Kantimissa

Käy selväksi, etten pääse juuri mitenkään tutustumaan Bangaloren houkuttavalta kuulostavaan ravintolatarjontaan ympärillä. Se on vähän toisaalta turhauttavaa, koska nyt kerrankin olisi varaa syödä todella hyvässä etnisessä ravintolassa vaikkapa vietnamlaista tai malesialaista ruokaa. Toisaalta taas ruoka ei voisi kiinnostaa aistitodellisuuden tasolla vähemmän; ylävatsakipu on hieman hellittänyt ja liittyy enää minkä hyvänsä nielemiseen (myös veden juominen sattuu) ja sen kaveriksi on tullut hillitön vesiripuli. Nukun suurimman osan päivästä. Fauni pukeutuu ja menee ulos syömään. Tunnen etäistä myötätuntoa ja sääliä Faunia kohtaan, kun hänen pitää käydä noissa hienoissa ravintoloissa yksinään. Mutta en osaa kuvitella itseäni huojumaan ravintolantuoliin valkoisena ja hieman pahoinvoivana, välillä vessaan juoksevana ja välillä vatsan kouristusten ympärille käpertyvänä.

On neljäs pahamahan päivä ja voimat alkavat olla lopussa. Saan alas vain vettä ja glukoosi-elektrolyyttiliuosta. Olen monet kerrat pakatessa pohtinut, raahaammeko turhaan noita rehydratointipussukoita mukana, ja nyt koen lämmintä joskin aika ponnetonta intoa siitä, etteivät ne sittenkään olleet mukana turhaan. Kaikki tulevat varmasti ryystetyiksi! Ohjeen mukaan liuosta pitäisi juoda päivässä litra, mikä tarkoittaa viittä pussillista. Täksi päiväksi tarvitaan vielä kolme pussia lisää ja huomiseksi viisi pussia. Siitä määrästä jopa puuttuu yksi pussi. Juoma maistuu hieltä, johon on lisätty hieman sokeria ja mansikka-aromia. Ei mikään makunautinto, mutta kylläkin ripulin käypää hoitoa.

Herään säpsähtäen valveeseen. Vatsa kouristaa heti kun sinne työntää jotain, mutta rauhoittuu pian ja pudottaa uneen. Kuumetta ei ole eikä verta ripulissa, suositusten mukaan tällaista katsotaan kolme päivää ennen kuin lääkäriin rampominen tulee ajankohtaiseksi. Muutenkaan ei innosta ajatus antibiooteista, jotka annetaan koemielessä; ripuli voi aivan yhtä hyvin olla viruksen tai alkueläimen aiheuttama, joskin todennäköisemmin bakteeriperäinen. En haluaisi juuttua antibioottien jälkioireisiin, kuten bakteeri-ihottumiin ja hiivatulehduksiin. (Olkoonkin että molempiin on lääkkeet mukana Suomesta saakka raahattuina ja että molempia lääkkeitä on jo päästy käyttämäänkin matkalla; sekä käsien aukeaminen bakteeri-ihottumassa että alapäähiivan kutittavuus on jotain sellaista jota ei matkallaan soisi kokevansa toistuvasti ja useita kertoja ja joka kuitenkin liittyy aika tiiviisti antibioottikuurien syömiseen.)

Mistähän mahapöpö tuli? Unohdin illallisella ulkona desinfioida kädet, koska sosiaalinen tilanne oli niin jännittävä. Se taisi olla toinen kerta tällä matkalla, kun en pessyt enkä dessannut käsiä ennen käsin närpittävää ruokaa. Tai sitten lakana on kaiken pahan alku ja juuri.

