lauantai 22. tammikuuta 2011

Lomakeskusoutoutta

Mamallapuramin luona huokaa meri, toinen meri kuin ennen. Bengalinlahti sylkee hiekalle erilaisia kotiloita ja simpukoita kuin Arabianmeri. Kaupunki tai kylä, pieni tämä ainakin on, tuntuu jotenkin unohdetulta ja pölyiseltä. Turistikauppoja on vaikka millä mitalla, mutta turistit ovat kadonneet jonnekin, vaikka on vielä sesongin loppurippeitä.

Ensimmäistä kertaa tunnelmassa on jotakin ahdistavaa. Kaduilla päivystää mustalaislasten laumoja, jotka eivät tahdo päästää kulkemaan ohitse. Tuloerot kiipeävät silmille. Lapset ovat oikeasti likaisia ja rääsyissä, aikuiset aliravittuja. Eivät kaikki - puhun nyt kerjäläisistä. Heitä on paljon. Jos istuu rannalle hetkeksikin lukemaan, ympärillä kuhisee pian lauma ihmisiä, jotka haluavat kokeilla vähintään aurinkolaseja, vaihtaa nimiä ja mieluiten myydä santelipuuhelmiä, ja jos niitä ei osta, he pyytävät tuomaan kilon riisiä lahjaksi, jotta olisi syötävää. Näiden ihmisten käytös on puolihyökkäävää.

Mamallapuramilla on huono maine. Kaupunkiin ja sen laitamille on perustettu lukuisia orpokoteja, joissa on ilmeisesti tapahtunut lasten seksuaalsista hyväksikäyttöä, ja vielä useammin turistien rahojen niistämistä johonkin ihan muuhun kuin orpolasten koulutukseen.

Toisaalta kaupungissa on myös Unescon maailmanperintöarkkitehtuuria. Ja meri. Ja mahdollisuus vieläpä loikoilla rannalla hetken ja hengitellä rauhassa pelkäämättä riksan jostain tuututtavan päälle. Nämä vetävät meitä sinne.

Mutta heti huomaa, miten toisenlainen meininki on kuin vaikkapa Goalla tai Varkalassa, jotka ovat toisia käymiämme turistoituneita rantapaikkoja. Täällä tulijaa arvioidaan ihan toisella tavalla. Jos käyttää kameraa tai läppäriä, ilmestyy aika nopeasti paikalle tyyppejä, jotka hypistelevät housunsaumaa laitetta nälkäisinä tuijottaen. Lasten kerjäys, myös muiden kuin kadulla asuvien pikku mustalaislapsireppanoiden, on hyökkäävää ja takertuvaa. Kun pyöräilee heidän ohitseen, he koettavat pysäyttää pyörän vaikka väkisin koettamalla tarttua sarviin tai tarakkaan ja kiljuvat vaativaan äänensävyyn "give me school pen" tai "bon bon" tai "madam give money". Eipä siinä mitään, mieluusti vaikka tukisinkin koulutusta täällä, mutta luettuani aika monta kertomusta siitä, miten näitä school penejä sitten myydään kauppaan tai kadulla toisille turisteille ja miten paikalliset aikuiset eivät pidä ollenkaan siitä, että heidän lapsiaan rohkaistaan kerjäämään, pidän järkevämpänä suunnata apuyritykseni jotenkin systemaattisemmin. On aivan eri asia antaa lahja pyytämättä kuin antaa sellainen sitä röyhkeästi kärttävälle. Kun pyöräilin yhden poikajoukon ohi ja vain väistin heidän pyörää tavoittelevia käsiään, yksi pojista juoksi perääni ja iski nyrkillä selkääni. Kirskautin jarrut pohjaan ja totisesti pysähdyin ja karjaisin, ettei toista ihmistä saa lyödä. Ettei se nyt vain käy. Pojat luikkivat pakoon vähän säikähtäneinä tilanteen saamasta käänteestä koettaen nauraa pollean oloisina, mutta elekieli kyllä kertoi heidän tietävän menneensä liian pitkälle ja pelkäävän nyt seuraamuksia. Nämä pojat olivat siisteissä koulu-univormuissa ja pestyjä ja hyvin ruokittuja. Eivät he nälkäänsä kerjänneet.

