Surumieli

Olen viime päivinä miettinyt menneisyyttäni, koska kerroin siitä yhdelle ihmiselle semmoisena könttäversiona, joskin tiettyyn teemaan fokusoiden. Tuntui raskaalta saattaa kaikki tapahtunut tekstimuotoon, lukea se läpi ja vähän sävähtää, että se kaikki on jäänyt taakse. Miten paljon virheellisiä uskomuksia, toiveikkuutta väärissäkin paikoissa, halua ponnistella, väärää halua niellä epämukavuudet ja kummallinen käsitys siitä, että kestän ihan mitä hyvänsä, kunhan vain heittäydyn oikein muulimaiseksi. Kun kirjoitin, mielialani vaihteli kauhusta ja avuttomuuden tunteista viiltävään suruun, kiukkuun ja sitten äkisti voimaantumiseen, koska se kaikki on kuitenkin eletty läpi jo ja tiedän monet tietämäni asiat sen takia, että olen kokenut tuon, minkä olen kokenut. Niin kuin että tiedän, etten kestä ihan mitä vaan. Että tiedän toisten ympäristöjen ja ihmissuhteiden saavan minut iloiseksi ja toisten vetävän minut sellaiseen suohon, josta ei noin vain kaivaudutakaan ylös. Välillä en pystynyt kirjoittamaan itkemiseltä. Joidenkin asioiden katsominen silmästä silmään on edelleen niin raskasta, että ne on nostettu arjessa ikään kuin hieman sivuun enkä jatkuvasti palaa niihin. On kuin elämässäni olisi aika paljon aukkoja, koska on alueita, jotka on aidattu lippusiimoin ja joissa ei niin paljon jaloitella käytännön syistä. Tiedän, mitä alueiden sisällä odottaa, selviän kyllä sinne ja ulos, mutta ei ole käytännön kannalta järkevää kulkea niiden halki päivittäin. Tai edes kuukausittain. Ja siitä on pitkä aika, kun olen kerralla kävellyt niiden kaikkien läpi.

Sitten tämän kaiken keskelle hyökkää juhannus ja päätämme aattoaamuna pitää bileet, koska kelit eivät suosi aiempaa suunnitelmaamme, pyöräretkeä. Puunaamme kämppää koko päivän, iloitsemme ja jännitämme. Muutama ihminen ilmoittautuu extemporejuhliin. Odotan iltaa.

Sitten tapahtuu jotakin, nyrjähdys. On vaikeaa attribuoida, mikä saa iloisen ja odottavan mielen äkisti upoksiin. Ehkä se on kaiken summa, se miten on pyörittänyt menneisyyttä edelliset päivät, se tuntuu edelleen unissa, mielleyhtymissä, se, miten vieraat laittavat soittolistaan kappaleita, jotka vievät muistikuvia entistä enemmän tuohon aikaan, koska musiikki on siltä ajalta, ehkä se on jokin jännite, johon reagoin, tai sitten se puolitoista lasia viiniä, jota hitaasti lipittelen, alkoholi yleensä vahvistaa pelkojani enemmän kuin poistaa estoja, tai ehkä se poistaa estot muistikuvilta, jota eivät tee ollenkaan hyvää tilanteisiin virittymisille ja ihmisiin luottamiselle, no, yhtäkaikki, äkkiä on kuin itseni ympärille olisi pystytetty lasinen seinä ja jokin vaimennuspedaali olisi päällä ja seinän sisällä suru tihentyy, kunnes en meinaa nähdä siitä ulos. Ponnistelen säilyttääkseni uteliaisuuteni tähän tilaan. Se on vaikeaa, mutta onnistuu mitenkuten. Kuitenkin huomaan, miten vaikeaa minun on sanoa mitään silloinkin kun olisi jotakin sanottavaa. Ei sillä ole mitään väliä, ajattelen, istun ja vajoan jonnekin syvemmäs. Musiikkikin on raskasta ja hidasta ja surumielistä ja pysähtynyttä. (Minusta kahdeksankymmenluvun musiikki kuulostaa sen ajan arvomaailmalta: yksinäisyydeltä kaikkien valtavien mahdollisuuksien keskellä, musiikki on avaraa, suuritilaista ja kaikuisaa ja sen kaiken keskellä vaeltaa käheästi nyyhkyttävä saksofoni.) Olen vain ja kestän tuota tilaa. Ja jossakin vaiheessa ajattelen, että onpa absurdia, tällainen mielenmaisema, kun viimeksi kotibileissä oli niin kivaa kuusi päivää sitten.

