Nauru, itku ja hiljaisuus

Muistan edelleen sen keskustelun, jossa yritän selittää ystävälle, miksi minusta se, että nauran ja houkuttelen naurua esiin, ei osoita, etten ota asiaa vakavasti. Tapaus ällistyttää ja tekee varovaiseksi. En ole edelleenkään selvillä siitä, oliko ajoitus väärä tai olinko jotenkin väärä ihminen, jotenkin sopimaton. (Tiedän olevani sopimaton monenkin mielestä monellakin lailla, joskus palaute on aika suoraa, mutta ennen kaikkea kai minun pitääkin sopia omaan temperamenttiini ja siihen ihannemaailmaan, jota kohti pusken itsepäisesti silloinkin kun en osaa olla varma, onko se itsellenikään hyväksi. On vain yksi elämä, ei voi jäädä virumaan epätietoisuuteen, perustella sillä jähmettymistä.) Tai oliko meillä erilainen naurukäsitys, erilainen tunnekäsitys.

Kuten kirjoitin muutama päivä sitten, uskoni perustunteisiin on sillä lailla suhteellistettu, etten usko kahteen samanlaiseen suruun vaan ajattelen perustunneniputuksen kyllä jotenkin biologisesti viritetyksi mutta samalla ihan hirvittävän abstraktiksi ja tulkintojen vääristymiä sallivaksi. Ja minulla ilo ja suru ovat aika lähellä toisiaan, samoin itku ja nauru. Haluaisin taas naurumeditoida seurassa, koska se vaihdos, jossa kesken yhtäjaksoista hohottamista ja silmitöntä huvittuneisuutta ja hyvää oloa äkisti jokin vaihtuu aivan keveästi, syvä liikutus ja avuttomuus puskee pintaan ja itken muiden nauraessa, ja sitten liu'un vähitellen takaisin huvitukseen, on tutkimisen arvoinen. En tiedä, toistuisiko se, mutta eihän uteliaisuutta voi sammuttaa sanomalla, että jokin ei ole varmaa.

Olen jotenkin helpottunut ja onnellinen siitä kirjasta, jonka käänsin talvella, koska siinä käsiteltiin naurun terapeuttisuutta ja minusta alkoi tuntua siltä, etten ole ihan defensiivinen hirviö, vaikka tosiaan saatankin nauraa vaikeille asioille. Lopulta kyse on pienestä liikahduksesta vain. Siitä, että tulkinnan traaginen sävy vaihdetaan vaudevillekomedian reseptioon. Ei se siinä pysy tietysti ikuisuutta, mutta jos tilanteen huvittavat puolet näkee hetkenkin ajan, sellainen puuduttava vakavuus hieman hellittää ja usein sitä ponteentuu edistämään asioita ja tekemään järkeviä ratkaisuja.

Tai ehkä näkemyseroissa on kyse juuri tästä: toisen mielestä on paatunutta ja kovasydämistä pitää asioiden edistämistä ja järkeviin ratkaisuihin pyrkimistä sellaisena tavoitteena, joka ajaa oikeuden surra edelle. Ehkä jonkun maailma on sellainen, että hänen oikeutensa surra tuntuu helposti uhatulta. Minä en osaa vain kuvitella, miltä tuntuisi maailma, josta tuollainen oikeus pystyttäisiin riistämään. Se ehkä tekee minusta vähän kovan tuntuisen. Tietty suruni on ottanut tilan niin tanakasti, että olen vain iloinen, jos joku auttaa kärräämään siitä grammankin pois.

Jännittävää, kuten kommunikaatio ja toisten maailmojen kohtaaminen kai aina on.

