Kunnon ihminen ei kerro mitään

Minulta kysytään, enkö pelkää, että se mitä Kissan, eläinten ja minun elämästä tänne kirjoitan, haittaa meitä joskus, joissain tilanteissa. Hämmästyn; kuvittelen, että vain niillä luurangoilla, joita yritetään sitkeästi tunkea kaappiin, voi oikeasti kiristää ihmisiä ja aiheuttaa heille surua.

Tässä asiassa olen kyllä pesunkestävä idealisti. Lähipiirissäni on useita ihmisiä, joiden mielestä mikään ei ole niin halveksittavaa kuin "oman elämänsä myyminen". En tiedä, viiraako heillä, mutta itse teen kyllä erottelun "elämän" ja "kerrotun elämän" välille. Enhän minä tänne nyt ihan kaikkea laita, vaikka toisaalta pyrinkin kertomaan kaiken oleellisen (kokemusten jakamisen ja kulttuurisen oppimisen näkökulmasta). Pointsi on lähinnä se, että on asioita, joiden kielellistäminen on hyvinkin vaikeaa (kuten hienovaraisesti muuttuva kokonaisasenne maailmankaikkeuteen), ja jotka eivät nouse esiin glögeillä tai baarissa, mutta jotka kyllä toisaalta ansaitsisivat jonkinlaisen kielellistyksen.

Aiemmin pidin päiväkirjaa. Se on niistäkin, jotka vieroksuvat omista asioista ja näkemyksistä kirjoittamista, aivan hyväksyttävää. Päiväkirjaahan ei kukaan lue, korkeintaan siitä itse etsii myöhemmin johtolankoja siihen, mitä päätyi joskus kauan sitten tekemään, kun ei enää oikein muista sitäkään, millainen ihminen tuolloin oikein oli.

En ymmärrä, mitä niin kauhistuttavaa omien asioiden läpikäymisessä, kielellistämisessä ja jakamisessa on. Oma haluni elää on vahvasti sen varassa, että saan säännöllisin väliajoin vahvistusta hypoteesille, että on hyviä ihmisiä, vaikka he yksityiskohdissa toimivatkin toisin kuin itse tekisin. Tai toisaalta, että meillä voi olla jossain asiassa sama toimintamalli, vaikka perustelut ovatkin eri universumeista. Ja että on mahdollista oppia ymmärtämään toisia ihmisiä (ja muita eläimiä) yksinkertaisesti tutustumalla heihin. Käytännössä tutustuminen on usein vaikeaa, mutta lukemalla ihmisten tekstejä pääsee näkemään, kuulemaan ja fiilistelemään asioita, maailmoita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

"Voi rakas pieni, mikset sinä koskaan kertonut, kuinka onneton olit?" kysyy tuttavani erään raskaan suhteen päätyttyä elämässäni. "Me kaikki kuvittelimme, että sinä olit onnellinen ja tyytyväinen tilanteeseen." Ja toisaalta: "Mitä, abortti. Voi sinua raukkaa. Sen on täytynyt olla ihan hirveää." - Kun kyseessä on se on kaikkein helpottavin ja sikäli iloakuplivin tapahtuma koko elämässäni, osoitus siihen, että joskus painajaismaiset ongelmat voidaan ratkaista yksinkertaisesti ja siististi niin että kaikille osallisille jää hyvä fiilis.

En tiedä, mistä ajatus, että ihmisten pitäisi tukkia suunsa yleensä ottaen kaikesta yksityisestä, kumpuaa. Ymmärrän tavallaan, että he haluavat suojella yksityisyyttään ja läheistensä yksityisyyttä - itsekin olen suostunut myymään käsittämättömän lyhyen (joskus merkkimäärän rajoittaminen johtaa puhtaaseen absurdismiin), moraalisiin pohdintoihin täysin ulottumattoman ja lehden toivomassa tyylilajissa toteutetun lehtijutun abortistani ainoastaan nimettömänä, koska en halua, että meille aletaan soitella epämääräisiä tappouhkauksia. Kukaan tuskin sellaista kaipaa. Tai että snägärin jonossa tulee miehelle dunkkuun, kaverit eivät enää katso silmiin, ja oma elämä muuttuu jotenkin surkeaksi ympäristön suhtautumisen myötä. Ja kuitenkin, kyse on operaatiosta, jonka arvioiden mukaan käy läpi joka viides suomalainen nainen. Meitä on paljon ja me kaikki pidämme turpamme kiinni; ehkä koska kyseessä on naisten juttu. Kuitenkin abortteja tehdään Suomessa vuosittain 10 000 tienovilla ja maailmassa 40-50 miljoonaa. Oman ratkaisuni tehdessäni en tiennyt yhtään ihmistä, joka oli tehnyt abortin, en yhtään jälkeen-näkökulmaa siihen

En muuten tiedä edelleenkään. Joka viides nainen - minun täytyy tuntea muitakin, en vain tiedä, että heilläkin on tällaisia kokemuksia. Eipä silti, että omassa kokemuksessani olisi mitään traumaattista - muuta kuin itse operaatiota edeltävä pelko: luulin kyseen olevan jostain paljon isommasta, eihän siitä todellakaan puhuta missään. Siksi koetan hölistä kokemuksestani. Ettei ihmisen tarvitsisi turhaan pelätä eikä hävetä. Ei pelkääminen eikä häpeä tee ketään onnelliseksi.

