Viisivuotissuunnitelman aloituslaukaus

Tietyt tapahtumat saavat olon surulliseksi ja turvattomaksi. Viisivuotissuunnitelmilleni uskollisena kiipeän lääkärinpöydälle ja koetan rentoutua pahimman tuntemani kivun vihlaistessa. Pyydän anteeksi, etten osaa olla jännittämättä. Vaikka päätän pysytellä paikoillani, huomaan kehon vastustavan suunnitelmaani jännittymällä äärimmilleen. Lääkäri joutuu vääntämään useamman kerran kehoa haluamaansa asentoon sen yritettyä aivan huomaamatta ja tiedostamattani käpertyä raajojen päällystämäksi palloksi.

Lääkärinhuoneen kattolamppu paistaa silmiin. Koetan keskittyä hengittämään. Ajan on kuluttava, jos hengitys ehtii törmätä keuhkojen pohjille saakka ja pusertua sieltä ulos. Aika on ennenkin kulunut, järkeilen, vasta äsken olin yhdentoista ja minua luultiin pojaksi, ja sitä ennen, isä leikki gorillaa ja juoksin piiloon kaappiin, siihen missä roikkuivat froteiset saunatakit, joita käytettiin kerran viikossa, kaivauduin saunatakkien alle, mutta aina gorillan kädet työntyivät froteisten verhojen läpi ja kiskoivat esiin. Jotenkin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet, ja hämmentävää kyllä säilyn edelleen hengissä, varsin tukevasti ja hyvin selkeästi tuntoisena.

Kivun aikana ehtii ajatella monet asiat, mielikuvat törmäilevät, kaikkeen tarrautuu mieluummin kuin kipuun, mutta kipu värittää kaiken ehdottomuudessaan, ja hetken olen valmis jopa uskomaan, että aika on todella pysähtynyt tähän, koska vaikka pinnistän ja mielikuvissani kurkotun kohti seinän kelloa, jonka äänen olen tähän asti kuullut selkeästi, en kuule sekuntiviisarin hyönteismäistä askelrapsausta.

Kipu on vaikeaa mieltää omaksi aistimuslajikseen (mikä ehkä puhuu sen puolesta, etteivät aistimukset ole noin vain siististi lajiteltavissa aistinelimittäin). Monet kuvittelevat chilinkin poltteen mauksi, vaikka kyseessä on tarkasti ottaen kipuaistimus. Ja silti, en tahtoisi nähdä tätä väriä, kuulla tätä ääntä, suistua tähän asentoon, täyttää suutani tällä maulla tai hengittää tämän hajuista ilmaa. Pidän tiukasti kiinni sanasta "kudosvaurio".

Sitten kaikki herpoaa, saan nousta istumaan. Hoitaja kysyy, haluanko mennä lepäämään jonnekin, mutta kieltäydyn. En tunne oloani turvalliseksi näissä huoneissa, tahdon vain ulos ja pois mahdollisimman nopeasti. Kun kaikki on ohitse, hämmästelen, miten nopeasti tapahtumat etenivät. Miksi sanoinkaan jännittäväni ja pelkääväni kipua, kun olisin aivan yhtä hyvin voinut itkeä ja jännittyä sitä sanomatta? Ei se niin paljon satu, he sanoivat. Ei se pidä paikkaansa. Tuntuu niin turhalta olla rehellinen ja avoin heitä kohtaan, kun he vastaavat jonkin kaavan mukaan. Mutta nyt kaikki on taas kunnossa seuraavat viisi vuotta. Lääkäri hymyilee niin ettei hänen silmissään näy lainkaan lämpöä tai myötätuntoa, suu on virittynyt asiakaspalvelunaamariksi. Hänen poskilihaksiaan särkee varmasti lounastauoilla.

Illalla, kun vahvemman, ystävän antaman reseptisärkylääkkeen vaikutus laimenee, tunnen kivun sisälläni. Se ilmaisee kudosvauriota rytmikkäästi, enkä voi vastata siihen juuri kuinkaan. Se puhuu vierasta kieltä, siltä on turhaa kysellä, mitä se tahtoo minun tekevän. Ei voi kuin kestää, kipu laimenee jossakin vaiheessa.

Pyydän Vompsulta anteeksi sitä, että olen tänään tuohtunut yleisesti miehiin. En häneen, mutta siihen ikävään tosiseikkaan, että ehkäisy ymmärretään edelleen lähes yksinomaan naisen asiaksi ja että naisten kehot joutuvat tällä lailla lävistettäviksi ja vierasesineitä kantaviksi, tai sitten ne lääkitään matkimaan raskautta, tai sitten vaihtoehtoisesti naiset joutuvat kantamaan sisässään vierasta kehoa ja lopuksi työntämään sen maailmaan. Totisesti, tänään olisin sata kertaa mieluummin mies. Toki moni nainen osaa mieltää tämän siunaukseksi, ja epäilemättä se olisi lohdullisin tapa suhtautua asiaan. (En itse osaa ajatella niin. Miehenä, luulen, olisi jotenkin helpompi pysyä neutraalina koko asian suhteen. Naisena, siltä tuntuu, on jotenkin pakko ottaa kantaa lasten saamiseen ainakin oman kehonsa osalta.) Mutta vaikka tämä olisikin erityinen lahja, eivätkö miehet nyt sentään jotakin voisi tehdä ehkäisyn eteen? Tutkitaanko miesten ehkäisyä edes kunnolla, kun toivomattomat raskaudet joka tapauksessa uhkaavat naisia paljon konkreettisemmin ja asia sen vuoksi mielletään naisten jutuksi?

