisin olevani mies. Jos olisin, olisi helppoa attribuoida kipu treeniin, pelkkään treeniin. Mutta mistä sen voi tietää, kun ei ole mies? Ehkä tämä on vain näitä kivuliaita ovulaatioita, joita tapahtuu silloin, kun villiinnyn jostakusta. Silloin on aiemminkin tullut kummallisia alavatsan kramppauksia, tuntuu kuin munasarjojen puu ravisisi tuulessa, oikein viskoisi munasoluja eestaas ja raastuisi irti kiinnikkeistään...

Anatomian kirjassa sanotaan, että jotkut naiset tuntevat ovulaation "pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa". Muistaakseni myös kierukan laittamiseen ja pois kiskaisemiseen liittyvää kipua kuvataan "pieneksi nipistykseksi". Olen onnekas, koska omat kuukautiseni eivät ole kivuliaat niin kauan kuin kierukka on asennettu oikein, ja nyt se taas on. Mutta ovulaatio sattuu joskus, jos olen ihastunut johonkuhun tai muuten vain villissä tilassa. Eikä se ole mikään pieni nipistys. (Myös kuukautisten rytmi nopeutuu: keho tekee kaikkensa hedelmöityäkseen. Paitsi kääntää mielen. Se on sille liian vaikea pala, mieli joka alkaa voida pahoin heti lapsiperheissä, jotka ovat kuolettavaa seisovaa vettä, samaa uhkaa kuin koko myöhäislapsuus, ehkä varhainenkin, sama seisahtunut sisäpäivähämämä, television ääni, möröt komeroiden ovien takana, ainaväsyneet illansuuvanhemmat, "etkö leikkisi hetken itseksesi, en nyt just jaksa".) En ymmärrä kipukynnyspuhetta: toiset lääkärit väittävät, että minulla on mahdottoman korkea, toiset, että mahdottoman matala kipukynnys. Koko kipukynnys alkaa tuntua vähitellen huonolta konstruktiolta. Eikö vain voisi sanoa, että tämä sattuu ja tämä taas ei? Jotkut hermoston osat tuntuvat suvaitsevan enemmän kudosvauriota alueellaan kuin toiset.

Anatomian kirjassa ei puhuta juurikaan koskettamisesta. Muistelen lukemaani tiedeuutista, jossa kevyt kosketus peitti kivun, vaikka toisin luulisi, jos ajattelisi, että voimakas tuntu jyrää hennon, ja toisaalta, miten ei erehtyisi luulottelemaan, jos muistelisi omaa kokemusta siitä, miten paljon kipeänä auttaa se, että joku silittää selkää tai halaa. Etenkin kuumeisena se tunne tulvahtaa ylitse kuin lämmin harso: en ole pulassa, joku välittää, joku pitää huolen nyt kun en oikein itse pysty. (En meinaa ensin löytää sen tutkimuksen linkkiä, mutta törmään muutamaan muuhun kiinnostavaan kyllä - esimerkiksi tutkimukseen hieronnan käyttämisestä vakavissa syövissä kivun lievittäjänä ja mielialan nostajana; minusta tietysti hierontaan olisi hyvä liittää meditaatiota ja syvähengittämistä ja voisin kuvitella itseni varsin mainiosti hieromaan saattohoitopotilaita, koska en sillä lailla kavahda tai sure kuolemaa kuin useimmat tuttavani.)

Kirja on kai suunnattu lääkäriksi opiskeleville, koska siinä kerrotaan, miten lihakseen tehdään viilto ja niin edelleen. Äkkiä hätkähdän siihen seikkaan, että tosiaan, harkitsin yläasteella ryhtyväni lääkäriksi, mutta pidin tarkasti kiinni siitä, että kouluttautuisin siinä tapauksessa patologiksi tai aivokirurgiksi, niin ettei minun tarvitsisi oikeastaan kohdata ihmisiä niinkään kuin heidän kudoksiaan. (Se olikin aika jäsennelty ammattisuunnitelma verrattuna useimpiin muihin epämääräisiin kuvitelmiini. Annoin lopullisen päätöksen muotoutua lukioratkaisun mukaan: jos pääsisin taidelukioon, minusta tulisi taiteilija, ja jos en, sitten lääkäri. Pääsin kuvataidelukioon ja se lääkärihaaveista. Kuvataidelukiossa tajusin hyvin selkeästi, ettei minusta nyt ainakaan kuvataitelijaksi olisi. Arvokas tieto sekin...) Mutta miksi juuri näin? Miksi juuri ammatti, jossa ei tarvitse kohdata ihmisiä? Ehkä se on se kuva, jota kotona eteeni projisoitiin: kuva itsestäni jonakin ihmisten kanssa surkeasti toimeen tulevana otuksena, joka toisaalta on kyllä hyvin tarkka ja järjestelmällinen, jotenkin konemainen olento. Vanhempieni on selvästi edelleenkään vaikeaa nähdä minua muunlaisena, koska äiti on hyvin huolissaan siitä, että hierojana joudun keskustelemaan ihmisten kanssa ja sietämään heidän läsnäoloaan. Hänen mielestään en tule kestämään sitä. No, se jääköön nähtäväksi. Äiti on muutenkin ollut väärässä monessa asiassa, mitä minun kestämisiini tulee. On tietty taso, jota hän ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää, koska se jotenkin kauhistuttaa häntä. Se on vain liian vieras, hän ei halua kuulla siitä mitään. Osaan vaieta siitä hänelle.

