torstai 30. joulukuuta 2004

Kamelia kukkii

Joskus taide auttaa. Eilen kävi juuri niin. Ihminen, joka käveli elokuvateatteriin riivaavan epätodellisuuden tunteen vaivaamana, nauroi kankaan tapahtumille ja poistui pyörälleen hämmentävän normaalina. En edelleenkään ymmärrä, miten mieli liikahtaa sillä tavalla, nuljahtaa äkkiä paikalleen. Tarvitseeko minun edes ymmärtää? En ole psykologi enkä psykiatri. Riittäköön tämä: Joskus epätodellisuuden tunne väistyy, kun näkee jotain vieläkin epätodellisempaa. (Vaikka mielestäni fiktiota ei voi mitenkään samastaa epätodelliseen. Fiktio on vain oma todellisuusuniversuminsa. Arnold Berleantin ajatukset tästä teemasta ovat varsin tutustumisen arvoiset.)

Totean muutoksen normaalin rutiiniluontoisesti, jotta kukaan ei huolestu päivitysten nyt katketessa. HP on luvannut noutaa koneen tänään iltapäivällä.

Viime aikoina olen pohtinut yhä enemmän, jakaantuvatkohan ihmiset aivan aidosti mitä- ja miten-ihmisiin. Tietenkin kaikkien dikotomioiden vihaajana pidän tuotakin jakoa vain veteen piirettynä viivana jossain kohtaa virtaavaa puroa. (Lässyttääkseni lisää tylsiä metonymioita, puroa, johon ei voi astua kahdesti... tällaista on minun huumorini.) TommiPommin pohdinta Arto Paasilinnan kirjoitustyylin ansiokkuudesta ja Khiloun pohdinta, pitäisikö hänen vihata Timo Koivusalon elokuvia, jos hän olisi elokuvantekijä ja kulturelli, ovat olleet tässä katalyytteina. Minä kun en aivan oikeasti onnistu pitämään Paasilinnasta, jonka teksti on tylsää tapahtumasta toiseen pyyhkiytymistä, enkä Koivusalon elokuvista, vaikka olen tunnollisesti niitä katsonutkin ikään kuin suomalaisen sielunmaiseman oppitunteina. En kyllä pidä itseäni erityisen kulturellina. Kuten olen maininnutkin, minusta on yltsikivaa tanssia cancanmukaelmia diskossa ja koirien ulkoiluttaminen ajatukset tarkkana on suurin intellektuaalinen meriittini. Mutta varmasti moni, jolla on samanmoiset mieltymykset elokuvissa ja kirjallisuudessa, pitää kyllä itseään kultturellina.

Ehkä ongelma onkin siinä, että on mitä- ja miten-ihmisiä. Älkää vetäkö hernettä nyt nenään. Tämä on tällainen puolileikillinen hypoteesi, mutta ihan kiinnostava. Mitä-ihmisille on tärkeää kerronnallinen sujuvuus ja se, että tapahtuu. Miten-ihmisille on tärkeämpää tunnelmointi, karehdinta. Kyse ei ole pelkästä kirjallisuus/taide -preferenssistä, vaan erosta kokea ylipäänsä. Mitä-ihminen kokee tunnelmoivan, karehtivan, assosioivan ja monipolvisesti juoksuttavan kirjoitustyylin ääressä, että perkele, mitä saatanan konstailua ja lätinää tämä oikein on, miten-ihminen taas on suoran oksat pois -kerronnan ääressä oikeasti pulassa, koska hänen tapansa kokea ei ole sellainen. On kuin joku olisi antanut käteen ranskalaiset viivat (herääminen, töihin, töitä, takaisin kaupan kautta) ja väittänyt, että juuri tältä minun päiväni tuntui. Miten-ihminen kokee mität mitenin kautta. Ja toisinpäin -siitä en osaa sanoa mitään, koska en yksinkertaisesti ymmärrä Paasilinnaa. Minusta hänen tekstinsä haraa lukemista vastaan epäkiinnostavuudessaan.

Tämä on hypoteesini, perustuen siihen, mitä olen taiteesta ja taiteen kokemisesta ihmisten kanssa puhunut. Kunpa joku kiinnostuisi tästä väikkärin verran... olisi oikeasti kiinnostavaa tietää, onko näin. Vielä yksinkertaistettuna: hypoteesi on siis se, että ei ainoastaan taidereseptio vaan ylipäänsä kokeminen voitaisiin varovasti, asteittain, jakaa mitä- ja miten-kokemiseen.

