Kas, sade tulee ajallaan. Se alkaa vaivihkaisesti juuri kun pyöräilen palstalta kotiin ja laulan onnellisena ääneen kesäillan valssia. (Se tuntuu aina yhtä nolottavalta, koska se vaikuttaa vähän siltä kuin kuvittelisin eläväni musikaalissa vaikkakin ilman laulajatähden ääntä, mutta en aio välittää moisesta, koska oikeasti ohitan ihmiset pikaisesti ja autoihin saakka laulu ei varmastikaan kuulu ja tykkään laulaa.) Trops trops. Likaisiin farkkuihin imeytyy tummia pisteitä, sateen sieraimet hönkyvät jostakin äkkiä kosteanraikkaan ilman, hevoskastanjan kukat tuoksuvat imelästi, jalat painavat polkimia alas vuoronperään kauhaisevalla liikkeellä.
Tuoksuherneet ja pavut saavat hyvän alun, ja toivon, että kurkut harsojen alla eivät suutu sään viileydestä. Muutenkin kaikki lautaset ovat nyt likaisina ja aterimista on puhtaina enää kaksi veistä. Olen päätöksellä lykännyt tiskaamisen sadepäivään, ja nyt on lupa tiskata. Se tuntuu oikeastaan hauskalta. Pidän aina tiskaamisesta, kun tartun siihen, mutta en taitaisi pitää, jos tiskaisin päivittäin. Tarvitsen erilaisia päiviä ja ympäristön suuria muutoksia pysyäkseni tyynenä. Onneksi olen suuntautunut palstalla riehumiseen ja sotkemisen ja siivoamisen vuorotteluun enkä esimerkiksi mökkitontille ulkorakennusten pykäämiseen levottomuuteni taltuttamiseksi, kuten aika moni sukulaismies. (On aina yhtä masentavaa huomata, miten alkujaan mukava, seesteinen paikka on muuttunut kummalliseksi liiterien ja leikkimökkien kokoelmaksi.) Kevään nopeus tyydyttää osin uteliaisuuttani ja kärsimättömyyttäni, joita kumpaakin on minulla kai tavanomaista enemmän. (Hallitsen näistä kärsimättömyyttä paremmin, olen hyvä ympäripuhumaan itseni hommiin, jotka tuskastuttavat hitaudellaan. Uteliaisuutta en tahdo taltuttaa, olen joskus tehnyt niin, mutta siitä tulee tukahtunut olo.)
Kun on tiskattu, voi keittää raparperikiisseliä. Illalla en jaksa, joten käyn aamulla puuhaan. Vähän kyllä pelkään, että hampaamme hapertuvat, mutta onhan tuota kalsiumrikastettua soijamaitoa ja kalkkitabletteja, kai ne auttavat. Ja raparperikiisseli on vain ihanaa kesäruokaa. Voiko siihen kyllästyä? Kai, mutta ei vielä.
Mies nukkuu. Äkkiä tulen levolliseksi, koska muistan jotakin tärkeää, jotakin mikä laannuttaa ihastumishuoltani. (Huoli aaltoilee, se ei ole koko ajan läsnä, mutta pilkahtaa välillä esiin.) En ole ikinä onnistunut säätämään mitään sellaisen kanssa, johon olen ihastunut. Olen kyllä käynyt treffeillä, mutta olen ollut niillä sellainen säyseä ja vaimea ja ujo pikkutyttö, joka katselee varpaitaan ja nyhertää sormilla hametta ja on kauhean varovainen sanoissaan, olen ollut jännittynyt siihen saakka että olen menettänyt kaiken aloitekykyni ja sen vuoksi vihannut itseäni pistävästi jälkeenpäin ja sitten toisaalta miettinyt, että ehkä sittenkin se olisi hyvä minulle, koska sellaisena en ole utelias enkä levoton enkä kärsimätön vaan hyvin säyseä ja suorastaan ajatukseton. Mutta eih, sellainen olisi ihan karmeaa. Ja toisaalta kun olen rakastunut, se on aina tullut vähän puun takaa, olen tiennyt noin periaatteessa pitäväni jotakuta viehättävänä, ja sitten on tapahtunut fyysistä lähentymistä ilman että olisin kerennyt ihastua ja sen seurauksena olen rakastunut. Ehkäpä onkin niin, että jos minulle jää aikaa haaveksia jostakusta, se jotenkin jähmettää minut käytännössä? Ehkä kiintymiseni tarvitsee oikeasti vastakaikua heti? Ainoa vakava kaukoihastukseni oli aika traumaattinen, joten ei tuo mikään ihme olisi. No, ainakin nyt tahdon uskoa niin! Sen sijaan ihastuksista on tullut monesti hyviä ystäviäni. Heidän karismansa kantaa ystävyydessä aika paljon, etenkin sitten kun olen päässyt mykistymisvaiheen ohi.
