Toivun eilisestä, jolloin Dodon uusi hallitus kokousti olohuoneessamme. Olin niin väsynyt, että muistikuvat ovat epämääräistä sälää. Taisin istua lattialla ja venytellä, ja joku sanoi, että toki voin tulla tuolillekin istumaan. En pidä tuolilla istumisesta, joten jäin lattialle. Jossain vaiheessa koetin rentoutua selinmakuulla. Nukahdin selälleni keskelle olohuoneen mattoa hallituksen kokouksen jatkaessa turinointiaan kahden metrin päässä. Toivottavasti en kuorsannut kovin kuuluvasti. Heräsin siihen, että ihmiset loikkivat ylitseni. Jotkut laskevat lampaita, jotkut paimenia.
*****
Vastaus eilisen Suomen merkittävin maisema -kysymykseen on muotoutunut. Itsenäisyyspäiväisin äänimaisema, jonka keksin, on peräisin kymmenen vuoden takaa, itsenäisyyspäivältä. Asun Franzeninkadulla, seuranani on silloinen poikaystävä, joka haluaa katsoa telkusta Tuntematonta sotilasta. Purnaan vastaan, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ennen elokuvaa minut pitkästytetään armeijajutuilla. (Jo silloin olin sitä mieltä, että miestä, joka on käynyt armeijan, ei voi todella kunnioittaa. Sivarit ovat aina olleet sydäntäni lähempänä, mutta toisaalta etenkin nuorempana olin altis kompromisseille.) Tylsää länkytystä siitä, miten illalla poikapoppoo katsoi yhdessä pornovideoita, ja miten parin armeijaviikon jälkeen naistenpyörän satulakin alkoi näyttää kiimaiselta. Hohhoijaa.
Tuntemattoman sotilaan alku tuntuu miltei pelastukselta. Istun sängyllä ja poikaystävän pää on sylissäni. Puolen tunnin kuluessa hän alkaa kuorsata. Loistavaa! Pitäen niskasta varoen käsilläni kiinni livautan alaruumiini pois sängyltä ja tuuppaan pään alle tyynyn. Hiivin televisiolle ja sammutan sen. Istun haukotellen lattialla, kirjoitan vihkoon. Naksautan teenkeittimen päälle, juon teetä.
Hiivin hipihiljaa vessaan pissille, tuolle teen vastaansanomattomalle seuraukselle. Lattialankut narisevat villasukitettujen jalkojen alla. Kuorsaus kertoo, että oikeastaan vaaraa poikaystävän heräämisestä ei ole. Kun avaan vessan oven, vastaani syöksyy konekivääritulen papapapapa-soundi. Ilmeisesti koko Franzeninkatu 21 katsoo Tuntematonta. Siinä talossa ei ole yksityisyyttä. WC-pönttöjen kautta asuntojen äänimaisemat matkaavat toisiin asuntoihin ja sekoittuvat. Yleensä tuloksena on kakofonia oksentamista, hyräilyä, heviä, rakastelun ääniä, puhelinvastaajien toistoa: "Kirsi ei ole nyt kotona, jätä viesti", mäyräkoiranpennun pihinää sen jäätyä yksin kotiin.
Mutta itsenäisyyspäivänä kakofonia on tiessään. WC-pöntöstä nousee vesijohtoja ja likavesiputkia pitkin yhtenäiskulttuurin konekiväärisinfonia. Yhtä hyvin televisio voisi olla auki. Poistuessani vessasta suljen oven perässäni. Ihanan hiljaista, jälleen.
Mitä kirjoitan, en muista.
Mutta päiväkirja muistaa. Siinä lukee: "Vaimeat ovat ajat ja ajatukset ovat ikkuna-aukkoja, lasein päällystettyjä, uupuneen katseen väyliä. Toisiin asunnonkaikkeuksiin, tiloihin, valoon, ja muiden ikkunoiden pimeys kertautuu kunnes koko maailma on nimetön pupilli, joka laajenee pimeän tullen."
