Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.