Että minä vihaan sitä mykistymisvaihetta. En haluaisi, että kenelläkään olisi sellaista valtaa itseeni, ja vielä tahdotonta valtaa. Mutta - maailma ei välitä, mitä haluan, ei tässä asiassa. Näin isoja asioita ei ole jäänyt tahdonalaisesti päätettäviksi. Varmaan ihan hyvästä syystäkin.
Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, kykeneekö joku rakastumaan ihastuksiinsa myös. Ja vielä hurjempaa: rakastamaan heitä parisuhteessa. Luulen, että omat suhteeni ovat olleet valtaosin hyviä tai siedettäviä tai nautittavia ja kestäneet aika kauan juuri siitä syystä, että en ole ollut minkään hemskatin lumouksen vallassa, endorfiini- ja oksitosiinikylvyssä toki tietysti aluksi, mutta en sillä lailla vaarallisessa voimakentässä, että olisin täysin menettänyt tahtoni tai mielenmalttini tai tarmokkuuteni. Tai pyrkimykseni kohdella toisia ihmisiä hyvin ja harkiten. (Ei se estä loukkaamasta toisia, eihän kukaan ole ajatustenlukija, mutta ainakin tavoite on hyvä ja tekoja ei tehdä vimmaisesti.) Joskus minua kylmää kuunnella muutaman ei niin hyvän tuttavan puheita rakkauksistaan, jotenkin he ovat kuin raivon vallassa, kostonhimoisia ja pelottavan ehdottoman oloisia, halukkaita ikään kuin nielaisemaan toisen tahtoineen päivineen tai sulautumaan tämän kanssa yhdeksi erottamattomaksi klöntiksi. Jos havaitsisin jonkun suhtautuvan minuun niin, epäilemättä juoksisin karkuun ja lujaa.
Huomaan tätä kirjoittaessani, miten vaikeaa minun on oikeastaan muistaa, miltä suhteen aloittaminen tarkalleen tuntuu. Koordinaatit ovat selvät sanallistettuina, mutta en muista niiden kuvaamaa tuntua kovinkaan tarkasti. Oikeastaan tämä liittyy erääseen asiaan, josta minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään, mutta... kevät. Kesä.
Se asia on nimetyt tunteet vs. koetut tilat. Tai sanallistaminen ja kokeminen. Teki kauhean hyvää käydä esitelmöimässä pragmatistisesta estetiikasta, koska kahlasin läpi Deweyn kirjan Art as experience sekä oman graduni. Ja siinä muistin taas, miten viisas on pragmatistien ajatus siitä, ettei nimettyjä tunteita oikeastaan sellaisena ole kokemuksessa, että sellaiset sanat kuin "suru" tai "ilo" ovat todella karkeita oikopolkuja, yleistyksiä, ja kuinka mikä hyvänsä yksittäinen tunnepainotteinen kokemus on todella vaikeasti sanallistettava, että se voi olla vuosien prosessi sanallistaa juuri tämä "suru" tai "ilo" (ja ajattelen nyt esimerkiksi tätä kuvaa ja tätä tekstiä tuollaisina jonkin tunnekokemuksen "sanallistuksina" - ehkä pitäisi puhua medianeutraalimmin jäsennyksistä?) ja että vasta tuo osuva sanallistus saa toiset siirrettyä about siihen virittyneisyyteen, joka näyttää tuon tilan paremmin kuin jokin tunnenimike, kuten vaikka juuri tuo suru tai pelko tai ilo. Tuntui hassulta lukea tästä aiheesta niin suoraan, ja vielä omaa kirjoittamaani tekstiä, ja muistaa, että tosiaan, tässä on tärkeä pointsi. En ole toki missään vaiheessa sentään ajatellut, että kokemuksen voisi sulloa sanoihin jäännöksittä, ehei, mutta psykoterapian ammattikirjallisuuden tekstityöstäminen sai kyllä aikaan sen, että aloin käytellä tunnenimilappuja jotenkin aika löysästi, tehdäänhän siinä diskurssissa niin, ja kun sellaisessa tulessa makaa useita tunteja päivässä, se vain alkaa vaikuttaa. Ja sitten minun oli vaikeaa selittää ystävälle täsmällisesti, miksi en usko, että osaisin eläytyä siihen, millaista olisi esimerkiksi kokea keskenmeno ja miksi minusta se ei tepsisi, että siirtäisin toiseen, hätäiseen ja surevaan, vain jonkin oman ammoisen tilani vaikkapa koiran kuoltua tai saatuani hylkytuomion pääsykokeissa, jotka tuntuivat tärkeiltä. Nyt sanoisin: koska ne OVAT eri tiloja. Ei OLE sellaista asiaa kuin suru. Tarkalleen ottaen, sellaista ei ole... on tietty kokemus, siinä tietty laatu, sitä voi kutsua suruksi, mutta sitä on paha mennä siirtämään. Voihan sitä siirtää, tottahan toki, mutta siirrosta on hyvä olla tietoinen ja kuulostaa aika vaaralliselta olettaa, että toisen kokemus ihan toisenlaisessa tilanteessa muistuttaisi edes valtapiirteiltään tuota kokemusta, jonka kehoni häneen injektoi puoliautomaattisesti. Toisin sanoin: Osaan tietenkin kuvitella, että toinen on poissa tolaltaan, sen merkit ovat selvät. Mutta minulla ei ole hajuakaan siitä, millaisia kuvia ja sanoja hänen päässään voisi sanoa myllertävän, en tiedä, millaisia muistoja tapahtunut kutsuu hänestä esiin, haluaako hän hajottaa kahvikuppeja vai maata lämpimässä kylvyssä itkien vai kenties telkeytyä pimeään huoneeseen ja olla tapaamatta ketään vai haluaisiko hän, että halaisin häntä ja veisin hänelle arkillisen kissannaamaisia kiiltokuvia. Jos toinen sanoo olevansa surullinen, voin vain arvailla.