Enemmän kuin että kontrastoisin naurun ja itkun ymmärrän ne perheeksi, joka eroaa hiljaisuudesta. Eilen olin hiljainen. En tyyni enkä rauhallinen mutta hiljainen, en tunteeton, oikeastaan hyvinkin liikuttunut, mutta ilman huvittunutta tai murheellista sävyä. Kävelin eri puolilla kaupunkia, katselin tarkasti kasveja ja ihmisiä, ilmeitä ja eleitä, kävin haistelemassa kasvitieteellisessä kaikki siellä nyt kukkivat pionit sekä wisterian ja herttavirmajuuren. Joskus pitkäkestoinen syvähengittäminen saa aikaan tuollaisen oudon hiljaisen liikutuksen tilan. Pidän siitä, tila on hyvin problematisoimaton ja sanaton, hyvin yksinkertainen ja vastaanottavainen. Ja juuri tuosta tilasta nousee oivallus siitä, että tämä ei ole omistamisen maailma. Hymyileminen tai itku eivät kuulu kellekään, ei myöskään kauneus, vauraus, onnellisuus, rakkaus ja sensellaiset asiat, joiden turvaamiseksi nähdään paljon vaivaa. Niistä voi nauttia, mutta tarkalleen ottaen niitä ei voi omistaa eikä turvata. Niiden edellytyksiä voidaan kyllä turvata, ja siksi minusta on tärkeää käydä esimerkiksi äänestämässä.

En muista, milloin koin ensimmäisen kerran tuon tilan, varmaankin jo ihan lapsena. Myöhemmin yhdistin sen seksuaalisuuteen, se kai on helpoin reitti tuohon tilaan tai ainakin tässä yhteiskunnassa tyypillinen. Siten kun löysin syvähengittämisen, ajattelinkin ensin suorittavani jotakin henkilökohtaista, yksityistä seksuaalista vallankumousta. (Tosiaan, tuskin olisin uskaltanut erota ilman syvähengittämisen oppimista ja tajua siitä, ettei välttämättä sellainen olo liitykään jonkun tietyn ihmisen rakastamiseen tai ainakin sen yrittämiseen, ja että on mahdollista olla sillä lailla hiljainen ja liikuttunut myös ihan vain hengittämisen avulla.) Vasta nyt vuosien kuluessa olen alkanut hahmottaa, ettei kyse ole mistään seksuaalisesta, ellei sitten kaikki ihmisen aikuiskokemus ole seksuaalista jollakin tavalla tai tasolla. Että kyse on jostakin muusta - en oikein tiedä, miten se pitäisi sanallistaa. On kuin olisi jokin tunne, mutta se ei yksilöidy. Ei, en halua puhua tunteesta, koska siitä tulee mieleen nimetty tunne. Virittyneisyydestä ehkä. Liikutuksesta. Itsen soimisesta.

Mutta vaikka tuo liikuttunut hiljaisuus onkin käynyt rakkaaksi, en ole tyyni enkä halua olla, enkä haluaisi olla vain liikuttuneesti hiljaa, haluan myös nauraa ja itkeä ja ehkä olla väsynyt ja turtakin välillä, en halua yhtäkaikkista puuroliikutusta. Ja silti, aina kun olen liikuttunut ja hiljaa, se on kummallista, minusta tuntuu, ettei minulla ole kiire mihinkään, että asiat sujuvat itsestään, että katoan, että oikeastaan on vain hengitys ja jalkojen kumu maahan ja siinä se, siinä kaikki, ryhtikin sujuu itsestään, oikeastaan hengitys ja jalatkin, ne ovat kuin rikkoontumattoman sydämen rauhallinen maininki, jolle voin ihan yhtä vähän kuin meren liikkeelle. Voin haluta olla hiljainen ja liikuttunut ja soida, mutta siinä tilassa en voi haluta itkeä enkä nauraa. En kyllä tiedä, voinko haluta itkeä ja nauraa muutenkaan, ehkä joskus. Mutta se on toisenlaista, niissä kuvissa näkee itsensä ikään kuin ulkoa käsin, kun taas hiljaisuus on tuntu, pulssi, liikutus, jotakin äärettömän sisältäkäsin koettua.

Äh, ehkä kukaan ei tajua yhtään, mitä koetan sanoa. Mutta olen huomannut, että en itse pääse koskaan hiljaisuuteen itkun kautta, en yksipuolisen itkun. Itkunaurun kautta ehkä, naurun kautta todennäköisemmin. Miksi? Ja: meneekö se jollakulla toisinpäin?