Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.