Viime yönä sitten tämä rahamassina liikkuminen ja oleminen realisoitui entistä selkeämmin, kun hotellihuoneemme ikkunasta tunkeutui huonetilaan tietä tunnusteleva, lukon aukaisua etsivä sormi. Hotellihuoneen ikkunassa ei ole laseja, vaan pelkät kalterit ja ikkunaluukut. Kalterit ovat niin harvat, että käsivarren saa työnnettyä helposti sisään kainaloa myöten. Jos sängyn laidalla ikkunan edessä sattuu olemaan lompakko tai kamera tai puhelin, sen voi helposti kiskaista ulos kaiken kansan kuljettavissa olevalle luhtiparvekkeelle kalterien välistä. Yksi ikkunaluukuista on rikki; siitä puuttu haka. Luukku oli köytetty kiinni, mutta en tajunnut tarkistaa köyttä - joka paljastui elastiseksi kuminaruksi, joka tietysti jousti, kun luukusta tungettiin kättä sisään. Satuimme istumaan sängyllä kasvot ikkunaa kohti, joten näimme sormen työntyvän sisään. Fauni hyökkäsi luhtiparvekkeelle ja näki jonkun lurahtavan portaita alas kadulle. Hän meni vielä kadulle perään ja löysi sieltä pimeästä jonkun, jolta kyseli, oliko tämä ollut ylhäällä parvekkeella ja mitä asiaa tällä oli siellä. Tyyppi oli vaikuttanut säikähtäneeltä ja painellut matkaansa.

Hämmästelimme vielä tapahtunutta, kun ikkunan eteen vedetty verho liikkui taas alareunastaan - eikö joku taas ollut tunkemassa rikkinäisestä ikkunaluukusta sisään! Nyt tiesimme toimia nopeammin, viimeksi tuijotimme sormea liian kauan ja pidimme niin kovaa meteliä, että se omistajineen kerkisi karkuun ennen varmaa tunnistamista. Fauni riuhtaisi oven auki ja ponkaisin mukaan perässä. Luhtitasanteella luimuili hämärän suojissa esimurrosikäinen poika, joka oli hengaillut hotellin alatasanteella niin monet kerrat, että olin mieltänyt hänet jo kalustoon kuuluvaksi, ehkä omistajan tai alakerran ravintolan kokin lapseksi, ja alkanut moikata häntä ohikulkiessamme. Poika ei vastannut kysymyksiin, mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan, nosteli vaan hartioitaan ja pakeni paikalta selvästi kauhusta jähmeänä. Palasimme sisään ja nyt kiskoin kelvottoman kuminauhan pois ikkunasta ja sidoin luukun tiukasti tiinni pellavanarulla, jota on mukana suuri kerä moskiittoverkkojen virittelemistä varten.