Jokin on muuttunut, ajattelen kuvia katsellessani. Jokin... en halua enää leikellä ihmisiä palasiksi, haluan koskettaa heitä rikkomatta heidän ihoaan. Uskon, että sellaisellakin, pienemmällä ja ohimenevämmällä teolla, voi silti olla väliä. Vaikkei se muuta mitään radikaalisti. Ja toisaalta: Eikö toisen mielialan vaihdos muka ole radikaali, vaikkei se olisikaan erityisen pitkäkestoinen muutos? Jos hymyilen ja toinen vastaa siihen ja näkee hetken valoisammin, eikö se muka ole radikaali muutos maailmassa? Tai jos kosketan jotakuta, silitän jotakuta, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja ehkä jotenkin saastaiseksi, toisille ikäväksi koskettaa? Eikö esimerkiksi se muutos, joka poikaystävissä tapahtuu, ole hämmentävä? Se, kun he alkavat uskoa, että ovat ihania minusta. Sen näkee asiaan perehtymättömämpikin: ryhti ja perusilme muuttuvat. Ja sama muutos itsessäni: ei lääkkeitä eikä viiltoja, pelkästään hyväksyvää koskettamista, ja vähitellen syntyvä mielikuva siitä, ettei oma keho ole jotakin saastaista tai suttuista tai epäselvää ruumismuhjua, ei mitään hävettävää näöltään, tarpeiltaan eikä toiminnoiltaan, vaan ihmeellinen, jokin ainutkertainen, elävä, tunteva, herkkä prosessi, jota on mahdollista rakastaa.

Ehkä olen vähitellen työntämässä kauemmaksi tämän ihmismaailman käsittämätöntä fiksaatiota kaikkeen pysyvään ja suorastaan (haaveissa) ikuiseen, ja hyväksymässä ohikiitävän, lyhytkestoisen ja keveän kuitenkin olennaisemmaksi. Sama suunta toteutui opinnoissanikin, jossa aloitin jyhkeillä ja yleispätevillä asioilla ja etenin sitten niistä vähitellen kohti estetiikkaa, jossa oikeastaan vain tällä hetkellä ja näillä tuntemuksilla tässä ja nyt on väliä. Miten hirvittävän hidasta tämä kääntyminen onkaan. Kääntyminen raskaasta keveään, pompöösistä vaivihkaiseen, silpovasta hipaisevaan. Mistä siinä on kyse? Siitäkö, ettei usko, että asiat kuitenkaan muuttuisivat lopullisesti, ei ainakaan hyvään suuntaan? Onko se vain vanhenemisen oire? (En huomaa sitä kaikissa ikätovereissa.) Vai jokin kiero, puolivihainen vastareaktio jossakin tiedostamisen takana?

Yksi asia ei ole muuttunut: kiinnostus kehoon. En voi mitään sille, että minusta kehot ovat mieliä kiinnostavampia ja että oikeastaan ajattelen mieliäkin kuin kehojen osina tai oikeammin toimintoina... Sinänsä aika kummallista, että opiskelin ensiksi jotakin niin ajatuksellista kuin filosofia. Mutta ehkä siitäkin on vielä jotakin hyötyä. Ehkä siitä on jo ollutkin, en osaa arvioida. Ei minusta ainakaan ole kammottavaa olla kiinnostunut asioista, joista ei ole varmaa, kaikkien (tai jonkun imaginaarisen "kaikkien järkevien ihmisten joukon") jakamaa mielipidettä. Sellainen asenne tuntuisi aika hankalalta eikä ole kauhean harvinainen. Onpahan ainakin tullut vältyttyä siltä.

Anatomian kirjaan on palattava vielä monta kertaa kesän aikana. Ja syksyllä ja talvella.

Tuntuu hullunkuriselta tietää niin pitkälle eteenpäin, mitä ammatinhankkimisen suhteen aikoo tehdä.

Värikkäät unet vuotavat valveeseen

Näen pitkästä aikaa unia holtittomasti. Unien värit ovat kirkastuneet, hahmot tarkentuneet, jotakin on kehkeytymässä. En tiedä, mitä, en näe tulevaisuuteen. Mutta unia näen.

