Yön ovet

Jännittävää, tän vuoden eka pikkujoulu. Okei, kirjastotätien kanssa: menemme Kellarikrouviin, jossa tarjolla on "runsas joulubuffet" mikä minun tapauksessani tarkoittaa keitettyjä perunoita, ehkä kasvisterriiniä, herneitä ja luumuja, ehkä konjakkiluumuja. Kaikessa muussa on taas maitoa tai lihaa. Vinkut on maksettava itse. Ei se mitään. Tätien kanssa on kiva istua lasillisen ääressä. Aion käydä ennen buffeeta Punnitse & Tuhlaassa ostamassa vähän evästä, kuten paahdettuja ja suolattuja manteleita, mukaan. Ettei ala viini närästää.

Kissa oli eilen uuden Bridget Jonesin kutsuvierasesityksessä British Councilin kutsumana. "Pelkkä matkailumainos koko leffa", hän valittaa. "Ja voitko kuvitella, sinne oli Lasipalatsin mittainen jono, koska narikka ei vetänyt. Kuvittele. JONO, elokuviin." Minä, joka olen ollut vain yhdessä kutsuvierasesityksessä (mies käy nykyään vähän kaikissa tuommoisissa kokkareissa), Pojassa ja ilveksessä ja siinäkin aveccina, hämmästelen moista narikkaa. Itsekin narikkatyttönä olleena tiedän, miten narikan saisi kyllä vetämään.

Kokeneilla työntekijöillä. Pitäisköhän soittaa ja tarjoutua hommiin?

(Huomaan jatkuvasti Kissan ja minun keskustellessa tietyn luokkaeron. Kissa on tottunut olemaan se vieras, jolle tarjoillaan Tuomas Nevanlinnan lempijuomaa - ilmaista viinaa - joko kuoharin, punkun tai nyt dry martinien muodossa, minä olen tottunut olemaan se naulakkotyttöhumanisti, jolle gänäiset äijät alkavat sössöttää loppuillasta käsittämättömiä ehdotuksia. "Kato, sä voisit tienata." Joojoo, menkää jo. Meikäläisellä on duunii. No, joka tapauksessa Kissa ei ymmärrä, miksi siellä tarjoiltiin juuri draikkareita. "Höh, etsä tajuu. Niisson kaikista drinksuista vähiten kaloreita, ainakin jos kossuvissyy ei lasketa", marisen. Mistä tämäkin fakta on tarttunut päähäni, ja kuinka fiktiivinen se lieneekään?)



No, joka tapauksessa, tänään on minun vuoroni liihotella yön ovien lävitse. Kera kirjastotätein vaan ei Tuomas Nevanlinnan lempijuomien.

Olen rampannut aamun vaatekaapilla ihmettelemässä sinne kertyneitä luomuksia. Aion sonnustautua Pelastusarmeijasta ostettuun mustaan pitsiröyhelöiseen minipituiseen kellohelmahameeseen, mustiin sukkiksiin ja mustaan paitaan. Ehkä laitan mustan paidan päälle vielä tiukan t-paidan, jossa lukee "Relax don't do it" ja japsityttö lojuu pallotuolissa draikkari kädessään. Sopiiko sellainen silloin, kun menee vinkuille mm. työnantajansa kanssa? En ole vielä päättänyt, laitanko jalkaan Martensit koko päiväksi (ennen juhlaa on vielä kauden vika keramiikkasessio), vai sonnustaudunko ulkoilujalkineisiin, jotka ovat ihanan lämpöiset ja vedenpitävät, ja vaihdan sitten raflassa jalkaan tolppakorkoiset brogue-koristeiset tekonahkaiset kävelykengät, jotka päällä venyn huimaan 177 sentin pituuteen.

"Sinä olet maailman viimeinen ihminen joka tajuaa, et noi ei oo muodissa", valittaa Kissa kengistäni jonkun toisen miesvieraan vuosi takaperin joissain pikkareissa kommentoidessa minun kasvaneen sitten viime näkemän. Joo, tiedetään. Ei ole muodissa. Mutta ei ole ollut johdonmukaisuuteen tähtäävä ajattelukaan, koskaan. Miksi dumpata hyvä työkalu - rationaalisuus, kengät - vaikkei se olisikaan pop? Sitä paitsi, pian tolppakengät tulevat taas, ja minulla on ne jo nyt. "Nää on Liisa Ihmemaassa -kengät, kun nää laittaa jalkaan, tulee hurjan pitkäksi!" Toinen mies pyörittää silmiään sen näköisenä, että tuossa on yliopistokoulutus mennyt täysin hukkaan. Ja Kissa: "Pieni sinä silti olet." Joskus on raivostuttavaa, että mies sattuu olemaan 24 senttiä minua pitempi. Riittäviä korkoja sen mitätöimiseen ei ole. Miehen näkökulmasta olen aina pieni. Lypsyjakkara voisi olla sopiva koroke.

Vaikeaa, muttei vakavaa. Ei sillä ole juurikaan väliä. Toivottavasti kirjastotädit tykkäävät rimpsuhameesta. Se on niin tyttöjen juttu, että olo on kuin naamiaisiin menossa.

Olen koko aamun lukenut Aaltolan Eläinten moraalista arvoa ja nyökytellyt innoissani. Sillä on väliä. Arvostelu alkaa muotoutua päässäni. Ja yön ovet avautuvat, sisään lentää epämääräisiä syksynriekaleita ja eettisten traktaattien paloja.