Ikkunastatunkeutumisyritys tuntui entistä hurjemmalta, kun se tapahtui sellaisen päivän päätteeksi, joka alkoi aamulla siitä, että kuvasin pientä skorpionia ja työnsin kameraa sitä lähemmäksi ja tarkensin ja yhtäkkiä elikko oli hävinnyt etsimestä, ja kun taivastelin, mihin se oikein oli pompannut, tajusin sen pompanneen kameralle ja matkaavan kohti naamaani pyrstö pystyssä ja tarttumaraajat heiluen. Mitään ei onneksi sattunut, sain saateltua kameran aika pehmeästi asfaltille ja Fauni houkutteli skorpionin kameralta pois. Nähtävyyksillä meille koetti tarjota palveluitaan opas, jonka englannista ei saanut mitään selvää, joten sanoimme kiitos ei, etenkin kun meidän tietämyspohjallemme ihan riittävät informaatiot löytyvät opaskirjasta ja paikoissa kuitenkin kiinnostaa itseä enemmän tunnelma ja veistosten esteettinen tyyli kuin hallitsijoiden nimet tai kuvien uskonnollinen merkitys, joihin useimmat sivukorvalle kuulemamme esitykset tuntuvat keskittyvän. Kieltäytyminen sai opastarjokkaan raivostumaan ja purkautumaan meille siitä, miten perseestä länsimaiset ihmiset ovat ja miten emme ymmärrä mistään mitään ja arvostamme ihan vääriä asioita (epäilemättä: tässäkin kohteessa vaikuttavimpia olivat vuohi- ja koiravauvat, apinalauma ja koululaiset, jotka menivät sekaisin sileänliukkaasta kalliosta, jota saattoi liukua alas) ja miten pihistelemme rahojamme väärissä paikoissa toisin kuin intialaiset, jotka aina auliisti ottavat oppaan (mikä ei selvästi pidä paikkaansa). Niin niin, vastasimme ja totesimme, että emme silti aio ostaa hänen palveluksiaan. Ja kun palasimme hotellille, hotellinpitäjä ilmoitti, että mehän lähdemme huomenna. Mihin vastasimme, että ei kun ylihuomenna. Teidän olisi sitten pitänyt heti sanoa haluavanne viettää täällä kolme yötä, hän valisti ystävällisen isällisesti. Mutta niinhän me sanoimme, vastasimme hämmentyinä. No, katsotaan nyt, hän sanoi, ehkä tämä järjestyy... niin, sanoimme, ehkä joo. No problem. Varmasti kyse oli väärinkäsityksestä, joka ei ollut kenenkään syytä. Mutta ajatus kamojen pakkaamisesta päivää aiemmin ei ilahduttanut. Ja kun oikein tarkasti muistelimme hotellille tuloa, tajusimme äkisti, miten auki kaikki oli jäänyt. "Kahdeksi yöksi?" oli pitäjä kysynyt. "Kolmeksi, onko se mahdollista", kysyimme. "Ai kahdeksi?" hän vastasi. "Ei kun kolmeksi", korjasimme. "Yes this is the room", hän sanoi ja avasi huoneen oven. "Look, no bad? You want it?" Ja me otimme sen kuvitellen sopineemme kolmesta yöstä.

Sormiepisodin ja muutenkin pitkän päivän jälkeen pidin jopa aivan suotuisana ajatusta hotellista nopeasti lähtemisestä. Aamulla silti ilahduin hotellinpitäjän tullessa ilmoittamaan naama leveässä virneessä, että hän on saanut junailtua asiat niin että saammekin pysyä tässä huoneessa. Jotkut toiset saivat siirtyä, huomasimme. Liekö armo käynyt sen takia, että otimme väärinkäsityksen niin hyvin, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hotellinpitäjä.

Sormen huoneeseen tunkeutumisessa oli jotain kumman uhkaavaa. Vaikken oikeastaan syvemmin usko omistamiseen tai ainakaan minkään omaisuuden täydelliseen koskemattomuuteen, huomaan kyllä järkyttyväni, jos jonkun omaisuuteen kajotaan. Kun pyöräni on varastettu, olen ollut helposti lamassa useita päiviä. Tai kun koira on karannut. Vaikka koiran kanssa on entistäkin selvempää, ettei sen omaisuudellisuus voi tarkoittaa oikein mitään. Sehän on itsellinen elävä olento, jonka kiintymystä ei voi ostaa. (Paitsi ehkä lihapullilla ja vastaavilla, mutta ei niillä vielä sen kunnioitusta eikä täyttä luottamusta saa. Niihin tarvitaan enemmän koherenssia ja lempeyttä ja vakautta vaativissa tilanteissa.) Ja vaikken usko siihen, että omistaisin tämän kehon (enemmän se minut - mikä tuo minä sitten onkaan - omistaa), en voi ajatella hyväksyttävänä sitä, että tätä kehoa kohdeltaisiin miten vaan. Samalla tavalla, tulee niljainen, avuton ja turvaton olo silloinkin jos näkee toisen tekevän jotain minkä tietää järkyttävän jotain toista. Satuttavan tuota toista sanoin tai teoin. Se voi tarkoittaa vaikka pyöränkumien tyhjentämistä tai ilkeää kuittailua. Tuossa olossa on jotakin kumman levotonta ja epäuskoista, eihän se noin voi mennää.