Se on vähän kuin kysyisi tietä johonkin tuntemattomaan osoitteeseen vieraassa kaupungissa, ja toinen vastaisi: tästä vasemmalle! Ja siinä koko ohje. Se ei vielä auta, vaikka tiedänkin, että kaupunki muodostuu kaduista taloista silloista joesta horisontinvuorista puistoista nurmikoista veteraanisedistä lapsista kirkunasta raitiovaunuista pääskysistä ja niin edelleen. Tai että vasen on tuolla päin. Tai että katuja pitkin on iisimpää edetä kuin kiipeämällä talojen yli palotikkaita.
Siunattu sadepäivä, kun nyt tämänkin sain ylös, tämän iloisen ja jo aikoja sitten sattuneen kohtaamisen tunnetermien kanssa. Tunnenimilappu on yleiskäsite, ja sitten surut ovat eri maailmankaikkeuksissa ja tulevat vain harvoin täysin kommunikoiduiksi, ja silloinkin kun ne tulevat, ne pikemminkin imeytyvät ja suodattuvat kuin tulevat sanotuiksi, kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Hmm, ymmärätköhän, mitä tarkoitan? Tarkoitan osapuilleen tätä: Kun luen jonkun blogia, minulle muodostuu vähitellen, kuukausien kuluessa, epämääräinen ja sanallistamaton tuntu tuosta ihmisestä, hänen sisäisestä maailmastaan, jota hän jäsentää sanoiksi. Joskus käy niin, että luen samoina päivinä kahta blogia, joissa on samanlainen visuaalinen ilme. Jos olen väsynyt, saatan avata toisen blogin kuvitellen, että tämä onkin se toinen blogi. Ja kun luen eteenpäin, hämmennyn syvästi ja alan epäröidä, josko sittenkin oma kuvani tästä ihmisestä on mennyt aivan kankkulan kaivoon. Hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin vierailta eivätkä tunnu sopivan yhteen sen kanssa, mitä jo tiedän. Tai ei, en oikeastaan tarkoita ajatuksia, vaan ennemminkin olemisen ja elämisen tapaa tai tyyliä, tiettyä asennoitumista elämään rivien takana. Laupias taivas, saatan ajatella, hän jäsentääkin maailmaa myös näin! Mutta juuri kun olen ehtinyt olla hyvilläni siitä, että kuvani tuosta henkilöstä on tullut monipuolisemmaksi ja että olen saanut itseni kiinni ikävästä karsinoinnista (joskin sanallistamattomasta ja aiemmin tiedostamattomasta), tulen päreen loppuun, jossa lukee POSTED BY X, ja silloin tajuan lukeneeni jonkun aivan toisen pohdintoja sittenkin. Ja kun luen ne uudestaan (järjestääkseni tajuntani uudelleen, tajutakseni, kenelle näin on sattunut tai kuka näin pohtii), ymmärrän aivan eri tavalla, se ei tunnu niin hätkähdyttävältä enää, se sopii saumattomammin.
