Hip hei

Aamu alkaa valloittavasti: viimeinkin sähköpostia unitutkijalta! "Soita minulle", hän kirjoittaa, "sovitaan aika puhelinhaastatteluun." Nieleksin. Pienehkö käytännön ongelma.

Meidän puhelimessamme on irtoluuri, siis sellainen langaton. Se on aivan paska. Aluksi, kun puhelin oli kunnossa, luuri jäi aina lojumaan pöydille ja sen akku tyhjentyi eikä meitä saanut lankapuhelimella ikinä kiinni. Nyt sitten luuri on muutenkin paskana. Vaikka akkupylväs on pisimmillään, luuri alkaa kirkua lataa minut -ääntä heti, kun sen nostaa laturista. Ehei, tällä telefuunilla ei soitella mitään puhelinhaastatteluja!

Yritän urheasti lähestyä puhelinta, mutta se ei suostu soittamaan minnekään. Ei edes sekunnin puhelua. Minun pitäisi soittaa myös työkaverilleni, joka on kutsunut Kissan ja minut glögeille. Himskatin puhelin.

Asioiden hoitaminen on hieman hankalaa. Kissakaan ei ole kotona joten en voi lainata hänen kännykkäänsä. Meillä on kyllä monta puhelinta, mutta ne kaikki on dumpattu meille siksi, etteivät ne oikein toimi.

Huokaus.

Joka tapauksessa, 30-v-synttäreihin on nyt tasan kymmenen päivää aikaa. Minua vaivaavat samat absurdit huolet kuin aina ennenkin. Soittaisin, mutta en voinut.



Oliko lapsena elämä sen yksinkertaisempaa? Eipä kai. Kannan mukanani epämääräisiä muistikuvia siitä, että jo lapsena selvisi kerta toisensa jälkeen, että minun elämäni ei nyt ole ihan sitä tavallista elämää, jossa asiat luistavat ja elämä vie. Absurdit huolen sen kuin kasaantuvat, kinostuvat ja estävät kaiken järkevän oloisen toimimisen.

Luulen, ettei tässä auta muu kuin pakata kimpsut ja kampsut tanssituntia varten vähän aiemmin ja käydä ostamassa, hitto soikoon, jostain puhelin, jonka luuri on johdolla kiinni itse laitteessa. Sitten voisin vaikka soittaa kavereillenikin. Nyt en voi, kiitos puhelimen. Se sallii jokseenkin sentään vastaanottaa puheluita, tosin katkoen ääntä meiltäpäin ulos, mutta sillä ei pysty soittamaan. (Niin että darlings, älkää toki loukkaantuko siitä, etten ole soitellut. Sille on varsin kouriintuntuva syy.)

Puhelin soi. Se on K, jolle olemme menossa glögeilemään. "Ei kuulu!" hän huutaa, minä vastaan sinnikkäällä "Haloo, haloo, tämä meidän puhelin on ihan mahdoton!" -kirkunalla.

Lopulta K:n soitettua pari kertaa uudelleen saavutamme yhteisymmärryksen siitä, että menemme sinne kasiksi. "Kahdeksalta, sinä tiedät missä tämä on", hyvästelee K.

Selaan kalentereita. Onneksi osoite löytyy.

Kuinka kauan puhelin on ollut rikki? Arviolta puolisen vuotta. Ehkä kauemminkin. Vuoden?

Hitto vie, tänään menen, ostan uuden, tökkään tuon romutoosan roskikseen. Jos kysyn Kissalta, hän sanoo kuitenkin, että katsotaan nyt vielä, josko se siitä toipuisi.

Minä en katso enää kertaakaan. Puhelin on rikki. Ekologisella elämällä on silläkin rajansa: kyllä toimimaton puhelin pitää voida vaihtaa toimivaan. On kurjaa leikkiä rikkinäistä puhelinta, kun asiat pitäisi saada hoitumaan.