Koska jostain perverssistä syystä taiteentutkimuksessa ja taidekritiikissä miten-ihmiset ovat ottaneet ylivallan ja puhuvat mitä-kokemiseen nojaavista kulttuurituotteista ylenkatsoen, mitä-kokijat eivät hakeudu kulttuurintutkimuksen alalle, sehän on heistä täynnä epäsympaattisia ääliöitä. Sen sijaan miten-ihmiset kokevat kulttuurintutkimuksen ihanana saarekkeena, jossa voi kerrankin sanoa ääneen, mitä oikeasti ajattelee. Ja hakeutuvat alalle. Mitä pahempia jumittajia he ovat, sitä hienommin ura heille urkenee.

Vai?

Tämä on yksi mahdollisista konstruktioista. Tällaisilla minä leikittelen. Pyöritän pari päivää ja kyllästyn, nakkaan nurkkaan.

Mutta selväähän on, että ihmiset kokevat huikaisevan eri tavoin. Ja että on tavattoman kiinnostavaa kurkistella toisiin kokemisen tapoihin, jotka valikoivat meitä ympäröivästä kaaoksesta aivan toisenlaisen maailman.

Henkilökohtaisesti, tämä on ilon päivä.

Ilahdutan siis teitäkin. Tämä on sitaatti Don De Lillon romaanista Alamaailma, suom. Helene Bützow, ja minusta aivan täydellistä, ihanaa kieltä:

"Mutta sinun täytyy seistä laiturilla ja nähdä sen tulevan, muuten et voi ymmärtää, mitä graffitisti kokee, kuinka juna numero 5 tulee jylisten rottakujia pitkin ja syöksyy tunnelista, painuu hop-hop yläraiteelle, ja siinä se yhtäkkiä on, Moonman kiitää taivaalla Bronxin sydämessä yli koko palaneen ja ruostuneen maan, ja siinä puhuu syrjäkatujen taide Birdistä alkaen, ja sinä et voi nähdä meitä enää, et voi tietää keitä me olemme, me olemme nyt maineemme kukkuloilla, Momzo Tops ja Rimester ja minä, meistä tulee kuuluisia eikä meitä hävetä, ja juna kolkuttaa yli saastaisten katujen ja ohittaa tyhjien vuokrakasarmien kuolleet ikkunat, ja niissä asuu ihmisiä vaikka et heitä näekään, mutta sinun on nähtävä meidän tagimme ja sarjakuvahahmot ja fiksut ja rimmaavat runot, se on taidetta joka ei voi pysyä paikoillaan, se kiipeää silmämuniesi yli öin ja päivin, slummien ja roskapönttöjen välähtelevä liikkuva taide, se välkyttää värejä naamallesi - niinku minä olen sinun elokuvasi, paska-aivo."

Toinen samasta kirjasta:

"Hänelle valkeni, kuinka harvinaista oli nähdä se mikä on suoraan silmien edessä, kuinka tuore perusaistimus se oli kaupungin lohduttomassa elämässä - se että sai katsoa tilan yli ilman että häntä häiritsevät kilvet ja katuvalot ja taksit ja rakennustelineet, oma roiskeinen mieli joka lajitteli tietoja ja kiireisten ihmisten, lounasruuhkan ja bussien ja polkupyörälähettien tuottama energia, kaikki se tietoisuus joka painaltaa Manhattanin kuruissa niin että on mahdotonta nähdä kadun toisella puolella olevan terrakottafasadin turkoosia laatoitusta, ovenkamanan yläpuolelle veistettyä siivekästä petoa."

Don De Lillon Alamaailman yksi teemoista on jäte. Se, kuinka se painetaan pois silmistä, pois mielistä. Näkeminen, uskominen, jäsentäminen, kun se mikä, on piilotettu, ei katoa. Yhdeksänsataakuusi sivua. Suosittelen. Ei lopu liian pian kesken. Eikä naurata.

Miksi tämä on hyvä päivä? Monestakin syystä. HP pääsee huoltoon, en koe enää pimahtaneeni, Mobutun ripuli hellittää vähitellen, ja kamelia kukkii.



Vuosikausien epäonnistumisten jälkeen kameliani kukkii. Kukat ovat suuret, valkeat, kerrotut. Ne näkee vain, jos varovasti siirtää annatton suuret, lehmusmaiset lehdet pois edestä. Kameliaa ei voi pitää aivan etualalla, koska se pudottaa kukat pienimmästäkin hipaisusta, eikä Lohi, harmaa kollini, tyydy hipaisuihin. Se puree, repii, riekaloi ja mouruaa kovalla äänellä. Vielä se ei ole huomannut kameliankukkia. Se on repinyt vasta yhtä hyasinttia ja Phalaenopsista.

