Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.