Yksi uni toistuu toistumistaan. Siinä kipuamme ihmisenjalkaisina Vompsun kanssa ylös rappusia meidän talossa, rappu on kapeampi ja hämärämpi kuin oikeasti ja tuuletusparvekkeiden lasit on taas peitetty lasimaalauksen näköisin pleksilasein kuten julkisivuremontin aikaan vuosi sitten. Tasanteellamme seisoo joukko ihmisiä, tuttu naapuri on aina se, jonka näen ensiksi unessa, ajattelen hänen olevan tulossa alas, mutta sitten tajuan, että ihmisiä onkin paljon enemmän. Siellä on eräs pariskuntakin, joka erosi aikaa sitten, senaikaisine kasvoineen ja olemuksineen, vyötärön saanut säikky tyttö. Muutama bloggaaja, muutama vanha luokkatoveri lukiosta, muutama hierojakoulun pääsykokeessa ollut, naisia ja miehiä ja aina tämä sama kokoelma ihmisiä. Mitä he haluavat? Ja unessa tiedän, mitä he haluavat. Meidät mukaan. Minne? Se ei ole tarkalleen selvää, mutta tilanteessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Vompsu rupattelee iloisesti, sanomme vaihtavamme vain sopivammat vaatteet. Sulkeudumme hetkeksi huoneeseen, vaihdan toiset housut ja kengät. Emme puhu toisillemme mitään, vaihdamme vain vaatteita. (Olen pulassa, koska tässä unessa minulla on ihmisen jalat normaalien kavioideni sijaan.) Sitten avaamme oven ja astumme rappuun. Seurue alkaa liikkua alas. Livumme viimeisinä, sitten olemme kadulla, ovi kolahtaa takana kiinni. Seurue etenee taakseen katsomatta. Tunnen Vompsun puristavan kättäni lujana sykäyksenä ja vilkaisen häntä, ja äkkiä tajuan, että hänkin tietää, ettei noiden seuraamisesta seuraa mitään hyvää. Kun silmämme kohtaavat ja hän tajuaa, että minäkin tiedän ryhmän kulkevan kohti tuhoamme, hän äkisti kääntyy kulmaa kohti, juoksee kovasti ja kiskoo kättäni, ja seuraan. Kengät ovat lähteä jalasta, sydän ja jalat hakkaavat niin kovaa ääntä, etten kuule, seuraavatko toiset, ja ei ole aikaa kääntyä katsomaankaan, ponnistelen pysyäkseni mukana ja koetan kipristää varpaat, etteivät kengät lentäisi jaloista, ja pelkään, että ote lipeää tai käteni repeytyy irti. Kaupunki on toinen kuin tämä, kaikuva labyrintti, pimeitä kujia, ja me juoksemme ja on kuuma ja ihmisiä istuu terasseilla ja musiikki sykkii ja juoksemme sen ohi ja kauhu kuristaa hengitystä, kylkivälilihakset ja pallea sakkaavat, jalat ovat jo väsyneet, en ole pysyä perässä, kengät ovat lähteä jalasta... tässä vaiheessa särähdän hereille hikisenä ja kauhuissani ja jalat peiton pois potkineina.

Ja uni toistuu useana yönä, enkä tiedä, mitä juoksen pakoon ja mitä nuo ihmiset haluavat ja miksi juuri meidän on mentävä sinne, minne en halua mennä.

Muutenkin unet ovat käyneet eläviksi ja vuotavat valveeseen. Näen unta hevoskastanjoiden tanssiaisista, ja sitten käveltyäni päämäärättä kaupungilla tulen puistoon, jossa on hevoskastanjoita, ja äkkiä minua alkaa pyörryttää se niiden muotojen detaljoituus. Hevoskastanjat ovat silkkaa barokkia ja koska barokkia, miehisiä, muodollisia, eivätkö barokkinaisetkin ole melkein miehiä kovitettuine pukuineen, huomaan katsovani latvuksiin kävellessäni kujaa ja jos maassa olisi kuoppa, putoaisin sinne kai sen kummemmin asiaa ennakoimatta. Maassa ei kuitenkaan ole kuoppaa. Kuljen vain hevoskastanjoiden ali ja minua pyörryttää, koska kun kuljen niin ja katson ylös, ovat puut kuin unessani, valtavia ja liikkuvia, ja pelkään, että ne ymmärtävät äkisti, etten kuulu samaan seurueeseen.

Siihen kaikkeen sekoittuu muisto lapsuudesta, hevoskastanjoista yhdessä pihassa, jossa vietin paljon aikaa. Koska muisto on lapsuudesta, sen sävy on uhkaava ja arvoituksellinen. Ne suuret, trooppiset rehevät lehtikädet ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja entä kukinnot? Valtavia pitsisiä kynttelikköjä, joita osaa kutsua fallisiksi vasta kauan, kauan myöhemmin. Valkoisten terälehtien keskellä on äkkiä punaista, ikään kuin joku olisi nirhannut ihoon verinaarmun. Ja myöhemmin kukkaperät paisuvat ja puu heristelee piikkinuijiaan. Kun tein hevoskastanjapatsaan, joka nyt on Viillä tai jonka ainakin joskus annoin hänelle, joku kertoi kastanjapalloksi myöhemmin muuttuvan abstrahoidun muodon muistuttavan merimiinaa. Jotakin kummaa noissa hevoskastanjoissa on.

Töölönlahden rannassa kukkii pihlaja. Siellä, missä lapsena asuin, kukki pihlaja usein juhannuksena. Itkin monena vuonna sen kukkimista, koska se mielestäni osoitti kesän parhaan ajan lakanneen ja lohduttoman totuuden lähestyvän: koulu alkaisi taas. Niin aikaisin, jo juhannuksena... Niin, näen nyt taas unta koulusta. Jokin minussa valmistautuu siihen, että ensi talvena on jaksettava jokainen arkipäivä mennä rumaan rakennukseen ja istua monta tuntia seurassa, jota en voi itse valita. Se on aikamoinen ponnistus. En epäile, ettenkö selviäisi siitä, mutta saatan tarvita aika voimallista motivointia. Ehkä istumatyöläisen selkävaivoista muistuttaminen voi olla osittain järkevä motivaattori. Ja ajatus työstä, jossa voi auttaa toisia ihmisiä. Tai unet koskettamisesta.

Olen alkanut taas nähdä unia koskettamisesta ja muuttumisesta. Noissa unissa kosketan jotakuta vierasta kadulla ja äkkiä kylmä sävähtää lävitseni ja unohdan, kuinka puhua. Mutta kun alan juosta, juoksen eri tavalla kuin ikinä ennen. Jalkani eivät väsy lainkaan...

