Välitön

Kontakti-improvisaation suositteleminen oli oikeasti hyvä veto. Tuntuu hauskalta käydä tilaan, joka on täynnä ventovieraita, tai no, yksi facebookkaveri, mutta semmoinen, joka merkkasi minut kaveriksi, kun oli kuullut kavereiltaan, että olen tosi mukava, mikä on omiaan ehkä enemmän jännittämään kuin rauhoittamaan. (Hämmentävää, sillä en jäsennä itseäni erityisen mukavaksi, mutkattomaksi ja suoraksi ehkä, mutta en taatusti ole kauhean pehmeä enkä ainakaan tarkkaan kontrolloitu ja tahdikas. Luultavasti mukava on luettavissa "kiinnostunut samantapaisista seikoista" tai "samaa genrea".) Useimmat muut ovat tehneet tätä ennenkin ja tietävät siten jotakin siitä, mitä on odotettavissa. Itse olen pelkkänä tarkkaavaisuutena ja ehkä lievänä hermostuksena siitä, mennäänkö touhuissa sillä lailla ahdistavan akrobaattiseen, että joudun astumaan syrjään ja ilmoittamaan julkisesti, etten halua oppia tuollaista, että pelkään liikaa. (Ikään kuin sellaiseen kuolisi.)

Ja sitten näihin vieraisiin kehoihin ja odottaviin kasvoihin ja uteliaisiin silmiin tutustutaan sillä lailla, joka on itselleni hirveän luonteva - ensin kävelemällä heidän lomitseen ja sitten äkisti möyrien kasoissa lattialla, liukuen toisten keskiruumiiden ylitse ja pusertuen vuorostaan heidän painonsa ja luisevien muotojensa alle. Olen etukäteen ollut vähän hermostunut siitä, reagoinko kauhean voimakkaasti tuollaiseen vieraiden kehojen kosketukseen niin läheisesti, koska minulle on esimerkiksi ihan mahdoton ajatus mennä johonkin lavatansseihin, menen niistä vain aivan sekaisin. (Ja koska seksuaalisuuteni ei ole sillä lailla järkähtämättä suuntautunut, menen naisista ainakin yhtä paljon sekaisin kuin miehistä.) Ja aikanaan jouduin lopettamaan parisalsan, jossa paria vaihdettiin, samasta syystä: en vain kestänyt sitä jännitettä, en pystynyt enää nukkumaan ja koin tilanteet hyvin ahdistavina. Ja viime kesänä ne kaksi kertaa kun tanssin jonkun muun kuin Vompulan kanssa, toisen kerran naisen ja toisen kerran tutun miehen kanssa, olivat aika kamalia, koska olin aivan jähmeä ja kauhuissani siitä vasteesta, joka kuohui kehossani, ja siitä, miten kaukana toinen pysyi.

Ei siis ihme, että olin vähän hermostunutkin.

Mutta olin lukenut etukäteen improsivuilta kontakti-impron kehokäsityksestä ja tiesin toisaalta myös sen, että tässä lajissa ei oteta sukupuolirooleja, kukaan ei joudu passiivin asemaan (vaikka eipä minua paritansseissakaan siihen ole koskaan onnistuttu tunkemaan, minusta on kivaa saada viedä yhdessä toisen kanssa ja jos mies ei tanssi tarpeeksi vauhdikkaasti, alan viedä nostaakseni hänen tempoaan ja liikkuvuuttaan) ja kehoihin suhtaudutaan kappaleina tilassa. No, kokeillaan, ajattelin siis. Ja olinhan käynyt luovan tanssin tunnilla ja todennut, että siellä tuota kuristavaa levottomuutta ei jostakin syystä tullut lainkaan, ehkä koska ei ole mitään kuviota, jota pitäisi vain seurailla vaan tila ja liike on vapaata ja imee mielenkiinnon täysin puoleensa.

