Luin äskettäin hauskan kirjan, jossa puhutaan siitä, mitä on haluamisen haluaminen. Jos esimerkiksi haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi (mistä tämä esimerkki ponkaisee?) niin haluanko tulla? Ei, vastaa kirjoittaja. Haluamista voi haluta vain silloin kun ei oikeastaan halua.
En ole ihan varma siitä, kulkeeko halun logiikka näin. Tai ainakin tuo tuntuu yksinkertaistukselta. Esimerkiksi, jos haluan haluta tulla maailmanluokan viulistiksi, kehitän tyypillisesti päähäni melkoisen möykyn siitä, että en ole maailmanluokan viulisti ja etten tee mitään koko asian eteen. Toisin sanoen alan möykytä siitä, että käyttäydyn kuin en haluaisi sitä, vaikka uskonkin haluavani niin. Ja jos uskon haluavani niin, enkö pian haluakin niin? Vai...? Tietysti tässä on aina se mukava takaportti, että voidaan alkaa halkoa hiuksia ja sanoa, että olen ymmärtänyt väärin, mitä maailmanluokan viulistiksi haluaminen tarkoittaa: millaisia mieltymyksiä ja käyttäytymistä se edellyttää.
On myös monia asioita, joita haluan, mutta joiden eteen en oikeastaan pistä tikkua ristiin. Esimerkiksi haluan oppia ranskaa paremmin. En tee mitään asian eteen. Se ei erityisemmin kiusaa minua. Sitten joskus. Myöhemmin. Ei koskaan.
Haluaminen laimenee usein haluaisin-muotoon, ehdollistuu. Haluaisin esimerkiksi olla vakaa tuki, peruskallio, pelastava lassie, kristuskompleksin ruumiillistuma, kolmivuotias jälleen, kissa, lehmuksen lenninsiipi ja niin edelleen. Mutta tarkalleen ottaen se taitaa olla mahdotonta. Joskus kun joku kysyy jotakin toiselle vastaamiseen liittyvää, kuten että jos hän haluaa minun olevan vakaa tuki, olenko sellainen, vastaan ei. Halusin tai en, en voi ryhtyä kivipaadeksi enkä kirjatueksi. Kun lähden ulos, en kuitenkaan muista ottaa puhelinta mukaan. Saatan olla avuksi silloin tällöin, mutta en ryhdy kenenkään äidiksi. Enää. En halua vastata kummallisiin haluihin, sellaisiin kuin niillä, jotka ostavat siemeniä ihastuttuaan esittelytekstiin, jossa kerrotaan bonsaiksi torsottavaksi sopivan puun elävän tuhansia vuosia vanhaksi ja kasvavan satakin metriä korkeaksi.
Siivosin tänään kellaria ja näin siellä pahvilaatikosta pilkistävän Rilken Duinon elegioiden kannen. Runokirjat ovat edelleen kellarissa. Runohyllyssä on vain pari lainakirjaa: Osho, Anne Tyler, Ihmisen fysiologia ja anatomia. Kaikki muiden suosittelemia. Luen, mitä muut haluavat! Ja fossiili. Olisin kernaasti tuonut Rilken ylös, mutta sitten halusinkin jättää sen alas. Jos Rilke on täällä, kuohun sen kanssa ja unohdan toisten halut täysin. Olkoon siis vielä kellarissa.
Nyt haluan lukea Anne Tylerin loppuun, koska Rilke on kellarissa, ja niin myös teen. Haluan myös haluta lukea Anne Tylerin loppuun, olen sovussa haluni kanssa ja innokas tarttumaan siihen sitten kirjaan, lojumaan sängyllä vatsallani ja unohtamaan tiskit, joista mies on yrittänyt jo hieman kysellä.
"Eikö sinua yhtään haittaa tämä sotku?"
"Ei ollenkaan, en muista sitä lainkaan, kun luen."
Joskus mietin, pitäisikö minun haluta mahdottomia, koska se suuntaisi minua jonnekin itseni yli. Pitäisikö minun haluta haluta tiskata. Mutta en osaa uskoa pitämiseen, en enää, olen joutunut sen kanssa vaikeuksiin emmekä ole enää väleissä sillä lailla. Mitä haluan?
Hengitän ja katselen taivaalle ja sitten avaan kirjan ja alan lukea. Joskus halusin haluta oppineeksi, mutta ei siitäkään mitään tullut.