Herään aamuisin uteliaana ja valppaana ja valmiina melkein mihin hyvänsä. Minun ei ole juurikaan nälkä, mutta kävelisin mieluusti maailman ääriin tai makaisin ja syvähengittäisin puistossa ja venyisin. Ja niin tietysti monena päivänä teenkin. Tunnistan äkisti samanlaisen kentaurisyndrooman kuin nuorempana: kävelen kävelemistäni, en kaipaa seuraa enkä ruokaa enkä juomaa, enkä halua pysähtyä. Etenkään en halua pysähtyä. Mutta se on vain osa päivästä, vain iltapäivä. Aamupäivisin tapaan maauimalassa jonkun ystävän, vesijuoksemme ja saunomme ja puhumme, en päästä itseäni muuttumaan täysin erakoksi enkä villiksi. Mutta jotenkin olen taas muuttumassa enemmän siksi eläimeksi, jonka on vaikeaa hahmottaa, miksi se on syntynyt. Ihmiseksi. Joksikin jonka odotetaan tekevän muutakin kuin kävelevän ja katselevan ja kuulevan ja haistavan... haistoin eilen kelta-atsaleat ennen kuin näin niiden ryhmäistutuksen merenlahden rannassa vaalipaikan lähellä. Haistoin ne pyörällä kiitäessäni ja ajattelin, ettei näin makea ja voimakas ja myskimäinen tuoksu voi olla minkään muun kuin kelta-atsalean. Yllättäen olin oikeassa ja atsaleat rynnistivät metsänrajan takaa nurmelle. (Siltähän se näyttää, kun itse liukuu nopean tasaisesti ja unohtaa liikkuvansa.)

Ja puistossa saatan äkkiä säpsähtää ja ajatella pudonneeni keskelle unta. Onneksi voin aina katsoa jalkoihini ja havaita, että sandaaleissa sojottaa kymmenen vaaleanruskeaa, sellaista oikein vaaleanruskean maatiaskanan munan väristä varvasta. Ei, tämä ei ole unta, koska minulla ei ole kavioita.

Mihin unet menivät välillä? Miksi ne ovat nyt palanneet?

Osaan sanoa vain yhden asian: olen nyt enemmän elossa ja onnellisempi, kun unet palasivat.

Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?

Kehokiuas

Eilen se tapahtuu, se on ihmeellisen hyvä tuntemus, ja se saa haluamaan sitä lisää. Kävelen vesijuoksemaan sandaaleissa paljasvarpain, vaikka on kylmä. Matkalla varpaat käyvät vähän tunnottomiksi kivistelyn jälkeen. Suhtaudun siihen levollisesti, koska ollaan kuitenkin aika kaukana pakkasista ja sensellaisista. Jo suihkun lämmin vesi tuntuu jotenkin hätkähdyttävältä ja allas on hieman viileämmän oloinen kuin tavallisesti. Enkä veden jälkeen oikein onnistu lämpiämään saunassa, en ainakaan henkeähaukkovaan tilaan, jossa tuntuu siltä kuin korventuisi elävältä.

Niinpä kun lähdemme paarustamaan kotia kohti, tapahtuu pitkästä aikaa tuo mahtava ilmiö, jossa keho äkisti horkkaamisen jälkeen päättää, että kukaan muu ei aio auttaa sitä lämpenemään, ja sisuuntuu lämmittämään itse itseään tehokkaammin. Äkkiä kesken kävelemisen minulla on niin kuuma, että fleecetakkia on avattava ja veri oikein tykyttää sormissa ja varpaissa. Ja kokonaisuudessaan olo on loistava, hengitys kulkee, kasvot hehkuvat lämmintä, voisi kävellä vaikka maailman ääriin saakka. Eikä varpaiden ole lainkaan vilu, ei enää, vaikka sää on sama kuin tullessakin ja tuuli tempoilee sateenvarjoa.

En tiedä oikeaa nimeä tälle ilmiölle, mutta olen kutsunut sitä itsekseni kehokiukaaksi, koska keho todella tuntuu pieneltä ryhdikkäältä ja puhdikkaalta kiukaalta, joka oikein hohkaa lämpöä. Nuorena minuun teki valtavan vaikutuksen lukemani juttu buddhalaismunkeista, jotka pakkasyönä menivät kaavuissaan jäätävään jokeen ja sitten kuivattivat kaavut omalla ruumiinlämmöllään mitenkään ihmeemmin vilustumatta. He vain luottivat että niin käy ja kestivät epämukavuuden ja siinä se. (En käyttäisi tässä sanaa "tahdonvoimalla", se ei vain jotenkin tunnu sopivalta.) Sinä syksynä isä ja minä kävelimme joka ilta merenrantaan aamutakeissa ja kävelimme veteen kaulaa myöten ja ylös. Teimme sitä marraskuulle, sitten isä sairastui ja lopetimme. Kun yritin pienen tauon jälkeen palata mereen yksin, siitä ei tullut mitään. Vesi tuntui uskomattoman kylmältä, ja kun siihen ei ollut kävellyt edellisenä iltana, en pystynyt uskomaan, että selviäisin siinä enää. Myöhemmin koetin hakea kylmyyttä avannosta, mutta ihoni ei kestä sitä: se nousee nokkosrokolle kauttaaltaan (ja paljon pahemmin kuin paljassäärin nokkosten läpi kävelemisestä, jota sitäkin harrastin teininä itseäni karaistakseni). On siis hankittava horkka ja siitä lämpeneminen toisin. Tavallaan raivostuttavaa, että iho käy asettamaan esteitä kokeiluilleni, mutta toisaalta, ehkä se estää pahimmat ylilyönnitkin.