Siinä istuessani ja keskittyessäni tuntemuksiin (kommunikaatioon en oikein voi keskittyä, koska minusta tuntuu, etten osaa sanoa kuitenkaan mitään mielenkiintoista ja pelkään myös, että jos koettaisin sanoa jotakin, se kuulostaisi loukkaavalta - pelkään nyt tämänkin kuulostavan loukkaavalta niistä, jotka olivat paikalla mutta se on turhaa, loukkaantua, kaikki käyttäytyivät ystävällisesti ja joskus näin vain käy ja sitä on kenenkään turhaa attribuoida itseensä - ja tunnen itseni typeräksi kun vain istun ja kuuntelen repliikkejä, jotka ovat irralisia, sana kerrallaan rapsahtaa tajuntaani merkityksettömänä, ja lopulta suljen korvani niiltä) tajuan, että tämä suru on hyvin erilaista kuin suru nuorempana, sinä aikana, jota musiikki ympärilläni hengittää. Silloin minulla oli paljon hatarammin toiveikkuutta. Paljon huonommin selviytymiskeinoja. En voinut ajatella, että okei, huomenna menemme pyöräretkelle yhdessä sen kanssa, joka rakastaa minua ja jota rakastan, kaikesta jaetusta surumielisyydestämme ja kummallisista intuitioistamme huolimatta - huomaan hänenkin eristyneen kuplaansa, hän kyllä yrittää ja sanailee enemmän kuin minä, mutta tunnistan siinä vieraan kaiun, hauskan veikon esittämisen - ja voin kuunnella sellaista musiikkia, joka äkisti kannattelee olemistani, kiskaisee sen surusta kuin irtoamaisillaan olevan hampaan. Nyt tiedän, että voin tehdä niin, ja sinne saakka voin vain istua tässä ja kestää. Tutkia oloa.

En uppoa syvemmälle enkä ajaudu mihinkään itsetuhoisiin ajatuksiin, kellun vain ja tutkin sitä, miten vaikeaa minun on virittyä kehenkään. Ikään kuin toiset istuisivat kilometrien päässä.

Myöhemmin menemme vielä yhdessä yökävelylle. Jo silloin mieleni alkaa reagoida taas virkeämmin, vaikka laulaminen onkin vielä uikuttamista ja pihinää ja menee ihan nuotin viereen silkkaa epävarmuutta. Kun saamme tanssia vähän Tervasaaren juhannuksessa, surusta suurin osa katoaa, rintakehä avautuu ja hengitys alkaa kulkea. Voi, mitä olisi elämä ilman tanssia? Helvetti.

Ja nyt kun kuuntelen aamulla charlestonia ja sunny side of the streetiä, löydän taas sen kehon, joka toipuu iskuista ja oikaistuu ja pystyy päättelemään intuitiivisesti, koska vaimennuspedaali ja seinät ovat poissa, ja toiveikkuus nostaa päätään ja ravistelen harjaani ja ihmettelen, ihmettelenpä vain, miten kummallisia minäntiloja tilanteet suitsuttavat, ja miten vaikeaa niitä on ennakoida, miten vaikeaa on sanoa, missä tilanteessa käy varovaiseksi ja kääntyy sisäänpäin ja missä tilanteessa äkisti jalat kantavat ja nauru on herkässä.