Ehkä tuon levottomuuden ja turvattomuuden avulla on helpompaa yrittää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka suurten tuloerojen maissa halulla linnoittautuvat piikkilankojen, muurien ja kalterien sisään, bunkkeroituvat ja poteroituvat turvaan, koskemattomuuteen, näkymättömyyteen. Sillä turva, koskemattomuus ja näkymättömyys ovat esimerkiksi täällä seikkoja, joita ei juurikaan saa kadulle jalkautuessaan. Jos sattuu tällaisessa yhteiskunnassa syntymään rikkaampaan perheeseen, se epäilemättä näkyy vaatteissa, puhetavassa ja ties missä ja sen seurauksena kaduilla saa samantapaista kohtelua kuin mekin saamme; häiritsevän paljon kohtelua kävelevänä pankkiautomaattina.

Ennen tällaisessa yhteiskunnassa matkaamista on helppoa ihmetellä, miksi rikkaat ajavat kaikkialle yksityisautoillaan, tapaavat vain toisia rikkaita, pitävät tarkasti kiinni luokkansa mukaisesta tasosta syömä- ja ulkoilupaikkojen valinnassa ja koettavat vältellä kaikkia muita. Nyt kun täällä matkaa, moinen käytösmalli alkaa hahmottua yhä ymmärrettävämmäksi. Kuka haluaisi kaiket päivät nieleksiä pistävää pakokaasukatkoa ja väistellä pientareella riksoja, jotka tulevat kohti töötöttäen ja olettaen, että totta vie jalankulkija väistää katuojaan, koska jos törmätään, häntähän sattuisi pahemmin, kun vaihtoehtona on autossa kaaoksen läpi vaivatta lipuminen vaikkapa kännykällä nettiä selaillen tai ystävän kanssa jutellen? Kuka haluaa syödä kolmenkymmenen miehen tuijottaessa suu auki ja kaivellessa sepaluksiaan, jos voi mennä hienon hotellin ravintolaan, jossa ruoka on tehty oikeasti tuoreista aineksista eikä kukaan viitsi tuijottaa epähienosti toisia, olivat nämä kuinka rikkaan tai miten muuten vain poikkeavan oloisia. Eikä kukaan kirnua räkäänsä ja sylkäise sitä sitten lattialle oman kengän viereen. Ja listalle olevia ruokalajeja oikeasti saa toisin kuin kansanpaikoissa, joissa voi hyvinkin olla tarjolla vain kahta annosta kolmenkymmenen kohdan listalta. Ja kuka haluaa matkustaa junalla osastossa, joka on sullottu niin täyteen ihmisiä, että kymmenenkin ihmistä voi roikkua vaunun ulkopuolella junan portaissa ja pitää kahvasta kiinni tunninkin matkan ajan ja sisällä kaikki hinkkaavat toisiaan vasten pystyen tuskin tungokselta hengittämään ja ulos päästessä vaatteet ovat aivan rypyssä ja vieraiden ihmisten hiessä.

(En ole tainnutkaan kirjoittaa junamatkastamme ilman paikkalippua. Matka kesti tunnin, maksoi kolmekymmentä senttiä ja oli aiheuttaa paniikkia työmatkalaisissa, koska vastoin paikallisten tapoja tungin määrittelemättömään vaunuun vaikka minua erikseen koetettiin paimentaa ladies-vaunuun. Mutta en voinut riskeerata Faunista eksymistä suurkaupungin väärälle asemalle... yksin, kännykän akku lopussa, ilman passia ja taskussa kaksi kymmenen rupian seteliä. Joten sanoin no no it is not necessary ja kapusin yleiseen vaunuun ja työmatkamiesparat koettivat parhaansa mukaan olla osumatta minuun siinä tungoksessa. Fauni oli kovassa puristuksessa ja minun ympärilläni oli kauhua uhoava, sangen kapea, mutta kuitenkin tuntoaistillisesti selkeä tyhjä rinki.)

Niin, äkkiä paikallinen yläluokka käy ymmärrettävämmäksi.