Kehokiuas tuntuu onnistuvan joskus satunnaisesti, kuten eilen, mutta haluaisin löytää kaavan, jolla sen saisi onnistumaan hieman varmemmin. (Olisiko se sitten enää yhtä hienoa, en tiedä. Yleensä asiat eivät automatisoituessaan tunnu enää niin ihmeellisiltä, mutta toisaalta, niiden miellyttävyys ei kyllä tapaa kadota yhtään mihinkään. Ja jo miellyttävyys saa rauhallisen ihmisen tyytyväiseksi ja kiitolliseksi ja tuntemaan, että itsellä on jotakin annettavaa tässä maailmassa.) Olen huomannut, että etenkin jalkojen jäädyttäminen sandaaleissa samalla kun on muutenkin kylmä edistää tehokkaasti kehokiukaan päälle naksahtamista. Joskus kuitenkin käy niin, että lämpimän hyvänolon tulvahduksen sijaan kylmä vain jatkuu ja lisäksi kurkku kipeytyy ja nenä alkaa vuotaa. Mikä silloin menee pieleen? Ja miksi kehokiuas säteilee joskus vain yhden illan, kuten eilen, ja joskus kaksikin vuorokautta? Kerran vietin alasti likitulkoon kaksi vuorokautta sen takia, että minulla oli niin kuuma, että mikä hyvänsä vaate olisi tuntunut suunnattoman tukalalta ja hiostavalta. Makasin pimeässä ja säteilin lämpöä ja olin jo vähän levoton, mitä se tarkoitti ja olinko kenties tulossa hulluksi ja kuvitellut kaiken, mutta ei se oikein siltä vaikuta. Enkä usko, että ilmiö on edes harvinainen. Joskus puhuin siitä mummun kanssa, ja hän sanoi, että senhän takia juuri hän kävi avannossa koko aktiivisen aikuisikänsä. Että siitä tulee juuri sellainen olo. Ja että kesällä kun järvi lämpeni häntä itketti, kun se olo vietiin moneksi kuuksi pois. (Mummuni oli kova avantoilija, he esittivät uimaseurassa avantomusikaalin Mikki merihädässä, ja mummu oli merihirviö. Hän piileksi avannossa lautan alla monta minuuttia liikkumatta ennen kuin nousi karjuen yleisön näkyviin. Mummu sai naiseudestaan huolimatta hirviön roolin, koska hän oli uimaseurasta ainoa, joka pystyi olemaan niin kauan avannossa paikallaan kramppaamatta. Voi tietysti olla niinkin, että meillä on suvussa tiettyä taipumusta kehon koetteluun ja karaisemiseen ja sen miellyttävänä kokemiseen...)

En ole mitannut kehoni lämpöä koskaan kehokiukaan aikana, koska oloni on silloin hyvin euforinen eikä tunnu lainkaan kuumeiselta. Ehkä mittaaminen voisi olla silti hyvä idea, tietäisinpä ainakin, olenko oikeasti lämmin vai onko se vain jokin illuusio. Kädet ja jalat ainakin ovat normaalia lämpimämmät, sen uskallan sanoa. Ja siitä olen jokseenkin varma, että noina kehokiukaan hetkinä stressitasoni on niin alhaalla kuin on mahdollista. Joskus syvähengittämisen tai ravistelevan orgasmin jälkeen voi olla yhtä hyvä olo. Tai rankan juoksulenkin, silloin kun polveni vielä kestivät juoksua. Siitä on niin kauan jo, nyt yli puoli elämää! Tuossa tilassa on vain täysin lämmin, rento ja tässä, avoin ja vastaanottavainen, rauhallinen ja aavistuksen ylävireinen.

Tuntuu hurjalta elää kehoa, josta tietää niin vähän.

Nyt kun kirjoitan tätä, hiukseni ovat vielä aika märät ja vilunväreet juoksevat selässä. Haluan kehokiukaan takaisin, mutta en osaa sanoa, tuleeko se toivomalla ja horkkaamalla, tänään jaloissani on nimittäin ollut sukat ja lenkkarit. Ei parane kuin kokeilla, tunnustella, etsiä.

Odotettu sadepäivä

Kas, sade tulee ajallaan. Se alkaa vaivihkaisesti juuri kun pyöräilen palstalta kotiin ja laulan onnellisena ääneen kesäillan valssia. (Se tuntuu aina yhtä nolottavalta, koska se vaikuttaa vähän siltä kuin kuvittelisin eläväni musikaalissa vaikkakin ilman laulajatähden ääntä, mutta en aio välittää moisesta, koska oikeasti ohitan ihmiset pikaisesti ja autoihin saakka laulu ei varmastikaan kuulu ja tykkään laulaa.) Trops trops. Likaisiin farkkuihin imeytyy tummia pisteitä, sateen sieraimet hönkyvät jostakin äkkiä kosteanraikkaan ilman, hevoskastanjan kukat tuoksuvat imelästi, jalat painavat polkimia alas vuoronperään kauhaisevalla liikkeellä.

Tuoksuherneet ja pavut saavat hyvän alun, ja toivon, että kurkut harsojen alla eivät suutu sään viileydestä. Muutenkin kaikki lautaset ovat nyt likaisina ja aterimista on puhtaina enää kaksi veistä. Olen päätöksellä lykännyt tiskaamisen sadepäivään, ja nyt on lupa tiskata. Se tuntuu oikeastaan hauskalta. Pidän aina tiskaamisesta, kun tartun siihen, mutta en taitaisi pitää, jos tiskaisin päivittäin. Tarvitsen erilaisia päiviä ja ympäristön suuria muutoksia pysyäkseni tyynenä. Onneksi olen suuntautunut palstalla riehumiseen ja sotkemisen ja siivoamisen vuorotteluun enkä esimerkiksi mökkitontille ulkorakennusten pykäämiseen levottomuuteni taltuttamiseksi, kuten aika moni sukulaismies. (On aina yhtä masentavaa huomata, miten alkujaan mukava, seesteinen paikka on muuttunut kummalliseksi liiterien ja leikkimökkien kokoelmaksi.) Kevään nopeus tyydyttää osin uteliaisuuttani ja kärsimättömyyttäni, joita kumpaakin on minulla kai tavanomaista enemmän. (Hallitsen näistä kärsimättömyyttä paremmin, olen hyvä ympäripuhumaan itseni hommiin, jotka tuskastuttavat hitaudellaan. Uteliaisuutta en tahdo taltuttaa, olen joskus tehnyt niin, mutta siitä tulee tukahtunut olo.)

