Bäks

Paluu arkipäivään juhlinnantäyteisen viikonlopun jälkeen: Salmisaaren oikeustalon ylitehokas ilmastointi kuivattaa ihon ensimmäisen vartin aikana. Olen jälleen ainut 40-luvun jälkeen syntynyt lautamies tuomiokokoonpanossamme. Nukuttaa. Lautamiehen paikalta ei näy edes taivaankaistaletta ikkunan takana.

Kolmikymmenvuotispäivä: traumaattista ja hauskaa. Kissa antoi lahjaksi ison kasan luomuhedelmiä, -halvaa, -pähkinöitä, -mallasvohveleita, sekä Nick Draken kokoelma-CD:n ja Rocky Horror Picture Shown soundtrackin. Ihania levyjä ja ruokaa! Mutta koska PMS on PMS, aamusta iltaseitsemään jouduin keskittymään kaikin tahdonvoimin siihen, etteivät ruoat tule ylös hormonaalisen pahoinvoinnin myötä. Niinpä vanhempien, mummun ja serkun onnittelulähetystö kohtasi vaisun ja kalpean päivänsankarin, joka ei oikein ollut keskustelutuulella ja hymyili vähän väkinäisesti. Ja sitten yhtäkkiä: pahoinvointi häviää, kuukautiset alkavat, hirveä nälkä. Ja bilestysfiilis.

Päädyimme lopulta syömään New Bamboo Centeriin, vaikka Kissa olisi halunnut viedä minut johonkin hienompaan paikkaan. Mutta minä nyrpistin nokkaa ruokalistalle toisensa jälkeen ja ilmoitin lopulta, että haluan hyvää ruokaa, en pönötystä. Minkäs teet, totesi Kissakin. "Jos olet ihan varma, että haluat sinne, sitten mennään sinne." Valinta oli onnistunut: ihanaa malesialaista tulista tofu-kasviscurrya. Parasta, mitä Helsingissä saa ulkona syödessä. Tietenkään NBC:ssä ei saa mitään alkoholia, mutta entäs sitten? Ja muut syöjät vähän vähemmän pukeutuneita, mutta entäs sitten? Ja tunnelma juhlavan sijasta aasialaisen kiireinen, kuin nopeutetussa filmissä. Pikkuoravien synttäriateria.

Bilestyksestä ei sitten tullutkaan mitään, koska muistimme äkkiä, että koirat jäivät kotiin ilman Nasun haukkupantaa eli oli ihan selvä, että ne konsertoivat siellä riemukasta vuoron perään haukahdus -sinfoniaa. Naapurisovun säilyttääksemme pyöräilimme siis kotiin jouluvalaistun keskustan kautta. Suloista! Nukahdin videolta katsottuun blacksploitationiin, ahmittuani valtavan korvapuustin ja puoli pussia sipsejä. Ahmiminen on kivaa. Eli tipaton 30-päivähän siitä lopulta tuli...

Eilen sen sijaan ei oltu tipattomia, koska oli Dodon pikkujoulut, jonne tuli vähemmän ihmisiä kuin odotimme. Pitihän jonkun kaikki glögi juoda! Mutta kotimatka räntäsohjossa, humalassa, uuden pyörän selässä oli kyllä aika, hmm, painajaismainen ja raskas. Pyörä vain luisui eestaas, käsijarrun ja renkaan väliin kertyi lumipaakkujarru, laskuhumala hengästytti ja läpätytti sydänrassua. Laskuhumalassahan ei saisi urheilla. (Ei kai se ole nousuhumalassakaan kovin fiksua. Olen monet kerran reväyttänyt takareiteni tehtyäni liian hurjia hyppyjä ja potkuja tanssilattialla. Kuten kai kaikilla steppaajilla, minullakin on pysyvä cancan-fiksaatio. Ja mitä lyhyempi hame päällä nakkaa nilkan korvan vierestä kohti kattoa, sen kivampi. Etenkin nousuhumalassa.)

Tänään on ihanaa: steppitunnilla teemme aika mustaa, paikoin synkopoivaa steppiä jazzahtavien joululaulujen tahtiin. Tulee ihan hassu olo, semmoinen hyppivä, melkein tiputanssimainen.

Mutta ennen kaikkea: Ihanaa ehtiä takaisin koneen ääreen. Kun ei kirjoita, ei ajattelekaan. Tai ainakin, ajattelee tasottomammin.

Rappio kuuluu joka lauseessa.