Mistä sitten poimin tuon toisen ihmisen persoonallisen tunnun? Tuskin ainakaan siitä, sanooko hän olevansa iloinen tai surullinen tai energinen tai mitä nyt sitten ihmiset itsestään kertovatkaan. Ei, se on jotenkin vaivihkaisempi prosessi. Tekstien kanssa sitä on helpompi tarkkailla kuin läsnäollessa. (Läsnäollessa helposti käy niin, että sanat tosiaan jäävät omaan arvoonsa ja kehonkielet keskustelevat. Tavallaan sääli sekin. Hyvä että on myös kirjoitus... se osoittaa prosesseja, joita vasta ollaan tuomassa käytäntöön harjoittein.) Tekstissä tulee ehkä esiin jokin ajattelun ja jäsentämisen tyylin perusvire, jonkinlainen perusasennoituminen ajatuksiin ja tunteisiin, omaan sisäiseen elämään. Se voi olla hyvinkin erilainen kuin ihmisen kehollinen asennoituminen tai vire. (Ainakin minulla ne ovat aika kaukana toisistaan, koska kameleontioiduin aika automaattisesti sosiaalisissa tilanteissa ja minulla on vahva Lassie tulee ja pelastaa -rooli riitaisissa seurueissa, vaikka itse asiassa en pidä tuota piirrettä näin itsekseni ajatellen kovinkaan suotuisana. Siksi ajattelenkin, että mulla on ollut vahvempana alistumisen, ei uhrautumisen skeema: alistun ikään kuin huomaamatta enkä pidä tuota reaktiota moraalisesti tavoiteltavana ja sikälikin pysyn usein vähän kapinallisella ja levottomalla kannalla jos minua koetetaan määräillä, ellen onnistu käsittelemään alistumiseleitä etukäteen jo, varautumaan niihin ja torpedoimaan niitä improamalla ne tiehensä silkan yllätyksen voimalla. Improamisen pitää tosiaan tapahtua tilanteessa, ja valmistautuminen tarkoittaa enemmän valmistautumista siihen, että improamista tarvitaan, ja ehkä ideapompottelua, muttei mitään lukkoonlyötyä suunnitelmaa. Lukkoonlyödyt suunnitelmat eivät yllätä niin paljon, että unohtaisin alistumisen ja kapinoinnin piiritanssin. Yllätys sen sijaan toimii hyvin ja auttaa pitämään oikeuksistaan kiinni ja suhtautumaan toisiin rakastavasti. On hämmentävää muuten, miten helpolla alistumisen skeema on irrottanut otettaan sen jälkeen kun aloin havaita, että minussa on tosiaan tämmöinen kuvio, joka muistuttaa väljästi alistumisen skeeman kuvausta... tosin tietty jälleen kerran sillä varauksella, että alistumisen skeema on ihan yhtä yksilöllinen ja typistymätön juttu kuin surukin. Tai puu. Mikä on puu? Millainen? Monta oksaa siinä on? Onko linnunpesiä? Tai tuulenpesiä? Voiko leikata, talvehtiiko ulkona kolmosvyöhykkeelläkin ja niin edelleen. Ah, yleiskäsitteet. On hukassa, jos ei näe puita "puilta".)
Kah, ehkä jatkan tästä jokin päivä, jos siltä tuntuu.
Ystävän kanssa eilen keskustelimme hetken vapaudesta ja hän oli hämmentynyt, kun pidän vapaudestani näin paljon. Hän kai oletti, että se saattaisi ahdistaa minua, kun kuulemma monia ahdistaa. En oikein osannut sanoa mitään muuta kuin että olen aika tottunut määräilemään ja jäsentämään itseäni ja aikataulujani ja että ahdistun varmaan enemmän siitä, jos joku toinen rupeaa tekemään sellaista puolestani. Ystävä sanoi, että moni ei tietäisi, mitä tehdä, jos olisi näin paljon vapaa-aikaa. Minusta se kuulosti hassulta. Kummalliselta. Surulliseltakin. En kai oikein osaa pitkästyä, voin aina rupatella itsekseni tai ystävien kanssa tai mennä kävelylle tai valokuvata tai kirjoittaa tai virkata isoäidin neliöitä tai silittää kissoja tai lukea estetiikkaa tai vaikka mitä. Saatan olla kärsimätön, mutta ne pitkästy enkä tule neuvottomaksi. Ja kärsimättömyydellenikin lähinnä hihittelen. Onhan se aika huvittava piirre, että päässään kuvittelee kerta toisensa jälkeen, että elämän pitäisi tapahtua charlestonmaiseen sätkyttelytempoon.
Kevät tapahtuikin, ja nyt on jo kesä. Hämmentävää! Kerrankin synkassa maailman kanssa... :D
Tekstit
接近
1 päivä sitten
12 kommenttia:
Kerro nyt mitä olet esitelmöinyt Deweyn kirjasta!
Minulle se oli kuin ilmestys. Tein graduani Tampereen yliopiston kulttuurintutkimuslaitoksella Virroilla ja tutkin siellä seurannäyttämöitä niiden alkuvaiheesta talvisotaan, tapasin paljon viisaita ihmisiä joita haastattelin ja sitten törmäsin juuri tuohon sanallistamisen ongelmaan.
Rakastan yliopistoani, tai ainakin rakastin silloin 90-luvun alkuvuosina, gradu edistyi verkkaisesti, koska sivupolkuja ja juonteita tuli joka käänteessä, ennen kaikkea ihanassa yliopiston kirjastossa.