Kun on tiskattu, voi keittää raparperikiisseliä. Illalla en jaksa, joten käyn aamulla puuhaan. Vähän kyllä pelkään, että hampaamme hapertuvat, mutta onhan tuota kalsiumrikastettua soijamaitoa ja kalkkitabletteja, kai ne auttavat. Ja raparperikiisseli on vain ihanaa kesäruokaa. Voiko siihen kyllästyä? Kai, mutta ei vielä.

Mies nukkuu. Äkkiä tulen levolliseksi, koska muistan jotakin tärkeää, jotakin mikä laannuttaa ihastumishuoltani. (Huoli aaltoilee, se ei ole koko ajan läsnä, mutta pilkahtaa välillä esiin.) En ole ikinä onnistunut säätämään mitään sellaisen kanssa, johon olen ihastunut. Olen kyllä käynyt treffeillä, mutta olen ollut niillä sellainen säyseä ja vaimea ja ujo pikkutyttö, joka katselee varpaitaan ja nyhertää sormilla hametta ja on kauhean varovainen sanoissaan, olen ollut jännittynyt siihen saakka että olen menettänyt kaiken aloitekykyni ja sen vuoksi vihannut itseäni pistävästi jälkeenpäin ja sitten toisaalta miettinyt, että ehkä sittenkin se olisi hyvä minulle, koska sellaisena en ole utelias enkä levoton enkä kärsimätön vaan hyvin säyseä ja suorastaan ajatukseton. Mutta eih, sellainen olisi ihan karmeaa. Ja toisaalta kun olen rakastunut, se on aina tullut vähän puun takaa, olen tiennyt noin periaatteessa pitäväni jotakuta viehättävänä, ja sitten on tapahtunut fyysistä lähentymistä ilman että olisin kerennyt ihastua ja sen seurauksena olen rakastunut. Ehkäpä onkin niin, että jos minulle jää aikaa haaveksia jostakusta, se jotenkin jähmettää minut käytännössä? Ehkä kiintymiseni tarvitsee oikeasti vastakaikua heti? Ainoa vakava kaukoihastukseni oli aika traumaattinen, joten ei tuo mikään ihme olisi. No, ainakin nyt tahdon uskoa niin! Sen sijaan ihastuksista on tullut monesti hyviä ystäviäni. Heidän karismansa kantaa ystävyydessä aika paljon, etenkin sitten kun olen päässyt mykistymisvaiheen ohi.

Että minä vihaan sitä mykistymisvaihetta. En haluaisi, että kenelläkään olisi sellaista valtaa itseeni, ja vielä tahdotonta valtaa. Mutta - maailma ei välitä, mitä haluan, ei tässä asiassa. Näin isoja asioita ei ole jäänyt tahdonalaisesti päätettäviksi. Varmaan ihan hyvästä syystäkin.

Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, kykeneekö joku rakastumaan ihastuksiinsa myös. Ja vielä hurjempaa: rakastamaan heitä parisuhteessa. Luulen, että omat suhteeni ovat olleet valtaosin hyviä tai siedettäviä tai nautittavia ja kestäneet aika kauan juuri siitä syystä, että en ole ollut minkään hemskatin lumouksen vallassa, endorfiini- ja oksitosiinikylvyssä toki tietysti aluksi, mutta en sillä lailla vaarallisessa voimakentässä, että olisin täysin menettänyt tahtoni tai mielenmalttini tai tarmokkuuteni. Tai pyrkimykseni kohdella toisia ihmisiä hyvin ja harkiten. (Ei se estä loukkaamasta toisia, eihän kukaan ole ajatustenlukija, mutta ainakin tavoite on hyvä ja tekoja ei tehdä vimmaisesti.) Joskus minua kylmää kuunnella muutaman ei niin hyvän tuttavan puheita rakkauksistaan, jotenkin he ovat kuin raivon vallassa, kostonhimoisia ja pelottavan ehdottoman oloisia, halukkaita ikään kuin nielaisemaan toisen tahtoineen päivineen tai sulautumaan tämän kanssa yhdeksi erottamattomaksi klöntiksi. Jos havaitsisin jonkun suhtautuvan minuun niin, epäilemättä juoksisin karkuun ja lujaa.

Huomaan tätä kirjoittaessani, miten vaikeaa minun on oikeastaan muistaa, miltä suhteen aloittaminen tarkalleen tuntuu. Koordinaatit ovat selvät sanallistettuina, mutta en muista niiden kuvaamaa tuntua kovinkaan tarkasti. Oikeastaan tämä liittyy erääseen asiaan, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään, mutta... kevät. Kesä.

