perjantai 17. joulukuuta 2004

Surkeutta, aamua, suggerointia

Näen koko yön painajaisia säpsähdellen hereille tuon tuostakin. Välillä minua ripustetaan lihakoukkuun teurastamossa, välillä seison Yliopiston päärakennuksen auditorion kateederilla pilkallisten, lyhytsanaisten miesfilosofien kuulusteltavana aiheesta "Miksi sinulla on tunteita", välillä harhailen taas kerran pitkää käytävää nimettömin ovin, paniikissa siitä, ettei yhdessäkään ovessa lue sukunimeäni. (Viimeinen uni on autobiografinen klasari. Karkasin 3-vuotiaana Kreikassa matkanjärjestäjän lapsiparkista hotelliin, koska muut lapset olivat mielestäni tylsiä, ja harhailin hotellin käytäviä useita tunteja, ennen kuin minut löydettiin; tässä vaiheessa vanhemmat olivat tietysti jo sitä mieltä, että minut on ryöstetty ja lapsiparkin työntekijä oli täydessä paniikissa. Kun minut viimein löydettiin, olin kirkunut raivosta soikeana, että missään ovessa ei lue meidän nimeä. Osasin tunnistaa oman sukunimeni hahmon jo tuolloin, vaikken varsinaisesti osannutkaan lukea kirjain kirjaimelta. Kreikkalaisen hotellin nimetönovinen käytävä vierailee unissani vähintään viikottain.)

Ei siis ihme, että koirien aamulenkityksen ja aamiaisen jälkeen purskahdan itkuun. Selkeää PMS:ää, rationalisoiden. Mutta tuntemusten tasolla: kurjaa. PMS:ksi tunnistaminen ei poista herkkyyttä purskahtaa itkuun tai toisaalta, hysteeriseen kikatukseen. Eikä nälkää. Nyt itken vain hiljaa, aivan sekaisin.

Kissa on huolissaan, ja sopertelen jotain sekalaista argumenttien ilkeydestä ja ihmisten yleisestä negatiivisuudesta, kun argumentointi liikkuu pelkästään kirjoitetulla tasolla, ja ad hominem -argumenteista, joiden tarkoituksena on saada vastapuoli vain sulkemaan suunsa.

"Olenko minä nyt käyttänyt sinua vastaan ad hominemia?" kysyy Kissa.

Minulla on ihana mies. Sellainen, joka suukottelee ja halaa, kun parun sitä, miten kurjaa on yrittää rakentaa kestäviä, yhteisiä näkemyksiä ihmisten kanssa, jotka eivät osaa edes hävetä adhominemismiaan. Kissa ei sorru adhominemismiin juuri koskaan. Tai ainakin riittävän harvoin, jotta kykenisin ajattelemaan sen hänen tyyppivirheekseen. Siinä on ehkä tärkein syy, miksi jumaloin häntä niin kovasti.

Itsekin riistäydyn välillä verbaaliaggressioon. Se on hirveää. Itse asiassa, tahtoisin pyyhkiä täältä Veloenastakin kaikki ikävät kommentit ja etenkin argumentit kokonaan pois. Mitä ja kenen asiaa ne voivat ajaa? Tyypillisesti negatiivinen argumentti vain suututtaa lukijan/kuulijan eikä taivuta ketään minnekään päin. Jätän kuitenkin argumentit paikalleen muistutukseksi siitä, millaiseksi väkivaltaiseksi hirviöksi olen tullut toisinaan tilanteen karatessa rationaalisen harkinnan ulkopuoliseen hybris-leijunnan piiriin.

(Jos virheet pyyhitään pois, huonomuistinen ei voi oppia niistä mitään.)

Mietin muutaman kymmentä minuuttia jopa, lakkaanko täysin kaiken nettikeskustelun ja siirryn Veloenassakin parin rivin mitäänsanomattomiin toteamuksiin maisemista, joita olen kulloinkin katsellut turistin tapaan, tai ironisiin sanaleikkeihin. Mutta minun ideani oli alun perin intiimi sanojen tila, ei näyteikkuna. Pahus. Näyttää siltä, etten osaa nettikeskustella stressaantumatta siitä kohtuuttomasti, itkemättä kommentteja jälkeenpäin. Myös muiden, mutta etenkin omiani.

Olisi ihanaa, jos voisi olla aina rauhallinen ja tyyni ja empaattinen. Pyrkiä oikeasti, vakavasti ja ilman ironiaa, ymmärtämään toisten elämää, toisten tapaa kokea asiat eri tavalla, sujahtamaan heidän katsantokantaansa, katsomaan omaa kiukkuaan ja toivottomuuttaan, heidän kiukkuaan ja toivottumuuttaan, ja sitten sitä kaikkea, joka on toiselle hyvää & kaunista, toiselle pahaa & rumaa: tarroja sähkökaapeissa, tuulivoimaloita, minkkiturkkeja, meetwurstivoileipiä, My Little Ponyja, Lars von Trierin Idiootteja, satelliitteja, uusia omakotitaloja Nurmijärvellä.