Ja yllättäen käykin niin: vaikka silmien raosta kurkistaen huone näyttää omituisilta vaatteet päällä -orgioilta, jossa ihmiset kiemurtelevat villeinä kasoina hieronymusboschlaisesti, ei se tunnu lainkaan hermostuttavalta eikä seksuaaliselta. Pikemminkin se, ettei välimatkaa jätetä, tekee kosketuksesta hyvin välitöntä ja lapsenomaista. Muistan äkkiä, miltä tuntui lapsena, kun saattoi vain ryömiä jonkun aikuisen syliin kulmikkaana ja painavana ja lämpimänä. Ja miten sitä ei kavahdettu. Tässä pääsee samaan tilaan. Rajamuodollisuudet on lakkautettu, ei jää tilaa miettiä, miten tämä ja tämä olisi tulkittavissa, onko tämä nyt varmasti sopivaa ja niin edelleen. On kuin äkisti olisi lakkautettu se maailma, jossa äiti alkaa tuskastua ja sanoa, että kuule, sinä olet aika painava jo, et sinä voi tulla tuolla tavalla syliin, olet iso tyttö, ja isä äkkiä lakkaa halaamasta ja käyttäytyy kuin kehooni olisi istutettu jokin harvinaisen tarttuva ja tappava rutto. Miten helppoa onkaan istuttaa ihmiseen pelko siitä, että oma kosketus ja kyöhnäisyys tulee torjutuksi jotenkin saastaisena ja moraalisesti arvelluttavana. Ja sitten kaikki kosketus on kanavoitava muotoihin, joissa tietää sen hyväksyttäväksi: voi halata läheisiään ja sitten ovat seksuaalisuhteet, joiden alkaminen merkitään valtavalla jännitteellä, torjutuksi tulemisen pelon kiihtymisellä uniin saakka, ja sitten korkeajännitteen purkautuessa sinisillä sähkökaarilla, jotka jankuttavat hassuja asioita, kuten Hän Suuteli Minua Ei Voi Olla Totta, Ei Voi Olla Totta, tai Hän Ei Väistä Minua, Kätemme Koskettavat Toisiaan, Mitä Tämä Tarkoittaa, Nyt On Edettävä Viipymättä... Ja sitten koska jännitteet ja lataukset ovat niin valtavia, niiden valtapiireistä on vaikeaa astella pää pystyssä ulos silloinkaan kun siihen oikeasti olisi aihetta. On vain niin vaikeaa uskoa, että kukaan muu voisi haluta koskettaa ja pidellä tätä kehoa, joka on sopimaton ja niin tarvitseva. Aika surullista.

Surullista sekin, että ainakin naisilla kehoihin projisoidaan seksuaalisuus ennen kuin kehot itse sellaista elävät ajatuksissaan, itseohjautuvissa toimissaan ja mielikuvissaan. Tai ehkä tämä on korosteisesti myöhään kehittyvien naisten kohtalo?

Nyt sen sijaan, kun täysin vieraiden ihmisten kanssa kierii pitkin lattiaa ja kietoutuu heihin raajoin kuin mikäkin köynnös, mitään sen kummempia jännitteitä ei synny. Kehot tuntuvat raskailta, rakenteisilta, hengittäviltä eläimenkehoilta. Ja oma keho - sen sopimattomuus ja saastaisuus on kumottu, sen tarve elää kosketuksessa täyttyy ihan samalla tavalla kuin hevosia tai koiria tai kissoja paijaillessa.

En muista tehneeni mitään erityisen kivistävää, mutta nyt toisen kurssipäivän aamuna kehoni on mustelmoitunut melkein kaikkialta, missä nivelet tai terävät luut ovat lähellä ihon pintaa. Lonkissa on valtavat verenpurkaumat heti ihon alla.

Olen varma, etten huomaa niitä tänäänkään. Mutta ensi viikolla tai nyt viikonloppuna saatan olla kankea kuin mikä.