Se asia on nimetyt tunteet vs. koetut tilat. Tai sanallistaminen ja kokeminen. Teki kauhean hyvää käydä esitelmöimässä pragmatistisesta estetiikasta, koska kahlasin läpi Deweyn kirjan Art as experience sekä oman graduni. Ja siinä muistin taas, miten viisas on pragmatistien ajatus siitä, ettei nimettyjä tunteita oikeastaan sellaisena ole kokemuksessa, että sellaiset sanat kuin "suru" tai "ilo" ovat todella karkeita oikopolkuja, yleistyksiä, ja kuinka mikä hyvänsä yksittäinen tunnepainotteinen kokemus on todella vaikeasti sanallistettava, että se voi olla vuosien prosessi sanallistaa juuri tämä "suru" tai "ilo" (ja ajattelen nyt esimerkiksi tätä kuvaa ja tätä tekstiä tuollaisina jonkin tunnekokemuksen "sanallistuksina" - ehkä pitäisi puhua medianeutraalimmin jäsennyksistä?) ja että vasta tuo osuva sanallistus saa toiset siirrettyä about siihen virittyneisyyteen, joka näyttää tuon tilan paremmin kuin jokin tunnenimike, kuten vaikka juuri tuo suru tai pelko tai ilo. Tuntui hassulta lukea tästä aiheesta niin suoraan, ja vielä omaa kirjoittamaani tekstiä, ja muistaa, että tosiaan, tässä on tärkeä pointsi. En ole toki missään vaiheessa sentään ajatellut, että kokemuksen voisi sulloa sanoihin jäännöksittä, ehei, mutta psykoterapian ammattikirjallisuuden tekstityöstäminen sai kyllä aikaan sen, että aloin käytellä tunnenimilappuja jotenkin aika löysästi, tehdäänhän siinä diskurssissa niin, ja kun sellaisessa tulessa makaa useita tunteja päivässä, se vain alkaa vaikuttaa. Ja sitten minun oli vaikeaa selittää ystävälle täsmällisesti, miksi en usko, että osaisin eläytyä siihen, millaista olisi esimerkiksi kokea keskenmeno ja miksi minusta se ei tepsisi, että siirtäisin toiseen, hätäiseen ja surevaan, vain jonkin oman ammoisen tilani vaikkapa koiran kuoltua tai saatuani hylkytuomion pääsykokeissa, jotka tuntuivat tärkeiltä. Nyt sanoisin: koska ne OVAT eri tiloja. Ei OLE sellaista asiaa kuin suru. Tarkalleen ottaen, sellaista ei ole... on tietty kokemus, siinä tietty laatu, sitä voi kutsua suruksi, mutta sitä on paha mennä siirtämään. Voihan sitä siirtää, tottahan toki, mutta siirrosta on hyvä olla tietoinen ja kuulostaa aika vaaralliselta olettaa, että toisen kokemus ihan toisenlaisessa tilanteessa muistuttaisi edes valtapiirteiltään tuota kokemusta, jonka kehoni häneen injektoi puoliautomaattisesti. Toisin sanoin: Osaan tietenkin kuvitella, että toinen on poissa tolaltaan, sen merkit ovat selvät. Mutta minulla ei ole hajuakaan siitä, millaisia kuvia ja sanoja hänen päässään voisi sanoa myllertävän, en tiedä, millaisia muistoja tapahtunut kutsuu hänestä esiin, haluaako hän hajottaa kahvikuppeja vai maata lämpimässä kylvyssä itkien vai kenties telkeytyä pimeään huoneeseen ja olla tapaamatta ketään vai haluaisiko hän, että halaisin häntä ja veisin hänelle arkillisen kissannaamaisia kiiltokuvia. Jos toinen sanoo olevansa surullinen, voin vain arvailla.

Se on vähän kuin kysyisi tietä johonkin tuntemattomaan osoitteeseen vieraassa kaupungissa, ja toinen vastaisi: tästä vasemmalle! Ja siinä koko ohje. Se ei vielä auta, vaikka tiedänkin, että kaupunki muodostuu kaduista taloista silloista joesta horisontinvuorista puistoista nurmikoista veteraanisedistä lapsista kirkunasta raitiovaunuista pääskysistä ja niin edelleen. Tai että vasen on tuolla päin. Tai että katuja pitkin on iisimpää edetä kuin kiipeämällä talojen yli palotikkaita.

Siunattu sadepäivä, kun nyt tämänkin sain ylös, tämän iloisen ja jo aikoja sitten sattuneen kohtaamisen tunnetermien kanssa. Tunnenimilappu on yleiskäsite, ja sitten surut ovat eri maailmankaikkeuksissa ja tulevat vain harvoin täysin kommunikoiduiksi, ja silloinkin kun ne tulevat, ne pikemminkin imeytyvät ja suodattuvat kuin tulevat sanotuiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Hmm, ymmärätköhän, mitä tarkoitan? Tarkoitan osapuilleen tätä: Kun luen jonkun blogia, minulle muodostuu vähitellen, kuukausien kuluessa, epämääräinen ja sanallistamaton tuntu tuosta ihmisestä, hänen sisäisestä maailmastaan, jota hän jäsentää sanoiksi. Joskus käy niin, että luen samoina päivinä kahta blogia, joissa on samanlainen visuaalinen ilme. Jos olen väsynyt, saatan avata toisen blogin kuvitellen, että tämä onkin se toinen blogi. Ja kun luen eteenpäin, hämmennyn syvästi ja alan epäröidä, josko sittenkin oma kuvani tästä ihmisestä on mennyt aivan kankkulan kaivoon. Hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin vierailta eivätkä tunnu sopivan yhteen sen kanssa, mitä jo tiedän. Tai ei, en oikeastaan tarkoita ajatuksia, vaan ennemminkin olemisen ja elämisen tapaa tai tyyliä, tiettyä asennoitumista elämään rivien takana. Laupias taivas, saatan ajatella, hän jäsentääkin maailmaa myös näin! Mutta juuri kun olen ehtinyt olla hyvilläni siitä, että kuvani tuosta henkilöstä on tullut monipuolisemmaksi ja että olen saanut itseni kiinni ikävästä karsinoinnista (joskin sanallistamattomasta ja aiemmin tiedostamattomasta), tulen päreen loppuun, jossa lukee POSTED BY X, ja silloin tajuan lukeneeni jonkun aivan toisen pohdintoja sittenkin. Ja kun luen ne uudestaan (järjestääkseni tajuntani uudelleen, tajutakseni, kenelle näin on sattunut tai kuka näin pohtii), ymmärrän aivan eri tavalla, se ei tunnu niin hätkähdyttävältä enää, se sopii saumattomammin.

