Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.