Keski-ikäiset ja nykyaika

Tämä hieman yli viikko, jonka Hesari on tullut meille, on jälleen nostanut kellarista valoon (ja tänään ulkona onkin upea valo, tulee aivan keväinen mieli ja kevään odotus) sen ikävähkön tosiseikan, että keski-ikäiset jyräävät. Jopa nyt-liitteessä, joka noin varovaisesti arvioiden on suunnattu aiheiltaan siinä 15-20 -vuotiaille ja muille nuorenmielisille, Helena Ylänen kirjoittaa leffa-arviossaan: Ne tapahtuvat kaikki nykyaikana, eli 50-luvun taitteen molemmin puolin.

(No okei, ei saa haukkua Nyttiä niin raskaasti. Se sentään introdusoi kuukautiskupin yleiseen tietoisuuteen ja teki siitä hetkessä muoti-ilmiön.)

50-luvun taitteessa isäni oli kymmenvuotias. Nykyaikana? Aikana, jolloin pojilla oli polvihousut vee soikoon talvellakin! Ja jolloin leppoisasti jammaileva jazz oli paheellista nuorisomusiikkia, ei yritysjohtajien hymistelymusaa. Joo-o.

Nykyaika on aika venyvä jakso, ei voi muuta sanoa. En nyt tarkoita tietenkään, että 50-luvun taite olisi erityisen kaukainen nykyajasta, mutta on hiukan huvittavaa, että ideaaleiltaan ja elämäntavoiltaan aika kaukainen jakso esitetään jotenkin nykyiseen samastettavana. Kun kuitenkin keski-ikäiset jaksavat kyllästymiseen asti jankuttaa, että kyllä maailma oli silloin erilainen, ja kuinka silloin sanottiin kohteliaasti ja reippaasti käsipäivää ja tytöillä oli sievä permanentti eikä hiukset roikkuneet kasvoilla vaan oli laitetty nätisti pinnillä korvan taakse kiinni ja kukaan ei tosiaankaan käyttänyt maihareita eikä pukeutunut reikäisiin farkkuihin.

En tahdo sanoa, että nämä uutuudet/nykyisyydet nyt olisivat yksinomaan positiivisia juttuja - esimerkiksi valmiiksi reikäisten, upouusien farkkujen myyminen kaupassa on minusta yksinomaan huvittavaa, kyllähän housut saa itsekin rei'ille kulumaan, ja minusta on aina mukavaa, että rappukäytävässä voi jutella eri-ikäisten naapureiden kanssa, vaikken erityinen käsipäivään ystävä olekaan. Mutta 50-luvun taite tuntuu kyllä jollain tavoin hyvin, hyvin kaukaiselta ja menneeltä.

Muistan, kuinka nuorempina nauroimme tikahtuaksemme kaverini vintillä lukiessamme jotain hänen äitinsä 50-luvun tyttöjen käytöskirjaa, jossa oli kaikkia hupaisia neuvoja siitä, kuinka tyttö voi vaikuttaa aina raikkaalta, reippaalta ja kohteliaalta. Viehättävältä. Aamiaisohjeita pekonileivälle, kahville ja greipille. Opastusta hiihtoanorakin valintaan. Ja neuvoja siitä, kuinka poikia tulee kohdella, reilusti, kunnontytösti, avioliittoon tähdäten. Tämä kaikki teititellen.

Ovatko 50-luvun tytöt olleet mielissään jos heitä on puhuteltu kaupassa neidiksi ja teititelty? Puhuteltu vahingossa rouvaksi? En tiedä, yksinkertaisesti. Se on liian kaukainen aika. Historiana mielenkiintoista, mutta nykyaikana armottoman epäuskottavaa.

Taivas varjelkoon, ja tarkkasilmäisyys, minua siltä, että joskus kymmenen vuoden kuluttua pidän 80- ja 90-luvun vaihdetta nykyaikana. Minusta se on jo nyt galaksienkaukainen. Muuttuuko jossain vaiheessa mieli, tylsyy sillä tavoin, että pitää sitä sosiaalista rakennetta ja ideologiaa, jotka silloin rytmittivät elämää, jotenkin nykyaikaisena? Minusta on kauhean hauskaa jo nyt nuuskia tuota menneisyyttä, sen erilaisuutta. Sitä närkästystä, kun joku hankki kännykän. Kaikki sanoivat selän takana vittu, mikä juppi! Ja parin vuoden päästä kiukuttelivat niille, jotka eivät olleet vielä kännykkää hankkineet. (Minulla ei ole edelleenkään. En pidä talutushihnoista, itseni enkä muiden. Mutta minulle ei enää kiukutella, ihmiset kuvittelevat nykyään aina, että olen päätynyt ratkaisuuni vittuunnuttuani kännykkään, kuten aika moni omaansa sitä silti hylkäämättä.) Muistikuvia siitä, miten aina puhelimella soittaminen piti hoitaa Karhupuiston puhelinkopista. Kerätä aina kolikkoja pieneen mukiin, jotta hätätilanteessa niitä oli varalta pitkäänkin puheluun. Ja se, ettei ollut cd-soitinta, vaan epämääräisiä, venyviä kasettinauhoja, jotka liian kuuntelun jäljiltä katkesivat. Ja esseet: kirjoituskoneella suoraan vaan paperille ilman jälkieditoinnin mahdollisuuksia. Sama taktiikka kuin blogissani, nykyään. Mikä vapaus olla kajoamatta sanottuun jälkeenpäin! Hypoteesit ovat rohkeampia, ajattelu kuultaa enemmän läpi.

50-luvun taiteko nykyaikaa. Jaa, jaa.

Joskus tuntuu siltä, että keski-ikäisten ikuinen tavoite on saada kaikki 40-luvun jälkeen syntyneet tuntemaan itsensä enintään kahden päivän ikäisiksi. Vaikka olemmehan mekin nähneet jo paljon, ja joskus tuntuu, että miltei liikaa. Tänä aamuna en tahtonut herätä lainkaan. Käperryin vain kerälle, Kissa vei koirat ulos. Olisin halunnut nukkua koko päivän. Sekään ei onnistu. Joulu on rasittanut minut aivan loppuun. Hyvä kun jaksan hengittää.