Mouu,
huutaa Lohi-Platon.

"Lohilohiloulovatti", huudan sille takaisin. Nelikulmainen Negaatio ja Arttu-Kurttu tuijottavat Lohta merkillisen näköisesti. Niistä ei ole mukavaa, kun Lohi huutaa.

Koirat eivät välitä.

Kamelia kukkii. Lumenvalkoinen kamelia, valkoisempi kuin lumi Koskelantiellä, jossa rekat jyräävät ohi tunnista toiseen. Rakennustyömaalla kadun toisella puolen huutaa peruuttavan rekan varoitusääni. Ja taas soi puhelin. Veikö tsunami Kissan vanhemmat. Ei vienyt, vastaan jälleen kerran. Ei se tsunami sinne sisämaahan saakka pyyhältänyt. Nämä ihmiset, huolissaan. Ostavat hyvällä mielin tavallista kahvia, mistä halvimmalla saavat, mutta järkyttyvät tsunamista.

En osaa olla vihainen enkä turhautunut. Katson kameliaa, uppoan sen kukan terälehden poimuihin ja tunnen, kuinka kaikki hyvä ja tärkeä ympäröi minua. Joka ikinen kerta Kissan kysyessä, mitä haluan siksi-ja-siksi lahjaksi, vastaan "sinut", ja joka kerta Kissa ärsyyntyy ja hänet täytyy tyynnyttää selityksin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että saa asua sen kanssa, jota rakastaa. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että kummatkin olemme edelleen hengissä. Tai edes, että synnyimme. (Äiti sairasti minua odottaessaan vihurirokon ja lääkäri suositteli hänelle aborttia. Mutta hän ei tehnyt sitä, ja siksi nämä sanat. Itsepäiset, keskenään ristiriitaiset sanat. Synnynnäiset kiillevauriot takahampaissa. Ei se vakavampaa. Vaikka toisaalta, olisi kenties kyllä sittenkin ollut parempi, että äiti olisi tehnyt abortin. Kenties olen jäävi arvioimaan tätä kysymystä. Usein olen sitä mieltä, että minut olisi pitänyt abortoida. Tai siis, ettei minua olisi koskaan tullutkaan. Että pieni lihamöykky olisi abortoitu. Luulen, että moni ihminen olisi ollut onnellisempi niin.) Eikä ole itsestäänselvyys, kuinka kauan onnellista perustilaa jatkuu. On kammottavia sairauksia, liikenneonnettomuuksia, toisiinsa kyllästymistä. Jokaista hetkeä on osattava arvostaa. Jos elämässäni tärkeintä on yhteys Kissaan, typerähän olisin, jos en sitä toistaisi kyllästykseen saakka ja jäsentäisi elämäni järjestelyitä sen mukaisesti. Joskus se on rasittavaa, mutta kyllä vaivan arvoista. Koetan muistaa iloita asiasta joka päivä. Yleensä se onnistuu erikseen muistelematta ja pinnistelemättä, oven avautuessa ja Kissan käydessä sisään täynnä tarinoita maailmasta, jossa ihmisiä headhuntataan, rekrytoidaan ja kutsutaan puhujiksi seminaareihin. Olla onnellinen, perusonnellinen... olla sen kanssa, jonka kanssa on helppoa olla onnellinen, koska tuo toinen on niin sydämellinen ja kiltti.

Kamelian kukkiminen on jo puhdasta luksusta.

1 kommentti:

Anonymous kirjoitti...

tEtsin googlesta tietoa suomenkilisistä mahdollisista kameliankasvattajien sivuista ja törmäsin Sinun blogiisi. Onnittelut hienosta kukinnasta, hiukan ihmetyttää, kun kuvailet kamelian lehtiä lehmusmaisiksi? Ne kun ovat tavallisesti nahkeat ja kiiltävän paksut. Kamelia vaatii viileän talvisäilytyksen (+10), jotta se innostuisi kukkimaan ja että eritoten se ei varistelisi niitä niin herkästi. Lienet kirjallisesti lahjakas nuori nainen. oli mielenkiintoista lukea pohdintojasi. Abortti Sinun kohdallasi olisi ollut suuri erehdys. Keskity kamelioihin niin opit ymmärtämään miksi. Terveisin Kamelian Ystävä