Joskus sellainen miltei onnistuu. Joku kertoo kokemuksestaan, kuvaa sitä niin eloisasti ja herkästi, että tempautuu mukaan, ja menee sen toisen nahkoihin tarinan ajaksi, ja kun tarina loppuu, ei enää tiedä tosissaan, kuka tai mikä on. Tajuaa äkkiä, kuinka Viikin pelloista voi pitää, tai sellaisesta leikistä, jossa mies lyö naista sängyssä. Tuntee, kuinka maailma on vieras, kolhiva, täynnä erilaisia esineitä ja näkökulmia niihin. Tuntee, kuinka maailma muuttuu, muljahtaa uudelle paikalle.

Useammin kuitenkin kaikki menee pieleen. Oivaltamisen illuusion sijasta saakin kokea, kuinka erilaiset näkökulmat asettuvat vastakkain ja irvistävät rumasti toisilleen. Tästä syystä en erityisemmin pidä sanoista enkä ideologioista. En ainakaan silloin, kun ne on irroitettu siitä, että välillä saa halata tai edes vastavuoroisesti hymyillä ja oikeasti makustella toisen läheisyyttä. Erilaiset todellisuudet, joissa elämme (ja jotka kaikki ovat yhtä todellisia, myös ne itseään fiktiivisiksi kutsuvat) vaativat totutteluaikaa. Ilman hymyjä ja sipaisuja tuo aika on liian stressaavaa. Argumentaatiolla ja retoriikalla on hirvittävä, murskaava ja tuomitseva voima. Sitä on helppo käyttää näennäisen viattomasti.

Joskus mietin, miksi me kirjoitamme, siksikö että ymmärtäisimme paremmin toisiamme vai siksi, että toisten antama vastustus antaisi selkeämmän taustan sille, joka muuten jää näkymättömäksi - itselle, sille, mitä on olla juuri tämä minä, näine mielipiteineen ja preferensseineen. Vai ihan jostain muusta syystä? Muistaaksemme myöhemmin? (Tämä kai on päiväkirjailun alkuperäinen idea, laittaa paperin lahjomattomaan muistiin, miten asioita käsitteli, kun oli 12, tai 20, tai 25.)

Saada iloita yhdessä, surra yhdessä, erilaisten ihmisten ja eläinten kanssa, siinä minun toiveeni seuraavalle vuosikymmenelle. Lähes kaikki psykologiset tutkimukset osoittavat, että ihmiset kokevat elämänlaatunsa paranevan vanhetessa. Toistaiseksi se on pitänyt paikkansa. Maltan tuskin, kuten äidillenikin jo hehkutin, odottaa vaihdevuosieni alkamista. "Se on ihanaa", sanovat vaihdevuosiin kerinneet tuttavani. "Äkkiä kaikki suru tiettyinä kierron vaiheina katoaa, ja on taas kuin lapsi, nähden maailman selkeästi. Miesten ja naisten epätoivoisen rimpuilun. Neutrina on niin helppo olla." Ja äiti: "Se on ihan hassua, mutta kun kuukautiset alkoivat ollessani kuudentoista, aloin palella tajuttomasti. Ihan koko ajan ja kaikkialla. Nyt se paleleminen on poissa. Eikä tule virtsatientulehduksia, vaikka joisikin lasin viiniä." Tosin äiti on sitä mieltä, ettei minun pitäisi liikaa kiirehtiä asioissa ja odottaa kieli pitkällä vaihdevuosia. "Ota nyt kaikki irti tuon vaiheen hyvistä puolista."

Sillä tottahan se on: kiusallisen emotionaalis-sentimentaalisen PMS:n jälkeen tulevat kuukautiset. Ja kuulkaas, silloin minua saa solvata vaikka miten, mutta minä vain nauran. Ja mahdollisesti likaan tuolin, sängyn, pyjaman. Onnellinen sottapytty. Onko vaihdevuosien jälkeen enää sellaista tunnetta? Eipä kai, sillä eiköhän kuukautisten "olen voittamaton" -fiilis johdu juuri kontrastoitumisesta PMS-vaiheen itkuiluun. Niin, ja tietysti siihen tunteeseen, että kivistävä turvotus katoaa kehosta, kohtu myllää itseään puhdistaen ja uudistaen, selkänsä ääriä lihakset pinnistellen nuoleva kissa, ja siihen tunteeseen, joka heittää maailman sijoiltaan sillä hetkellä, kun Kissa kävelee huoneeseen. Näe minut, kuiskaa jokainen liikahdus. Tule.

Suggerointi onnistuu: olo ei ole enää itkuinen. Hei, voi olla, että jo huomenna Kissa saa taas naureskella sille, kuinka raahaan häntä makuuhuoneeseen täysin kyvyttömänä neuvottelemaan tarvetyydytysten edes puolella tunnilla lykkäämisestä. Se on kiva olo. Sitä kannattaa odottaa ja vaikka vähän itkeä tihuuttaa. A vot. Lisää aamiaista. Nälkä ei ole kadonnut minnekään. Taidan luksus-porsastella Vivanin vihreätee-luomusuklaalla ja Yogi-teen mustalla luomuchailla, tuoreilla taateleilla, mandariineilla, paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Jos en tänään muuhun järkevään pysty, pystyn ainakin syömään ja suggeroimaan. Lovely!

2 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Pohdintasi siitä, miksi kirjoitamme, kirvoitti minusta tämän: eläimen itsekkyys. Kiitos ajatuksia herättävistä kirjoituksista.

Veloena kirjoitti...

Kiitos. On aina yhtä helpottavaa tietää, että muutkin miettivät samoja asioita.