Löysin Deweyn Art as Experience Pyynikin kirjastosta, jossa olin juuri suorittamassa aikuiskasvatuksen cumua (senkin nimen ovat menneet muuttamaan, ruojat!). Olin kertakaikkisen myyty.
Ilmeni että kotona on Peircen opus, joka on vähän sukulaissielu, mutta sitten luin alkupuheen Deweyn kirjasta vähän tarkemmin ja tajusin että ne ovat jonkun opiskelijan/opiskelijoiden luentomuistiinpanoja, että Dewey vain piti luennoimisesta ja aivan ilmeisesti opiskelijat myös.
Tulin siihen tulokseen että kirja tuntui elävältä ja hienolta juuri sen vuoksi, että se ON elävää puhetta.
Mutta mitä sinä olet esitelmöinyt? Vai ymmärsinkö väärin?
Jaa, pragmatistisesta estetiikasta vaan tässä joku kuukasi sitten. Minä kun tein graduni vertaillen Chicagon pragmatistien, siinä Meadin ja Deweyn, ja uudemman kokemuskeskeisen ympäristöestetiikan kokemuskäsitystä.
Se Art as experience on ihan uskomaton kirja. Muistan kun luin sitä ekaa kertaa ja tulin melkein vihaiseksi, että miksi niin iso osa yliopiston kirjoista on semmoista kuivaa tauhkaamista, kun näinkin voisi asiaa käsitellä!
Minunkin pitäisi varmaan lukea tuo Dewey. Väitän omassa gradussani, että selkärankaisten perustunteisiin pystyy kehonfenomenologisesti samastumaan ja että älyllisiä vaikeuksia tuottaa pikemminkin toislajisen eläimen viittauskohteen (esimerkiksi tunnekohteen) käsittäminen. Erotan toisistaan myös eläimen intressin tunnustamisen ja viittauskohteen tunnistamisen. Jos vaikka linnunpoikanen kerjää ruokaa, ihminen voi tajuta sen vaatimuksen tietämättä kuitenkaan, millaista ravintoa lintu haluaa. Ehkä tässä ei ole varsinaista ristiriitaa vaan kysymys on pikemminkin siitä, miten analyyttisesti vuorovaikutusta tarkastelemme?
Tutetiti, en usko, että sun pitäisi, mutta jos alkaa kutkututtaa, tartu toki, mä voin vaikka lainatakin sen sulle... :)
Toki toisen tilaan ja viritykseen voi samastua, en minä sitä epäilekään (heh, en tällä keholla), mutta tuo samastuminen on aika epämääräistä ja tosiaan pitkälti kiinni siitä, miten olen omassa kehossani oppinut työstämään hieman vastaavaa tilaa. Hyvä esimerkki tästä on esim. keskustelu, jonka kävin toissapäivänä, ja jossa ystävä mainitsi, että häneen on tuskannuttu kun hän on osoittanut haavoittuvuutensa. Se kuulosti kummalta, mutta kävi jotenkin ymmärrettäväksi hänen sanoessaan, että hänet oli opittu tuntemaan toisenlaisena ja että toisen työntäminen ylästatukseen omalla avuttomuudella voi tuntua ärsyttävältä. Kenties nuo tuskastuneet olivat oppineet, että surullisuuteen, hätään ja lannistukseen suhtaudutaan tuskastumisella ja asian pois päiviltä hoitamisella tai jotakin sinne päin? Se on hurjan erilainen tapa kuin mikä esim. itselläni on. Saatan tietty ärtyä jos minut jatkuvasti ja pitkäkestoisesti pakotetaan jonkun pseudoterapeutiksi ilman että koskaan saisin itse tältä tukea, mutta satunnainen surullisuus ja masentunut mieli toisella virittää enemmän mussa sellaista oloa, että ahaa, no hänhän onkin ymmärrettävämpi kuin kuvittelin, koska ei minusta alakulossa ole mitään kummallista eikä sitä tarvitse luutia piiloon heti, kyllä se menee ohi itsekseen. Jotenkin en tahdo ajatella, että tunne/mieliala ja sen reseptio olisivat erotettavissa muuten kuin näin puheen tasolla. Koska onhan se eri asia, jos joku kokee kroonisesti suruarmoa tai surukiukkua... no, taas käytän tuota suru-termiä. :D
(Ei niitä varmasti olisikaan jos niillä ei olisi käyttöä, yritän vain koettaa takoa päähäni, että ne ovat yläkäsitteitä, hyvin abstrakteja konstruktioita.)