Intialaiset hotellihuoneet ovat nimittäin hassuja. Jokainen hotellihuoneemme on osoittautunut korkeatasoisemmaksi kuin matkaa ennen osasin täältä kuvitella löytäväni, mutta melkein kaikissa on ollut kummia, huvittavia pikku puutteita. Useimmissa on katonrajassa ilmanvaihtoaukkoja, joita ei ole hyttysverkotettu, vaikka ikkunat olisikin. Ikkunan hyttysverkoissa saattaa olla reikiä. (Läpinäkyvä teippi on hyvä apuri näiden korjaamiseen.) Yleensä kahden hengen huoneessa on pyyhe vain yhdelle, joskus ei lainkaan pyyhettä. Joskus mitään peittoja ei ole, ja joskus on pelkät lakanat, joskus pelkät peitot. (Missään ei ole ollut kahta pyyhettä, peittoja ja lakanoita.) Selvästi täkäläinen oletusarvo varustelutasosta on erilainen kuin meidän näkemyksemme... ja hyvin täkäläiselläkin on selvitty, koska meillä on mukana yksi superkevyt ja nopeastikuivuva matkapyyhe sekä kaksi silkkimakuupussia. Sekä se läpinäkyvä teippi ja omat, sängyn yläpuolelle ripustettavat moskiittoverkot.

Täällä on fleecepeitot muttei lakanaa niiden alle. Ja koska minua ällöttää ajatus fleecestä vasten ihoa, kaivan laukusta suuren, kirjavan puuvillakankaan, jonka ostimme rantaloikomista varten. Heti ensitöikseen se hiekasti sängyn, vaikka se onkin koetettu aina ravistella huolellisesti. Ja sitten heräsin sinä aamuna, jolloin vatsakipu yltyi, tuon kankaan kulma suussani. Ehkä olen imeksinyt ripulin aiheuttajat siitä.

Samapa tuo, mistä kaikki alkaa. Joka tapauksessa toivottua jaloilleen pääsemistä ei ole tapahtunut ja vegetoin sängyssä suuren osan päivää nähden unia kummallisista palvontaluolista, joiden metronomin näköisiä kiviä pitäisi nuolla osana palvontamenoja. Unessa teeskentelen kiven nuoleksintaa tarkkailevan papin katseen alla, mutta vaikka onnistunkin hämäämään häntä, jostain lehahtaa vasemman korvani päälle valtava, pehmeäkarvainen yökkönen, joka kuiskuttaa selvällä suomella nähneensä, miten koetan huijata, ja että tällaisessa paikassa semmoisesta seuraa kirous. Herään korvaa kynsien takaisin vatsatautivalveeseen. Mittaan mahdollista kuumetta, ei onneksi mitään, sekoitan uuden rehydraatioliuoksen. Therapia Fennicassa kirjoitetaan, että useimpiin ripuleihin riittää rehydraatioksi suolakeksien ja hedelmämehujen nauttiminen, mutta en nyt vain pysty. Liuoskin tuntuu pahalta.

Huomenna on siirtymispäivä. Hotellihuone luovutetaan, pyykit haetaan pesulasta, laukut pitäisi viedä säilöön rautatieasemalle, juna eteenpäin lähtee vasta yön tullen. Mitähän siitä tulee, jos ripuli jatkuu? Ehkä syön loperamidia aamusta, jos vatsa on edelleen samalla tolalla. En pidä loperamidistakaan; jos suolistossa on bakteeri, joka sivutuotteena tehtailee toksiineja, minusta on mukavampaa, että suoli sentään pystyy tunkaisemaan ne pihalle sen sijaan, että ne saisivat tehdä pahojaan kehon sisällä. Jos olo on oikein karmea, siis samanlainen kuin nyt, voimme aina ottaa halvemman hotellihuoneen aseman vierestä päiväksi ja voin nukkua ja ripuloida siellä. Sellaisen huoneen saa tässä kaupungissa suunnilleen kymmenellä eurolla, mikä ei tunnu kovalta uhraukselta levon ja vessan eteen silloin kun on ripuli.

Kummallista, miten sopuisaksi ja säyseäksi silkka ripuliväsymys tekee. Kysymykset, käytännön kysymyksiä lukuun ottamatta, yksinkertaisesti vaikenevat.