Tänään vuokrasimme pyörät ja pyöräilimme kartasta katsomallemme niemennokalle, johon oli präntätty backwaters. Kuvittelimme löytävämme metsää ja lintuja mutta tulimmekin Kalpakkamin ydinasejalostamon/ydinvoimalan suojavyöhykkeen portille ja jouduimme kääntymään takaisin. Tutkimme karttaa lisää ja päätimme suunnistaa motaria pitkin pohjoiseen. (Motarilla kulkee täällä pyöräilijöiden lisäksi lehmiä, kävelijöitä, riksoja, härkävankkureita, kolmimetrisiä putkia mopolla kuljettavia äijiä ja niin edelleen. Aina välillä joku moottoriajoneuvo tulee vastaan väärän puolen piennarta pitkin ja torvi soiden.) Motarin varrelta löysimme modernin kahvilan, josta löytyi jopa vegaaninen jäälatte. Sen voimalla jatkoimme eteenpäin katsomaan kivestä hakettua teatteria 600-luvulta. Kotimatkalla poikkesimme pikkutielle, joka näytti kartassa pistotieltä keskelle maaseutua. Tien päästä löytyi kaatopaikka, jonka kytevää muovijätettä mäyhtivät kymmenet naudat. Muuten niin lempeät otukset raivostuivat kuvaamisestani, ehkä ne kuvittelivat minun havittelevan niiden jäteateriaa. Pakenimme paikalta vikkelästi.

Pyörät palautettuamme peseydyimme ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Kolusimme muutaman lupaavan näköisen paikan, mutta kun yksi oli kiinni ja toinen, kaukaisempi, tarjoili vain iänikuista dosalättyä, kimpaannuimme ja marssimme Radissonin rantaresorttiin sisään ja kysyimme turvamiehiltä, onkohan heillä siellä ravintolaa. Ensiksi piti tarkistaa, voiko maksaa kortilla, koska vaikka mukana oli rahaa ehkä kuuteen normi-illalliseen, ei meillä ollut mitään käsitystä paikan hintatasosta eikä buffetmenussa ollut ilmoitettu lainkaan hintaa. Onneksi Radissoneissa voi tietenkin maksaa kortilla. Tarjoilija puhutteli minua koko ajan "sir" (ehkä joku on kertonut heille, miten raivostuttavaa on olla päivästä toiseen mrrdam buy this mrrdam taxii mrrdam, mrrdam mrrdam look here hey hello; tosin on kyllä raivostuttavaa tulla puhutelluksi babynäkin; ehkä se on yritystä olla kohtelias, mutta pohjoismaisena on vaikeaa olla kuulematta sukupuolitusta jotenkin puolittavana), mikä oli hieman huvittavaa. Koska tapaan olla päättäväisempi ja jämptimpi kuin aina ystävällinen Fauni, minusta taisi tulla seurueen sir. Laskukin tuotiin minulle.

Hyvä, että tarkistimme korttimaksun mahdollisuuden. Lasku ylitti roimasti käteisvaramme. Itse asiassa se oli täsmälleen saman verran kuin koko edellisen viikon majoitukset yhteensä. Ja silti vain puolet siitä, mitä maksaisi syöminen Ruotsin-laivan buffetissa. Ruoka oli hyvää, kunnolla tehtyä, kasvisvaihtoehtoja oli lukematon määrä, salaattipöytä sai melkein itkemään ilosta ja jälkiruokiakin tarjoiltiin kiitettävissä määrin ja laaduin. En ole tainnut ikinä syödä yhtä hyvää illallista. Palanpainikkeeksi juomani intialainen merlot oli merlota paremmasta päästä. Se maksoi lasilta hotelliyön verran, muttei samaa kuin viinilasillinen talon viiniä Helsingissä. Ja toden totta, ruoka ja viini tuntuivat hintansa arvoisilta. Äkkiä aloin ymmärtää diplomaattipiireissä pyörinyttä ystävää paremmin, hänen väsymystään höyryisiin kansanpaikkoihin, maiskuttamiseen, epäkohteliaisiin huomautuksiin. Ja samalla tajusin myös, miten vaikeaa pohjoismaisen ihmisen on hyväksyä tällainen reaktio itsessään. Koska minusta tuntui, että eihän tämä ole mitenkään ansaittua eikä hyväksyttävää. Että me täällä vaan mälläämme vaikka rahat voisi kuluttaa johonkin yhteishyvään. Miten tämä muka hyödyttää ketään paikallisia? Enkö nyt muka ole yhtä kauhea kuin koko luokkayhteiskunnan rakennetta kynsin hampain säilyttävä yläluokka tai se joukko Euroopassa, joka ei halua purkaa maataloustukiaisia, koska meidän pitää saada olla rikkaita näiden ihmisten täällä kustannuksella. (Täällä maatalous on monissa paikoin ajettu alas.)