Tekstit
接近
1 päivä sitten
5 kommenttia:
Olipa hassua lukea hakutuloksia, joita sain blogistani hakusanalla "haluaisin". Piti tsekata ne, jotten puhuisi lööperiä kirjoittaessani tänne, kuinka yleensä ajattelen, etten halua mitään. Mutta se päteekin pikemminkin tuollaisiin "maailmanluokan viulisti" -tyyppisiin juttuihin: olen kutakuinkin täysin kunnianhimoton ihminen.
Näin ollen en myöskään tunne tuota rekursion ensimmäisellä tasolla olevaa halua haluta tuollaisia asioita, mutta uskoisin sen kuitenkin olevan mahdollista. Luulen tunteneeni jotain sellaista silloin kun luulin haluavani kuulua joukkoon. Olen sitä mieltä, enkä pelkästään tuon oman kokemukseni perusteella, että haluamisen haluamisesta on hyötyä lähinnä silloin, jos halua rääkätä itseään.
Kirjoitin epäselvästi, otetaan uudelleen.
Ehkä kirjan pointti on, että haluamisen haluaminen peittää alleen oikeat halut. Eli teot ja puhe on ristiriidassa, josta voi päätellä että ei oikeastaan tavoittele asiaa tarpeeksi lujasti.
Ajatuksen tiivistäminen mainitsemaasi muotoon ja esittäminen jonkun käyttäytymisen yhteydessä auttaisi siten havaitsemaan itsestään jotain uutta omaa käyttäytymistä koskevan esimerkin perusteella.
Kun itse haluan tietää mitä oikeasti haluan, on minusta parempi katsoa mitä teen kuin kuunnella mitä ajatteluni sanoo.
J, joo, en mäkään halua olla maailmanluokan viulisti. Hih. Toisaalta huomaan välillä ikävää perfektionismia joissakin sellaisissa seikoissa, jotka ovat vielä vaikeampia, ehkä, ja ehdottomasti tärkeämpiä. Tuo on selkeämpi tuo "luulin haluavani" kuin "halusin haluta".
K, mmh, voipi olla. Silloinhan se olisi kuin tuo Janin luulin haluavani. Tosin se kai toimii vain imperfektissä noin normaalissa kielenkäytössä. Ehkä se pitäisi tuoda omaa päättelyyn ja sanallistukseen preesensissäkin, se voisi olla hyvä idea, noin niin kuin omaan henkhistoriaan silmäisten. Ainakin mulla. "Luulen tällä hetkellä haluavani näin ja näin." Ymmärrys siitä, ettei oma mieli ole läpinäkyvä ja kirkas.
Ja vaikka ajateltaisiin, että käyttäytyminen kertoo jotakin perimmäisistä haluista (ainakin tietyn moodin perimmäisistä haluista ja motivaatioista) niin käytännössä aika monet ihmiset ovat vähän kuin kissat: maaruavat ulko-oven edessä kunnes se avataan (haluavat rappuun) ja sitten menevät sinne haistamaan, ilmeilevät "Mitä paskaa!" ja tulevat takaisin. Ja kun ovi kolahtaa kiinni, alkavat maaruta hetpaikalla uudestaan. Hmm, tietysti kyse voi olla jostakin syvemmästä, abstraktimmasta halusta, halusta esteettömään kulkemiseen ja vapauteen, jonka toteutumiseen ne sitten reagoivat jumittumalla kukkatelineen alle mottiin liikkumattomiksi zen-kiviksi. Hmm. :D
Ehkä haluaminen syvemmällä tasolla on jotakin hyvin abstraktia. Musta tuntui eilen sitä yhtä kuvausta teinitytön käyttäytymisestä kuunnellessani, että jokin siinä klappaa, siinä, että muut arvelevat, että on ongelmallista, ettei se kiellä miestä klähmimästä itseään julkisella paikalla, mutta multa meni aamuun asti miettiä, MIKÄ. Ja sitten aloin hahmottaa sitä, miksi oletin, ettei tytöstä tunnu ehkä pahalta millään tasolla; se on osoitus siitä, että joku välittää itsestä, vaikka itse olisi kuinka huono ja sopimattomasti käyttäytyvä. (Todnäk tietää käyttäytyvänsä muiden mielestä sopimattomasti, ja sitähän vain tehostaa se, että siitä