Uudessa Hesarin kuukausiliitteessä on Myyrmannin pommissa läheisiään menettäneen ihmisen palautekirjoitus, jossa moititaan lehteä siitä, että pommipojan isän tarina tapahtumasta on julkaistu edellisessä numerossa. Kirjoittaja moittii, että kirjoitus repi kaikki haavat auki ja paheksuu sitä, että jotkut ovat toivottaneet pommipojan isälle jaksamista.

En usko, että on yhtään sellaista lehtijuttua tai muutakaan kirjoitusta, joka ei loukkaa jotakuta. Mutta silti, asioista pitää pystyä puhumaan. Miten me muutamme maailmaa parempaan suuntaan, jos emme edes tiedä, miten täällä asuvat ihmiset asiansa kokevat? Sillä kyllähän me koemme asiat eri lailla.

Minulle vaikeista asioista puhuminen/kirjoittaminen on se terapia, jota varmasti ne piilottavana tarvitsisin. On yksinkertaisesti aika raskasta ajatella jostain omasta näkemyksestä tai toimintatavasta, että se on niin paha, ettei sitä saa kertoa muille. Tai pahinta: hävetä sitä, että on joutunut uhriksi/syrjityksi jossain tilanteessa. Hävetä sitä, ettei pysty johonkin.

Yksinkertainen esimerkki: Tulen hyvin toimeen naisten kanssa ja minulla on useita intiimejä ystävyyssuhteita, joissa voi puhua melkein mistä vaan. Silti se asia, että useimmilla naisilla on edes jonkinlaisia kuukautiskipuja, avautui minulle vasta pari vuotta sitten, kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, Nasu-koiran sterilointia edeltävän ainoan juoksun tehdessä koirasta tajuttoman kiukkuisen ja minun tiedustellessani syytä eläinlääkäriltä. "Se on niin kuin kuukautiset. Siksi sitä kiukuttaa. Kyllähän sinä naisena tajuat", selittää eläinlääkäri kummastunein äänenpainoin. "Jahas, en kyllä ymmärrä, miksi kuukautiset tekisivät jonkun kiukkuiseksi...", aprikoin ääneen. "Eivätkö sinun kuukautisesi muka lainkaan satu?" ihmettelee eläinlääkäri nyt jo suoraan. "Ei. Minulla on vain tajuttoman mukava olo, kun niitä edeltävä turvotus on katoaa heti niiden alkaessa. Jos selkälihakset alkavat krampata, venyttelen ja se siitä." Eläinlääkäri tuijottaa minua hetken oudoksuen ja sanoo sitten, epävarmasti aivan kuin ei tietäisi, uskoako kuulemaansa: "No, onnea vaan sinulle. Kuulut hyvin pieneen vähemmistöön." Miten yksinkertainen ja pieni asia, joka kenties olisi auttanut minua ymmärtämään, miksi joskus yhteinen meno perutaan sen kummemmin perustelematta - olen yleensä ottanut syyn itseeni ja ajatellut jotenkin loukanneeni toista. Jotkut menevät siihen saakka kuukautissalailuissaan, että valehtelevat mieluummin perheriidan ("Me ei haluttu tulla, koska me oltiin just riidelty ja olin siksi itkenyt") kuin sanovat, että ovat kivusta lamaantuneet. Joskus jälkeenpäin sitten selviää miestä kuuntelemalla, mistä oli oikeasti kysymys. Mutta mitä hävettävää siinä on? Epäilemättä tämä kuukautisjuttu on yksi niistä itsestäänselvyyksistä, jota kukaan ei ole sanonut ääneen. Mutta eivät muut välttämättä tiedä. Miten ihmeessä he tietäisivät? Minä en ainakaan tiennyt.

Alan olla vähitellen täynnä ärtymystä siihen asenteeseen, että kunnon ihminen ei kerro mitään, koska siinähän voi vaikka työpaikka mennä tai joku pitää narsistina, kun uskaltaa kertoa, miltä itsestä tuntui eikä osta yleistä mielipidettä. Minua kuvottaa ihmisten muovinen Barbien ja Kenin koti -julkisivu. Olen varma, että jokainen meistä itkee joskus. Nauraa joskus höpsöille asioille. Ei ymmärrä, miksi jostain jutusta pitäisi olla paskana, vaikka niin yleinen asenne vaatiikin. Tuntee lämmön hulvahtavan ylitseen kimmeltävänä ja ihoa kutkuttavana toisen sanoessa: "No nyt minä ymmärrän, miksi sanoit sillä tavalla."

Oikaiskaa, jos olen väärässä.