Olet musta hyvillä jäljillä tuossa, että intressin voi tosiaan tunnistaa, vaikka kohdetta ei tietäisikään. Joskus omanlajistenkin kanssa on selvää, että toinen haluaa minun nyt tekevän näin ja näin, mutta on ihan hakoteillä siitä, mitä toisen tarvetta siinä tyydyttää. Ja sit joskus myös toisinpäin; joskus toisen kehonkieli ilmaisee selvästi, että jokin on vialla ja toinen on siitä jotenkin lamaantunut, mutta ei pääse tarkalleen selville siitä, mitä toinen tahtoisi minun nyt tekevän, vaikka hän vaikuttaakin suuntaavan tuon ilmaisunsa juuri itselle. Oikeastaan nämä tilanteet tulevat kai tietoisuuteen vain vain silloin kun niihin epäonnistuu vastaamaan ja toinen reagoi siihen voimakkaasti: silloin ei auta kuin ymmärtää, että oma "vaistomainen" (eli osittain luontumuksellinen ja osittain biologinen) viritys ja sen laukaisema vaste eivät nyt selvästi olleet sitä, mitä toinen pyysi. tuo on muuten hyvä erottelu, koska sen avulla voisi selittää ehkä helposti loukkaantuville ihmistutuille, miksi loukkaantuminen on usein turha ja suhdetta hyödyttämätön reaktio: se intressi, jota he ovat rynnänneet täyttämään ja sitten saaneet kylmää vettä niskaan ja loukkaantuneet, on ollut heidän kuvittelemansa. Ja toisinpäin: vaikka he mielestään ovat selkeästi ilmaisseet, mitä toiselta tahtovat, epämääräisyys on kuitenkin ollut sen verran mittavaa, että toiset ovat (yleensä) kuvitelleet, että juuri tällaista heiltä halutaan, ja sitten onnistuneet tölväisemään toista. Huooh. :)
On kyllä kiva, että meillä ihmisillä on sanat. Niillä voi niin tehokkaasti antaa käyttöohjeita itsen suhteen... ;) Tosin aika moni jättää tämän loistavan mahdollisuuden käyttämättä ja toimii kuten muunlajiset nisäkäsystävämme: puree, luimistelee, välttelee, tekee valehyökkäyksiä. No, tietysti menee aika kauan ennen kuin oman käyttöohjekirjasensa saa koostettua, mutta on se aika mielekästä puuhaa silti, koska mahdollistaa rauhallisuuden tilanteissa, joissa olisi vielä viisi vuotta aiemmin täysin ratkennut kappaleiksi ymmärtämättä edes oikein, miksi, ja sitten potenut siitä huonoa fiilistä ja ajatellut, että omassa tunnesäätelyssä asiat ovat pahasti vinksallaan.
Jouduin miettimään pitkään tuota havaintoasi, että ihastuminen estää rakastamista. Alan pikkuhiljaa kokemuksellisesti tajuta tätä asiaa. Luulen, että ihastumisessa luodaan toisesta jonkinlainen ideaalikuva, johon sitten kiinnytään. Toinen ei kuitenkaan koskaan voi olla mikään yksi kuva. Aidossa rakastamisessa on pikemminkin kyse läsnäolosta, ja ideaalikuva estää näkemästä toista sellaisena kuin tämä on, eli vaikeuttaa läsnäoloa.
Ehkä jotain sellaista, Mikko, juu. Paitsi et mulla se kuva ei tunnu käsittelevän toista sellaisenaan vaan olemista sen kanssa ja yhteyttä. (Heh, mitä tekisikään kontekstistaan irroitetulla ihastuksella, se kuulostaa vähän paperinukelta.)
Minulla kyllä ihastuminen näyttää ehkäisevän myös rakastUmista, en tiedä tarkalleen miksi. Ehkä koska olen rakkausasioissa ultranopea temperamentiltani (tyyliin parempi katsoa kuin katua JA KATSOMISEN AIKA ON TÄSSÄ JA NYT), petyn niin nopeasti ihastusjutuissa, ettei toinen ehdi ehkä edes alkaa hahmottaa, että jotakin sellaista voisi olla käynnissä? Ja koska olen syyntakeettoman ja RAIVOSTUTTAVAN mykässä ja passiivisessa tilassa, en vaan kykene tekemään itse mitään aloitetta ja sitten parun kuin porsasparka, koska toinen ei tee. Heh, hullua. Mut ehkä jotenkin näin. On ihan käsittämätöntä, miten niin toisaalta rauhallinen ja harkitseva olento kuin olenkin, tuossa asiassa etenisin kuin hyökyaalto, ja sit jos se ei onnistu, luhistun heti alkuunsa tihrustamaan itkua. (Mut piilossa, tietysti.) Tai sit oon helpottunut, jos satun elämään suhteessa ja kaikki pöljyys raukeaa ja sit olen taas tyytyväinen suhteessa olemiseen ja ihmettelen, mikä helvetin berserkki minuun meni. Vähän surullista tavallaan, ei kukaan todnäk odota naisten haluavan edetä sillä nopeudella, se on ihan kulttuurinormien vastaista.
(Minusta mikään ei ole kummallisempaa kuin ihmiset jotka pitävät kiinni joistain aivan käsittämättömistä säännöistä kuten ei suutelemista ensitreffeillä. Miten ne KESTÄVÄT?)