tullaan sanomaan.) On tietysti surullista, jos välittämistä ja rakastamista pitää saada noin, mutta maailma on aika julma välillä. Eikä ehdollinen rakastaminen riitä. Se ei vain riitä. Ja niin kauan kuin kaikki itselle sattunut ehdoton rakastaminen tai siis sellaiseksi tilanteessa ymmärretty on tuollaista sosiaalisesti poissulkevaa (en sanoisi häpäisevää, häpeän voi olla nielaisemattakin, joillain on voimia siihen ja samanhenkinen kaveripiiri suojelee hyvin pitkälti; ei tarvitse kuin lukea kuvauksia taparikollisista ja jenginuorista ja miten jengi tukee ehdottomasti samalla kun se vie ihan älyttömään elämäntyyliin mukanaan; siitä siihen koukuttumisessa on todnäk kyse), ei luultavasti ole mitään edellytyksiä aavistella, että jotakin muutakin voisi olla, että ehdoton rakastaminen voisi ilmetä myös muuten kuin tuolla lailla, että olen huono, mutta tälle tyypille kelpaan, jee. Tietysti näin vanhemmiten voi aika varmana sanoa, että heei, ei se semmoinen tyyppi, joka käyttää sinua lähinnä oman seksuaalisen pystyvyytensä julkisena osoittimena nyt ehkä sinua kauhean ehdottomasti rakasta, mutta ehkä se on kuitenkin asia, joka on opittava kantapään kautta, luulen. En usko, että ainakaan minulla olisi ollut nuorempana mitään edellytyksiä ottaa sellaista informaatiota vastaan. Ei ainakaan muuten kuin että olisin muodostanut jo luottamussuhteen sanojaan. Eikä sellaisia aikuisia vain ollut, joihin olisin luottanut. Se on vain niin mielikuvituksellisen tuntuista, oikeastaan edelleen, että voi olla ystäviä ja rakas, jotka eivät, hmm, sekoita hyväksyntäänsä ihmeemmin kiristämistä ja ehtoja. Yritän tässä sanoa kai sitä, että tuo tytön haluaminen tuossa tilanteessa kai voitaisiin sanallistaa syvätasolla "haluksi tulla rakastetuksi sellaisena kuin on". Se on jotakin hyvin abstraktia ja voi ottaa hyvin monenlaisia käytännön muotoja. Joista osaa suurin osa ihmisistä pitää hyvin vastenmielisinä. Mutta se halu on voimakkaampi kuin sosiaalisen paheksunnan pelko. Ja sanoisin, että kauniimpi myös. Lupaavampi. Ja sen suuntaaminen saattaa vaatia aikaa. Kokemusta. Kutakuinkin näin mun pää sen on sekoitellut yön aikana.
Ehkä olen edelleen hyvin irrallani kunnon ihmisten maailmasta, en oikein osaa ajatella kuten kai monet muut. Harmillista. Mutta en vain osaa hahmottaa sosiaalista konformisuutta yhtä tärkeäksi kuin tiettyä vapautta ja autonomiaa. Toki olen sitä mieltä, ettei vapaus ja autonomia saisi satuttaa toisia. Ehkä suurelle osalle ihmisistä on hyvin paljon helpompaa tuntea tulevansa ehdottomasti rakastetuiksi eivätkä he sillä lailla penää oikeuksiaan siihen, että tein näin ja näin ja se oli tyhmää ja sinusta väärin ja kaikista ärsyttävää, mutta yhtä kaikki olen tällaisenakin rakastamisen arvoinen eikä minun tarvitse valehdella, että jokin muu olisi oikeasti tärkeämpää. Enpä tiedä.
Taas näitä "yksi pieni konsensus saa ajattelun liikkeelle" -tapauksia.
En siis ajattele, että on väärin mennä sanomaan, varmasti se on oikein jollekulle, mutta minun oli kauhean vaikeaa hahmottaa, mitä se lopulta auttaisi tilanteeseen, jokin intuitio siitä, miksi en itse menisi sanomaan, en muuten kuin silloin jos tyttö olisi vaikkapa oma sisareni. jolle kyllä sanoinkin välillä, eikä se mitään mihinkään muuttanut, koska se tuntui hänestä nalkuttamiselta.
Lähetä kommentti