Elaintarha ja temppeleita

Normaalisti valtan elaintarhoja. Trivandrum (tai Thiruvananthapuram, huh, tai jotain sinnepain...) paljastuu kuitenkin sen verran ruuhkaisen ja ankean oloiseksi, etta menemme elaintarhaan. Siella ainakin luulisi olevan rauhallista. Elaintarhasuru virittyy samantyyppisista asioista kuin ennenkin vastaaissa paikoissa: yksinaan hakkiaan tai aluettaan asuvat laumaelaimet, selvasti havaittavat pakkoliikkeet, elinymparistojen silmiinpistava epasopivuus.

Tama tarha on taysin hammentava. Esimerkiksi haukkoja ja kotkia kokottaa aneemisesti hakeissaan ja saman lajin edustajia kaartelee niiden ylapuolella vapaana. Haikarat bondaavat antilooppien kanssa. Varikset ovat kehittaneet ajanvietteekseen kaurisratsastuksen. Kauriit ovat tulla tasta hulluiksi. Variksia tuntuu kiehtovan homman haasteellisuus. Kasittamattomin on silti emun hakki. Hakki on oikeastaan ruokintakatos, josta emu paasee laiduntaman laajempaan betonipihaan. Emulle on katettu poytaan porkkanakuutioita, kalaa ja jotain viljamossoa. Emu poimii porkkanapalat nokkaansa ja torkkii viljamossoa poydalta maahan, josta sen nappaavat varikset. (Varikset istuvat myos emun selassa.) Kaloihin se ei edes yrita koskea, koska pieni harmaa, semmoinen kissankokoinen, turkikas naatamainen elain, joka on joko joku naata tai kenties jonkinlainen mangusti, rohmuaa kalaa innokkaasti. Tama pieni otus joko syo kalan samantien tai jos emussa jokin hermostuttaa sita, se raahii kalan hampaissaan betonipihalle, jossa kotkat alkavat uhitella sille ja se luovuttaa saaliin kotkille. Meille, joille kaikki variksia lukuunottamatta on eksoottista, show on taysin kasittamaton. Tuijotamme emun ruokintaa ikuisuuden ja paikalliset tuijottavat tuijottamistaan tuijottamistamme.

Tuntuu turhalta nahda, miten kaunis kotka on suljettu pieneen hakkiin istumaan, kun samoja otuksia kaartelee ilmassa. Ehka linnut ovat loukkaantuneita. Toivottavasti. Ja kadelliset. Nekin on suljettu yksinaisyyteen.

Intialaiset miehet, joista suuri osa vaikuttaa aika empatiakyvyttomilta muuta kuin vertaisiaan kohtaan, tekevat useissa kohdin parastaan saikyttaakseen tai provosoidakseen elaimia. Kylteissa lukee, ettei elaimia saa kiusata eika hairita, mutta naemma saannot on tehty rikottaviksi. Sita katsellessa tulee pohjattoman surulliseksi. Ja elaimia katsellessa myos.

Jatkamme Trivandrumista Tamil Naduun. Ensin Maduraihin, nyt Tiruchirappalliin eli Trichyyn. Taalla rytmi on selvasti hitaampi. Paikalliset juhlivat pongalia, mutta sentaan aika hillitysti. jos sulkee silmat, ei siltikaan voi kuvitella olevansa sotatantereella, silla sodassa tuskin vislataan yhta paljon. Muuten kylla juhlintaan kuuluu rajayttelya siihen malliin, etta kotoinen uusi vuosi vaikuttaa hyvin kesylta. Minua kiinnostavat enemman rangolit kuin pauke, mutta selvasti pauke on paikallisista innostavampi elementti.

(Taalla tunnutaan muutenkin ajattelevan, etta mita kovempi meteli, pauke ja torventorotys, sen parempi. Se tuntuu hammentavalta ja valilla, kun on vasynyt, myos hetkittain raivostuttavalta. Se ei tunnu kehossa enaa vain aanena vaan kipuna korvien tienovilla, kipuna ja sita seuraavana pelkona seuraavasta vihlaisusta. En usko, etta taalla monellakaan voi olla kovin normaali kuulo. Ainakaan kaupungeissa.)

Olemme nyt kayneet muutamassa tarkeassa tamilitemppelissa, Meenakshi Ammanissa ja Rock Fortissa. Molemmissa on pistanyt silmaan se, miten eri tavalla hindulaisuudessa hahmottuu uskonto, uskonnollinen ja pyha. Tavallaan meininki on yhteisollista, mutta siita puuttuu hurmio silla tavalla kuin se on lasna vaikka joissain heratysliikkeissa tai kolmannen maailman kristillisissa yhteisoissa. Joukkiot maleksivat aika loysasti. Pyhatoissa voidaan pistaa piknik pystyyn tuosta noin vain. Ainoat hiljaisen ja keskittyneen oloiset ihmiset ovat lansimaisia tai temppelia hoitavia pappeja. Silloinkin kun uskovaiset tuovat uhrejaan jumalkuville tai vaatettavat tai mallaavat niita varijauhein ja oljyin, toiminnassa on hatainen, kiireinen rytmi. Ehka se liittyy vain pongaliin, en osaa arvioida. Mutta on jotenkin hilpeaa olla pitkaan paikallaan ja tarkkailla, miten ensin patsaat kiedotaan liinoihin ja tuhritaan oljyyn ja variin ja sitten tulee puolipukeinen mies sankoineen kuuraamaan patsaan puhtaaksi ja vie likaantuneet rasyt mennessaan. Ja kun se on puhdas, mummot melkein kauhistuvat, etta tuota ei ole kukaan mahmannyt, ja hyokkaavat patsaalle peittaakseen sen taas varitahnalla, ja joku kietaisee huivinsa patsaan kaulaan tai selkaan tai milloin mihinkin.

Huomenna temppelikiertely jatkuu. Vaikka hengellinen ja kenties henkinenkin anti jaa aika vahaiseksi temppelien suhteen, sen verran kaukana omat pyhan hetket ovat mistaan instituutioista, temppelien luona on paljon kiinnostavaa elamaa: pienia liskoja, rupikonnia, lepakkoja hallien katoissa nukkumassa, petolintuyhdyskuntia... temppelinorsuja nyt mainitsemattakaan.

Yllattaen melkein parhaat kontaktit taalla ovat lasten kanssa. Lapset eivat myy mitaan. Ja vaikka jutustelu jaa usein vahaiseksi, informaatiota vaihtuu hyvassa hengessa. Lapset hymyilevat uteliaasti ja tulevat esittaytymaan ja niin juttu alkaa luistaa. Joskus kommunikaation luontevuus hamaa tai sitten auttaa nakemaan jotain olennaista. Neljatoistavuotias tytto kysyy meilta lasten leikkipuistossa, miksi me emme leiki. Kiipeile, laske liukumakea ja niin edelleen. Se on hyva kysymys.

Paljon kysymyksia taalla kylla nousee, mutta ne taitavat valtaosin koskea sita kaikkea vierasta, jonka joutuu kohtaamaan. (Usein se tuntuu joutumiselta vaikka tanne on tultu omasta tahdosta ja paatos pysya reitilla on myos oma.) Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin kysymykset kaantyvat nurinniskoin. Mutta niin niille lopulta kay. On vain jaksettava odottaa.