Mistä sitten poimin tuon toisen ihmisen persoonallisen tunnun? Tuskin ainakaan siitä, sanooko hän olevansa iloinen tai surullinen tai energinen tai mitä nyt sitten ihmiset itsestään kertovatkaan. Ei, se on jotenkin vaivihkaisempi prosessi. Tekstien kanssa sitä on helpompi tarkkailla kuin läsnäollessa. (Läsnäollessa helposti käy niin, että sanat tosiaan jäävät omaan arvoonsa ja kehonkielet keskustelevat. Tavallaan sääli sekin. Hyvä että on myös kirjoitus... se osoittaa prosesseja, joita vasta ollaan tuomassa käytäntöön harjoittein.) Tekstissä tulee ehkä esiin jokin ajattelun ja jäsentämisen tyylin perusvire, jonkinlainen perusasennoituminen ajatuksiin ja tunteisiin, omaan sisäiseen elämään. Se voi olla hyvinkin erilainen kuin ihmisen kehollinen asennoituminen tai vire. (Ainakin minulla ne ovat aika kaukana toisistaan, koska kameleontioiduin aika automaattisesti sosiaalisissa tilanteissa ja minulla on vahva Lassie tulee ja pelastaa -rooli riitaisissa seurueissa, vaikka itse asiassa en pidä tuota piirrettä näin itsekseni ajatellen kovinkaan suotuisana. Siksi ajattelenkin, että mulla on ollut vahvempana alistumisen, ei uhrautumisen skeema: alistun ikään kuin huomaamatta enkä pidä tuota reaktiota moraalisesti tavoiteltavana ja sikälikin pysyn usein vähän kapinallisella ja levottomalla kannalla jos minua koetetaan määräillä, ellen onnistu käsittelemään alistumiseleitä etukäteen jo, varautumaan niihin ja torpedoimaan niitä improamalla ne tiehensä silkan yllätyksen voimalla. Improamisen pitää tosiaan tapahtua tilanteessa, ja valmistautuminen tarkoittaa enemmän valmistautumista siihen, että improamista tarvitaan, ja ehkä ideapompottelua, muttei mitään lukkoonlyötyä suunnitelmaa. Lukkoonlyödyt suunnitelmat eivät yllätä niin paljon, että unohtaisin alistumisen ja kapinoinnin piiritanssin. Yllätys sen sijaan toimii hyvin ja auttaa pitämään oikeuksistaan kiinni ja suhtautumaan toisiin rakastavasti. On hämmentävää muuten, miten helpolla alistumisen skeema on irrottanut otettaan sen jälkeen kun aloin havaita, että minussa on tosiaan tämmöinen kuvio, joka muistuttaa väljästi alistumisen skeeman kuvausta... tosin tietty jälleen kerran sillä varauksella, että alistumisen skeema on ihan yhtä yksilöllinen ja typistymätön juttu kuin surukin. Tai puu. Mikä on puu? Millainen? Monta oksaa siinä on? Onko linnunpesiä? Tai tuulenpesiä? Voiko leikata, talvehtiiko ulkona kolmosvyöhykkeelläkin ja niin edelleen. Ah, yleiskäsitteet. On hukassa, jos ei näe puita "puilta".)

Kah, ehkä jatkan tästä jokin päivä, jos siltä tuntuu.

Ystävän kanssa eilen keskustelimme hetken vapaudesta ja hän oli hämmentynyt, kun pidän vapaudestani näin paljon. Hän kai oletti, että se saattaisi ahdistaa minua, kun kuulemma monia ahdistaa. En oikein osannut sanoa mitään muuta kuin että olen aika tottunut määräilemään ja jäsentämään itseäni ja aikataulujani ja että ahdistun varmaan enemmän siitä, jos joku toinen rupeaa tekemään sellaista puolestani. Ystävä sanoi, että moni ei tietäisi, mitä tehdä, jos olisi näin paljon vapaa-aikaa. Minusta se kuulosti hassulta. Kummalliselta. Surulliseltakin. En kai oikein osaa pitkästyä, voin aina rupatella itsekseni tai ystävien kanssa tai mennä kävelylle tai valokuvata tai kirjoittaa tai virkata isoäidin neliöitä tai silittää kissoja tai lukea estetiikkaa tai vaikka mitä. Saatan olla kärsimätön, mutta ne pitkästy enkä tule neuvottomaksi. Ja kärsimättömyydellenikin lähinnä hihittelen. Onhan se aika huvittava piirre, että päässään kuvittelee kerta toisensa jälkeen, että elämän pitäisi tapahtua charlestonmaiseen sätkyttelytempoon.

Kevät tapahtuikin, ja nyt on jo kesä. Hämmentävää! Kerrankin synkassa maailman kanssa... :D