Mikko, kun mä mietin mun ihastumisia ja rakastumisia, niin niissä on yksi iso ero, ja se tuntuu merkittävältä: Ihastumiset noudattavat tiettyä kaavaa ihmisestä riippumatta, siihen sisältyy tiettyä käyttäytymistä ja haaveellisuutta ja sit sitä urpoa halvaantumista toiminnasta, mutta rakastumiset eivät noudata mitään kaavaa. Ne ovat jotakin paljon vastavuoroisempaa. Ja erotan ne mielessäni viel rakastamisesta, joka tulee vasta sitten myöhemmin, vasta siinä vaiheessa kun on hyväksynyt sen, että tämä toinen ei muuta minua miksikään vaan että mahdollinen muutos lähtee itsestäni ja on jokseenkin omalakistaan ja hidasta. (Enemmän olen odottanut toisten muuttavan minua kuin koettanut muuttaa ketään. Oppilaan syndrooma.)
Yllättävää kyllä, niin haluton kuin yleensä olen jakamaan asioita luokkiin, niin tässä luokat tuntuvat kauhean luontevilta. Kyse tuntuu olevan ihan eri ilmiöistä.
Olen aiemmin itse ajatellut rakastamisen siksi tunteeksi jota itse koin kun seitsemän vuoden kriisistä oli selvitty, jonkinlaista varmuutta siitä että toinen pysyy vierellä vähän pidemmässäkin vastamäessä.
Tämä tunne lähti kai siitä, että olen mieltänyt parisuhteen jonkinlaiseksi sopimukseksi. Tuo kriisin jälkeinen tunne oli helpotus siitä että on lopultakin tavoittanut tilan jossa sopimus ei ole jatkuvasti katkolla, eli sopimuskausi on vähän pidempi. Se on oikeastaan aika väärin, koska alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä.
Muutenkin tunne oli oikeasti illuusio, koska kyseinen parisuhde loppui vuotta myöhemmin. Eli tässäkin taisi olla kyse identifioitumisesta valheelliseen ja staattiseen "kuvaan" siitä miten asioiden kuuluisi olla.
Parisuhteen näkemisenä sopimuksena on tietysti myös hyvät puolensa. Mutta ei sen nyt pitäisi antaa korvata läsnäoloa.
Erotteluasi rakastumisen ja rakastamisen välillä en vielä täysin ymmärtänyt, mutta en tiedä onko rakastaminen sellainen asia jonka kauhean täsmällisestä määrittelystä on kauheasti iloa :-)
Vähän surullista tavallaan, ei kukaan todnäk odota naisten haluavan edetä sillä nopeudella, se on ihan kulttuurinormien vastaista.
(Minusta mikään ei ole kummallisempaa kuin ihmiset jotka pitävät kiinni joistain aivan käsittämättömistä säännöistä kuten ei suutelemista ensitreffeillä. Miten ne KESTÄVÄT?)
En tiedä pitäisikö tätä paljastaa, mutta jos jossain kohtaamisessa on minusta momentumia, ja se tuntuu tyrehtyvän kulttuurinormeihin, otan sen merkiksi siitä että olemme liian erilaisia. Tapaamiset jäävät siihen kertaan.
En ole koskaan kertonut tätä toiselle osapuolelle, koska epäilen olevani tässä suhteessa varsin epätyypillinen ja enkä halua myöskään painostaa ketään nopeaan etenemiseen.
En kyllä tiedä, rajoittaako tämä potentiaalisten kumppanien määrää liikaa :-)
"Joskus omanlajistenkin kanssa on selvää, että toinen haluaa minun nyt tekevän näin ja näin, mutta on ihan hakoteillä siitä, mitä toisen tarvetta siinä tyydyttää. Ja sit joskus myös toisinpäin; joskus toisen kehonkieli ilmaisee selvästi, että jokin on vialla ja toinen on siitä jotenkin lamaantunut, mutta ei pääse tarkalleen selville siitä, mitä toinen tahtoisi minun nyt tekevän, vaikka hän vaikuttaakin suuntaavan tuon ilmaisunsa juuri itselle."
Luulen, että nimenomaan omanlajisten kanssa käy usein noin... huomaa heidän suuntautuvan johonkin kohteeseen, mutta on epäselvää, mitä tarvetta he sillä tyydyttävät. (Jos joku sanoo tykkäävänsä sianlihasta, onko siinä kyse ravitsemuksesta, kulttuuri-identiteetistä, estetiikasta vai mistä.) Tähän vaikuttaa varmaan paitsi ihmisten kielellisyys myös se, että kulutusyhteiskunnassa tunteet laimennetaan suureen joukkoon erilaisia kohteita, jolloin intressit käyvät yhä epäselvemmiksi. Muista eläimistä ainakin minä tunnistan helpommin erilaisia kiihtymyksen ja tarvitsemisen asteita, mutta harvemmin uskallan lähteä arvuuttelemaan, mihin ne tarkkaan ottaen kohdistuvat.