Mutta vaikka tahtoisin tänään olla mies, seuraavan viisivuotissuunnitelmankin ajan aion pysyä naisena, koska en oikeastaan haluaisi tulla mieheksikään, eikä neutriksi ryhdytä noin vain, ehei, siitä pitää hedelmällisyys huolen. Useita päiviä kestäneen, staattisen ja kinostuneen jännityksen lauettua aloitan viisivuotiskauden itkeskellen, kramppaavia vatsa-, selkä- ja nivuslihaksia varovasti lepytellen ja parasetamolia rouskuttaen. Kipua ei voi jakaa viidellä vuodella, mutta on sentään mahdollista pakottautua sietämään sitä kymmenen minuutin vastaanottoaika, kun tietää sillä olevan tarkoituksen.

Tarkoituksellisti hankittu kipu tuntuu oikeastaan hankalammalta kuin ne vahinkokivut, joita olen kantanut luiden murruttua tai pehmytkudosten vaurioiduttua. Vaurion yllätettyä sitä ei oikeastaan voi enää välttää, mutta kipu, jonka edessä pakottautuu pysymään paikallaan, olisi periaatteessa paettavissakin. En silti saa manattua itsestäni esiin mitään urheuden tuntoja eikä minua huvita teeskennellä hammasta purren, ettei tämä mitään merkitse tai ettei minua itketä. Pelkään pari edeltävää päivää niin, että tuskin nukun kokonaista yötä, jossa kohdunsuun läpi ei tungeta kaikkea mahdollista vespoista talikoihin. Päivisin huomaan hartioiden kiristyvän hitaasti mutta varmasti jännityskäprään. Tänä aamuna kädet tärisevät jo siinä vaiheessa, kun vasta puoliksi reagoin kännykän herätyspiippaukseen. Syön reseptisärkylääkkeen ennen aamiaista. Kädet lakkaavat tärisemästä vasta lääkäriasemalle kävellessä. Kellon äänet katoavat siinä vaiheessa kun putki tungetaan kohdunsuun läpi.

Siinä vaiheessa, kun kerkiän kysyä itseltäni, kuinka kauan tämän jälkeen menee siihen, etteivät niskakarvani kaikki ponkaise pystyyn gynekologin tuolin nähdessäni (viimeksi siihen meni neljä ja puoli vuotta) ja kuinka kauan menee siihen, että seksiin ei liity pelkoa valokaarimaisesta kivusta (en muista, kauan siihen viimeksi kului, mutta muistan ajan tuntuneen piinaavan pitkältä ja rasittaneen silloista suhdetta), minun käsketään nousta istualleni. Kaikki on ohitse, kellon viisarien on täytynyt liikahdella, jotakin on tapahtunut, muistan kuulleeni instrumenttien kalinaa ja vaimeita ääniä jostakin todella kaukaa, ja kipu on laantunut tuskin tunnistettavaksi vuosientakaiseksi läiskäksi jossakin selkärangan etupuolella, sen ääriviivat hohtavat vaimeasti, mutta se lähestyy vääjäämättä kuin seuraava viisivuotispäivä, lääkekin kuluu, päivä sotkeentuu kummalliseksi tahraksi, josta erottuu selvimmin lääkkeen lyhyt euforiavaihe ja sen ympärillä kaaos pyörteilee pysäytyskuvia.

Näemme ystävän kadulla, esimerkiksi. Hänellä on vakosamettinen lakki. Lambton Park kukkii edelleen, mutta sen tuoksu on taittunut banaanikookospirtelöstä muovailuvahan suuntaan. Sokerivaahtera on saanut sadetakinkeltaisensa. Joissakin pistokasloisteputkista puuttuvat kannan lovet, ja ne eivät mahdu vessan valaisimen istukkaan. Lunttaan toisesta valosta, miten päin katkaisin on päällä ja miten pois. Leipäkone. Keitosta unohtuvat mausteet. Lääkäri työntää polviani erilleen, jalkani ovat irronneet kauan sitten tietoisuudestani ja aistin vieraan voiman niissä kuin tasoristeyksen puomeissa, kaukaa ja visuaalisesti. Kynnet piirtävät sarjan puolikuita kämmenpohjiin. Viimeinen luomuananasrengas. Miltä tuntuu seistä silmät kiinni ja liikuttaa pelkkää etusormea. Sormi kutsuu kyynärniveltä ja lonkkaa, kivun majakan säde lakaisee ja säpälöityy stroboiksi, tahtoisin huutaa älä koske minua, koska en tahtoisi itkeä ja kaikki lohtu saa itkun lopettamisen mahdottomaksi, mutta osaan vain itkeä, olen viime päivät osannut vain itkeä.

Herään keskellä yötä ja menee varmasti sekunti tai kaksi ennen kuin tajuan, ettei ikkuna ole räjähtänyt lasisälettä kaikkialle huoneeseen.

Sitten "kaikki on ohi". Mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa ohi oleminen? Kertoisiko joku sen kivulle ja pulssille ja verenpaineelle, pysäyttäisikö joku asiaankuulumattomat kuvat? Sammuttaisiko joku tuohtumuksen, joka pyörteilee liian hallitsemattomana? Surun, jolla mieli vastaa tuollaiseen turhaan ja yleispätevään, kohdistumattomaan tuohtumukseen? Surun siitä, ettei ole tunnoton ja tunteeton ja nuhteettoman ulkokohtainen ja epäuskottava ja helpotuksen siitä, että kykenee pelkoon ja kipuun ja romahtamiseen.

Kaikki ei ole ohi. Kaikki on vasta alkanut.