Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.