Kiitimme ruokaa erinomaiseksi, toikkaroimme ulos ruokaonnellisina mutta vähän hämmentyneinä ja näimme kotimatkalla lehmän, joka repi betoniaitaan liimattua poliittista julistetta ja söi siitä yhden hymyilevän silmälasipäisen sedän naaman. Toiset naudat makailivat kylätien varrella. Monien sarvet oli möllätty sinisellä, punaisella tai vihreällä värillä pongalin kunniaksi. Joillain valkeilla lehmillä oli kaulapanta täynnä kulkusia. Monen sierainten läpi oli ujutettu karheaa kookoskuituköyttä; en tiedä, onko tuollaisen riimun takia tehtävä reikää sierainten väliseinään vai saako narun pujotettua jotenkin rauhanomaisemmin hengitysteitä pitkin, onnistuuhan nenäkannulla huuhtominkin ihmisiltä ilman mitään väliseinien puhkomisia.

Kylätie vaikutti monin verroin sympaattisemmalta keskellä yötä, kun autoliikenne oli hiljentynyt. Liikkeellä oli vain hupsuja kulkukoiria ja muutama ukko jalan. Yksinäinen lehmä ahdisteli puodinpitäjän sulkemistoimia ja märisi römäkästi rrröööö rrrrööööö seisten alasvedettävän peltioven tiellä. Kuu möllötti taivaalla, sen täyteys on alkanut sulaa yläpäästä ja kohta se epäilemättä taas virnistää taivaalla silmittä, nenittä ja lihoitta. Hotellille vievän tien varressa nukkui mustalaisia suurina läjinä. Joku mies huusi ravintolan suljetulta terassilta humalaisella römeydellä: "Good morning, good morning!"

Kello oli hieman yli yhdentoista.

Täysi yö täkäläisten mielestä.

2 kommenttia:

सारी kirjoitti...

Tuttuni Intiasta on aina jankuttanut juuri tuota samaa: länsimaiset ihmiset ei käsitä miksi meillä asiat tehdään tietyllä tavalla ennenkuin näkevät millaista täällä oikeasti on. Eivätkä aina sittenkään.
Oikeus ja kohtuus ei aina voita käytäntöä.

Tilanne on vähän sama kuin silloin kun anopin miesystävä kertoi kuinka he sota-aikana söivät kissoja. Menepä siihen sitten vänkäämään mitään, vaikka kuinka tunnetasolla etoo; ei ole meikäläisen koskaan tarvinnut katsoa kissaansa nälkäisen silmin.

Veloena kirjoitti...

Niinpä. Ja silti on itse niin modernin yhteiskunnan kasvatti ja melioristi, että vahingoittavan käytännön kohtaaminen synnyttää kauhean kasan vyöryviä kysymyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä, miten se pitäisi hoitaa... että on oltava jokin parempi tapa, että sen olisi löydyttävä jne.

Mietin itse tuota muutoksen lietsomista täällä tosi paljon lamaannuksen ja voimaantumisen ilmiöiden kautta. Tapahtuuhan täällä muutosta, se on vain eri kohdassa kuin meillä, täysin eri näköistä. Ja siihen täytyy liittyä voimaantumista.

On vaikeaa keksiä toista yhtä lamaannuttavaa ja elämältä merkitystä riistävää asiaa kuin se, ettei osaa keksiä asioiden hoitamiseen kuin käytäntöjä, joiden tietää vahingoittavan toisia systemaattisesti. Luultavasti kaikki painimme tämän kanssa. Joka yhteiskunnassa. TÄällä sitä vain tuppaa päälle sitä tahtia, että hengästyttää.

Samalla haluaisi muuttaa tänne muuttamaan kaiken, ja toisaalta haluaisi paeta minkä jaloistaan pääsee, koska ei osaa kuvitella, miten mitään saisi muutettua. :/ Se on hyvin vieras kokemus, ei siihen samalla tapaa törmää kotosalla.