Miksi puhun näkemisestä, kun pitäisi puhua kuulemisesta? Miksi maisema on ensimmäiseltä assosiaatioltaan "jotain nähtynä"?
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
2 kommenttia:
“Miksi puhun näkemisestä, kun pitäisi puhua kuulemisesta? Miksi maisema on ensimmäiseltä assosiaatioltaan »jotain nähtynä»?”
Kädelliset ovat ennen muuta visuaalisia eläimiä. Hyppely puiden latvoissa, eteenpäinkääntyneet silmät, stereonäkö et cetera.
Kädelliset ovat ennen kaikkea käsi-silmä-yhteyden mestareita... meille toitotetaan jatkuvasti visuaalisuuden tärkeyttä, mutta näyttää kovasti siltä, että visuaalisuutemme on kuitenkin tuntoaistillemme alisteinen. Mm. joissain oppimiskokeissa, jotka vaikuttavat varsin luotettavilta, kosketusaistin ensisijaisuus on onnistuttu toteamaan aika mainiosti. Etäisyyshavainnot eivät onnistu "pelkällä silmällä"; silmää voi jymäyttää sairaan helposti. Siispä: visuaalisuus vaatii kyllä kosketusaistin perustakseen.
Minusta on tylsää ottaa annettuna se, mitä psykologia kertoo esim. näön ja kuulon keskinäisistä suhteista. Aistiminen, kokeminen on kuitenkin aina synesteettistä eli aistit sekoittavaa. Minua kiinnostaa kovasti mm. sokeiden, kuurojen ja tasapainohäiriöisten maailma.
On jotensakin järkyttävää, miten monet ihmiset pitäytyvät visuaalisuuden ylivallassa niin etteivät kirjaimellisesti haista, maista, kuule tai tunne mitään. Tai eivät ainakaan vaivaudu pohtimaan ja järeksimään näistä toisaistisia tuntemuksiaan. Hmm, en nyt tarkoita kuvittelevani sinun tekevän näin. Olen saanut blogistasi toisenlaisen käsityksen.
Mutta: olen aika skeptinen kaikenvoittavan visuaalisuuden suhteen. Kokeellista psykaa ja kognitiotiedettä tarkastellen ajatus siitä, että näkö on tärkein aistimme, ei pukeudu muotoon "näkö on kaikissa tilanteissa, aina, kaikkialla ja yksin meidän ykkösaistimme".
Tämä rationalismin pikku ajatushelmi, johon liittyy oleellisesti se pointsi, että näkö kaukoaistina (sic!) on "irrallinen passioistamme" ja siten eläin-ruumiillisuuden saastuttamattomissa, ja siten objektiivisesti toden näyttävä, on teesi, joka on yksinkertaisesti niin pässi, että huh huh.
Aatehistorioitsijat ovat aika taajaan sitä mieltä, että 1600-luvun näkemisen käsitteellä ei ole paljonkaan tekemistä optisen näkemisen kanssa, vaan kyse on tosiaan Platonilta asti periytyvässä Hippias-dialogissa ilmenevästä (pienen vai ison, en nyt saa päähäni, jommasta kummasta Hippias-dialogista kumminkin) huolesta siitä, kuinka yksilölliset, et. seksuaalissävytteiset intressit tahraavat puhtaan tiedon mahdollisuuden, ja siten vain kaukoaistit näkö ja kuulo antavat meille jokseenkin luotettavan kuvan ilmiöiden maailmasta.
Mutta kuinkas ollakaan, kyllä on ihmimillinen aatehistoria tällaista takkuamista jatkuvasti, eikös vain tuon moralistisen, optisesti prinkkalaa päin syöksyvän näkemiskäsityksen ole omaksunut aika moni nykyäänkin. Harvemmin tietty tietoisesti, mutta kyllä edelleen kuulee välillä sellaisia kantoja, ettei "syömistä tai seksiä voi arvioida esteettisesti jos tavoitteena on oma nautinto". Huh huh.Ikään kuin toimilla voisi olla aina kerrallaan vain YKSI tavoite.
Kaikkiin absurditeetteihin sitä törmääkin.
Lähetä kommentti