Hmm, Mikko, koetan selventää: rakastumisessa endorfiinihumala ja oksitosiininousu on niin kova, että tosiaan kuvittelen about ratkaisseeni kaikki ongelmani ja käveleväni vaikka kivitalon läpi, jos haluan. :D
Jotkut sanovat sitä pupuvaiheeksi, mutta musta se on jotenkin redusointia pelkkään seksiin, mulle ainakin se mielentila on jotenkin, hmm, järkyttävämpi kaikessa kaistapäisyydessään. Iloisessa ja täysin kohtuuttomassa kaistapäisyydessään.
En tiä, selventääks tää jotakin. Ja sitten viel oon huomannut sen, että kun on rakastunut toiseen, ei tosiaan näe ketään muita potentiaalisia kumppaneita. No mutta, se ei vain tunnu kestävän ikuisesti. Aikansa kyllä, ja eri ihmisillä se aika tuntuu vaihtelevan...
Rakastamiseen ajattelen kuuluvan enemmän sellaista hiljaista varmuutta siitä, että tässä on nyt muutakin kuin hurmaantumista ja tempaantumista. Sitähän näkee muutkin ja silti päättää, että meneillään oleva suhde on silleen hedelmällinen, ettei kannata tempoilla muualle. (Kunpa joku kertois se unille ja mielleyhtymille ja! Tai ehkä se olisi pahaksi. En tiedä, ja tällä lienee turha spekuloidakaan. Menee miten menee.)
Koska olen omituinen, pidän itse tuota rakastamista parempana kuin rakastumista, heh. Siinä on enemmän haastetta ja monimutkaisuutta! Ja jotenkin tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi niin. Kumma juttu. Mut tiedän monia, jotka on ihan toisinpäinmieltä.
Hmmjoo, ei määrittely ole niin tärkeää! :D Mutta toisaalta haluan itse pysyä kärryillä siitä, olenko jotenkin niin kovassa kuohuntatilassa, että attribuioin asiat päin honkia, kuten tapaan rakastumisvaiheessa selvästi tehdä. On hyödyllistä tietää, kuinka kaistapäisessä vireessä on. :)
No mut Mikko hei, ei se määrä, vaan laatu. :D Mitä sitä murehtimaan asioita, jotka eivät toimi, kun on myös asioita, jotka toimivat. Onnellinen se tila, josa on muodostunut tai muodostumassa jo käsitystä siitä, mikä ei ainakaan toimi.
Tutetiti, kulutusyhteiskunta ja sen intressejä suuntaavuus on tosiaan mielenkiintoinen aihe. Mua vähän harmittaa melkein et sain sen käännöksen silloin talvella, koska muuten oisin toimittanut yhden kuluttajapsykan kirjan, ja se olisi tosissaan ollut mielenkiintoinen. Ja vähän epäilen, selviänkö lukemaan sen omin päineni, kun on kuitenkin kesä ja runot ja sit kun tulee syksy, alkaa se koulun anatomia-ahde.
Joo, meillä oli vissiin vain erilaiset määritelmät. Nimitän itse tuota oksitosiinihumalaa ihastumiseks.
Tuota mitä nimität rakastAmiseksi, olen nimittänyt itse rakastUmiseksi.
Rakastamisen ajattelen olevan jotain universaalimpaa, täydellisen läsnäolon tuomaa hyvääoloa.
Omat "määritelmäsi" taitavat olla lähempänä ihmisten jokapäiväistä käyttöä, elämää tietysti helpottaa kun käyttää sanoja samalla tavalla kuin muut :-).
Jaa, no, en tiedä, olenko yhtään enemmän raiteilla muiden kanssa kuin sinäkään. :D
Ei näistä yleensä tule niin paljon puhuttua ja harvemmin sitten kuitenkaan tulee myöskään eriteltyä tarkasti, mitä milläkin termillä tarkoittaa, ja ottaa toisten puhet omankielisinään, eikä se selviä ennen kuin alkaa miettiä, että en nyt yhtään tajua, miten tuo noin, jos se kerran kokee näin omien sanojensa (ja mun tulkinnan) mukaan... ;)
Sinullako ei ole mitään sellaista tilaa vastaavaa, jota kutsun ihastumiseksi? Aika hurjaa!
Meinaat ettei ole sellaista automaattista mallinmukaista käyttäytymistä? Minusta tuntuu että moni käyttäytymiseni on mallinmukaista, mutta riippuu aika paljon siitä toisesta, miten se malli toimii. Että tietyssä mielessä voi sanoa, ettei se noudata mitään mallia, koska samanlaista ei ole koskaan. Yritän kyllä pois noista malleista, mutta se on vaikeaa ja hidasta.
Lähetä kommentti